Espanjan kieli

Vokaalit ääntyvät suunnilleen samoin kuin suomen kielessä.

a, o ja e ovat vahvoja vokaaleja ja i ja u heikkoja. Vahva ja heikko vokaali tai kaksi heikkoa vokaalia muodostavat diftongin, ts. kuuluvat samaan tavuun. Jos vokaaliyhtymässä on painomerkki, ne kuuluvat eri tavuihin:

Ma-rí-a

Kirjainyhdistelmissä gue, gui, que ja qui "u" ei äänny. Jos se äännetään, se kirjoitetaan treemalla:

pingüino, nicaragüense

Espanjankielinen varoituskyltti Kaliforniassa.

• b ja v äännetään samalla tavoin: [b] sanan alussa ja m:n ja n:n jälkeen. Muutoin heikkona [β]:nä (lähes sama kuin suomen v). Bilbao [bilˈβao], Córdoba [ˈkorðoβa], Habana [aˈβana]
• c äännetään kuten suomen [k] konsonanttien sekä vokaalien a, o ja u edellä. e:n ja i:n edellä [θ] (kuten englannin thing). Latinalaisessa Amerikassa ja Andalusiassa c ääntyy tällöin kuitenkin [s] (ceceo). Cuba [ˈkuβa], Ceuta [ˈθeuta]. Digrafi ch vastaa suomen /tš/:ää ([ʧ]). Chile [ˈʧile]
• d sanan alussa tauon jälkeen ja l:n ja n:n jälkeen [d], muutoin heikko [ð]. Sanan lopussa usein lähes äänetön. Salvador [salβaˈðor]
• f kuten suomen [f].
• g kuten suomen [g] sanan alussa tauon jälkeen ja n:n jälkeen. Muutoin heikko [ɣ]. e:n ja i:n edellä voimakas [x] (ach-äänne, saksan achtung). Yhdistelmissä gue ja gui u ei äänny (vrt. q). Granada [graˈnaða], Guernica [gerˈnika], Zaragoza [θaɾaˈɣoθa], Gerona [xeˈɾona]
• h yleisesti ei äänny. Sananalkuinen hu+vokaali vastaa englannin w-äännettä (huevo (kananmuna) [ˈweβo]).
• j [x] (voimakas ach-äänne), kuten g e:n ja i:n edellä. Jaén [xaˈen]
• k kuten suomen [k], esiintyy vain lainasanoissa kuten kilo.
• l kuten suomen [l]. Lima [ˈlima]. Esiintyy myös digrafissa ll, joka oli alun perin liudentunut l, [ʎ]. Lleida [ˈʎeiða]. Ääntyy nykyään tällä tavoin lähinnä Pohjois-Espanjassa. Amerikassa ja suuressa osassa Espanjaa [ʝ] (yeísmo), osassa espanjankielistä Amerikkaa (muun muassa Argentiinassa) soinnillinen ž:n tapainen suhuäänne [ʒ].
• m kuten suomen [m]. Madrid [maðˈri(ð)]
• n kuten suomen [n]. n muuttuu kuitenkin m:ksi b:n, v:n ja p:n edellä. Navarra [naˈβara]
• ñ liudentunut n [ɲ], kuten savon murteen 'mänj'. Cataluña [kataˈluɲa]
• p kuten suomessa Pérez [ˈpeɾeθ]
• q [k], esiintyy vain kirjainyhdistelmissä que ja qui, joissa u ei äänny Quito [ˈkito].
• r voimakas [r] (vrt. suomen perrkele) sanan alussa, l:n, m:n ja n:n jäljessä ja silloin kun on kirjoitettu 'rr'. Muutoin heikko yksitäryinen [ɾ]. Roma [ˈroma]
• s kuten suomen [s]. S:n ääntäminen c:n tapaan [θ]:na eräissä murteissa tunnetaan nimellä ceceo. Salamanca [salaˈmaŋka]
• t kuten suomen [t]. Toledo [toˈleðo]
• v ääntyy samoin kuin b. Valencia [baˈlenθia]. Kahden vokaalin välissä ääntyy frikatiivina [β] Cava ['kaβa].
• w esiintyy vain lainasanoissa (esim. wagon [vaunu]). Ääntyy [v].
• x vokaalien välissä [ks], konsonantin edellä joko [ks] tai [s]. Keskiaikaisessa espanjassa kirjain merkitsi suhu-s:ää ([ʃ]), josta kehittyi 1600-luvulla voimakas h ([x]). Tästä ovat jäänteenä nykyäänkin esimerkiksi erisnimet México, Texas ja Oaxaca, joissa lausutaan oikeinkirjoituksen vastaisesti [x]: [ˈmexiko], [ˈtexas] ja [oaˈxaka].[12][13]
• y hieman voimakkaampi suomen [j] (Espanjassa ja suuressa osassa Amerikkaa; kuitenkin soinnillinen suhuäänne samoilla alueilla kuin ll) mutta sana 'y' (ja) ääntyy [i] kahden konsonantin välissä. Vizcaya [biθˈkaja].
• z kuten c e:n ja i:n edellä [θ]. Zaragoza [θaɾaˈɣoθa]. Ääntyy Latinalaisessa Amerikassa s.

Espanjan äänteistä suomen kielelle vieraita ovat ch, [θ], [ð], [ɣ], [x], [ʎ], [ɲ] sekä myös molemmat r-äänteet, joiden väliin suomalainen r asettuu. Vastoin tunnettua legendaa c:n ja z:n ääntäminen välivokaalin edellä [θ]:na ei ole peräisin s-vikaiselta kuninkaalta, vaan luonnollisen rahvaanlatinan frikatiiviääntämyksen kehityksen tulos; keskiajan iberoromaanisessa kantakielessä oli kuusi frikatiiviäännettä, joista kolme (f, x ja θ) on säilynyt nykypäivään. Affrikaattoja on yksi, ʧ, ja sibilantteja yksi, s. Rahvaanlatinassa vaikuttaneen betasismin tuloksena b ja v ääntyvät espanjassa samalla tavalla.

S ei espanjan ja portugalin kielissä voi aloittaa sanaa eikä tavua, jos sitä seuraa konsonantti. Tällöin sen eteen asetetaan e-kirjain, esim. Estocolmo (Tukholma).

Paino on viimeistä edellisellä tavulla, jos sana päättyy vokaaliin, n:ään tai s:ään. Muihin konsonantteihin päättyvällä sanalla paino on viimeisellä tavulla. Huomaa myös, että 'y' lasketaan konsonantteihin ja vahvat vokaalit a, e ja o eivät muodosta diftongia ja kuuluvat eri tavuihin. Jos sanapaino ei noudata näitä sääntöjä, se merkitään oikeinkirjoituksessa painomerkillä.

Intonaatio on nouseva sellaisessa kysymyslauseessa, jossa ei ole kysymyssanaa. Muulloin lausemelodia on laskeva.

Useimmat espanjan adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä. Tietyt adjektiivit vaihtavat merkitystä sen mukaan, sijoitetaanko ne pääsanansa edelle vai jälkeen. Jos adjektiivi on pääsanansa edellä, se voi myös kertoa pääsanastaan jotakin kontekstiin liittyvää olennaista, korostettua tietoa. Adjektiivin komparatiivi muodostetaan adjektiivia ennen tulevalla 'más'-sanalla ja superlatiivi määräisellä artikkelilla ja 'más'-sanalla. Samaten voidaan muodostaa vähentävä komparatiivi 'menos'-sanalla.

Suurin osa espanjan adjektiiveista on o- (maskuliini) tai a- (feminiini) päätteisiä. Tällöin ne yleensä taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa, esimerkiksi un/el gato amarillo (keltainen uroskissa) ja una/la gata amarilla (keltainen naaraskissa). Poikkeuksiakin on, kuten violeta (violetti), naranja (oranssi) ja rosa (vaaleanpunainen), jotka eivät taivu. Useimmat adjektiivit taipuvat myös sanojan mukaan, esimerkiksi lause olen sairas on naisen sanomana estoy enferma ja miehen sanomana estoy enfermo.

E- ja konsonanttipäätteiset adjektiivit eivät yleensä taivu suvussa ja monikossa ne päättyvät -es. Tällaisia adjektiiveja ovat esimerkiksi vihreä (verde, verdes), harmaa (gris, grises), ruskea (marrón, marrónes), helppo (fácil, fáciles) ja vaikea (difícil, difíciles). Joistakin konsonanttipäätteisistä adjektiiveista on tosin olemassa feminiinimuoto, joka saadaan lisäämällä adjektiivin loppuun a (esim. espanjalainen = español, españoles, española, españolas). Jos adjektiivi päättyy z-kirjaimeen, monikossa z vaihtuu c-kirjaimeksi (esim. onnellinen = feliz, felices).

Adjektiivia voidaan korostaa absoluuttisella superlatiivilla, joka on mahdollista muodostaa kolmella eri tavalla: adverbilla 'muy': muy bueno, 'oikein hyvä'; päätteillä '-ísimo' ja '-ísima' (tai harvoissa poikkeustapauksissa -érrimo/-érrima): guapa → guapísima, 'oikein nätti'; sekä etuliitteillä kuten 'super-', 'ultra-' tai 'requete-': frío → superfrío, 'oikein kylmä'.

Adjektiivista muodostetun adverbin pääte on -mente: normal → normalmente, 'normaalisti'.

Historiallisesti adjektiivijärjestelmä kehittyi pitkälti substantiivien tavoin, kun sijatunnukset katosivat ja neutri poistui käytöstä. Latinan vertailuastepäätteet (esim grandior, grandissimus) korvautuivat adverbirakenteilla, nykyiset -ísimo' ja '-ísima' ovat myöhempää uudelleenlainausta latinasta.[14]

Substantiiveilla on kaksi sukua, feminiini ja maskuliini. Näitä vastaavat artikkelit una ja un epämääräisessä ja la ja el määräisessä muodossa (nämä ovat kehittyneet demonstratiivipronomineista heikentymällä, mikä on indoeurooppalaisissa kielissä yleinen ilmiö). Substantiivin monikon tunnus on -s, konsonantin ja painollisen a-, i- tai u-vokaalin jälkeen -es. Määräisen artikkelin monikkomuodot ovat las ja los. Substantiiveilla on yksi sijamuoto: nominatiivi; muut sijamuodot ilmaistaan prepositioin ja artikkelein. Kuten suurimmilta osin muissakin nykyromaanisissa kielissä, varsinaiset sijamuodot ovat kadonneet. Tämä johtuu siitä, että myöhäisrahvaanlatinan aikakaudella äännemuutosten vuoksi sijapäätteet muuttuivat niin voimakkaasti toistensa kaltaisiksi (synkretismi), että prepositiorakenteet oli pakko ottaa käyttöön kiertoilmauksina. Samaan aikaan erityisesti puhutussa latinassa oli jo yleistynyt jo klassisella kaudella mahdollinen rakenne, jossa muita sijoja korvattiin prepositiolla ja ablatiivilla tai akkusatiivilla. Myöhäislatinassa, jonka viime vaiheen puhuttua kieltä usein kutsutaan kantaromaaniksi, olikin enää kolme ja sen välittömissä tytärkielissä kaksi sijaa, nominatiivi ja akkusatiivin ja ablatiivin korvannut obliikvi eli "yhteissija", jotka nekin hävisivät espanjan kieleen johtaneessa kehityslinjassa viimeistään 900-luvulle tultaessa, eikä vanhimmassakaan espanjan kielessä siten ole niistä käytännössä jälkeäkään (esimerkiksi muinaisranskassa kaksisijajärjestelmä kuitenkin säilyi pidempään). Samaan ilmiösarjaan liittyy myös latinan neutrisuvun kato, jolloin jäljelle jäivät maskuliini ja feminiini. Valtaosasta näistä tuli espanjassa maskuliineja, kun niiden sanapäätteet tulkittiin maskuliinin päätteiksi, ja samaan aikaan äännemuutosten vuoksi u alettiin lausua o:na, esim lat. 'vinum', viini > esp. vino. Eräissä tapauksissa kuitenkin alkuperäinen yksikkö jäi pois käytöstä, ja uusi sanamuoto perustui latinan a-päätteiseen monikkoon, joka tulkittiin feminiiniksi, esim. folium, folia > la hoja, lehti.[15]

Pääsääntö on, että kaikki -a, -ción, -sión, -tad ja -dad-päätteiset sanat ovat feminiinisukuisia ja o-päätteiset maskuliinisukuisia. On kuitenkin tärkeitä poikkeuksia, kuten kreikkalaisperäiset -ma-loppuiset sanat, jotka ovat maskuliineja: el programa, el problema, el tema. On myös harvoja poikkeuksia, joissa o-päätteinen sana on feminiini: la mano, la radio, la foto, la moto. Nämä sanat ovat pääasiassa lyhentymiä feminiinisukuisista sanoista (radiodifusión, fotografía, motocicleta).

Joihinkin substantiiveihin, jotka sekä alkavat että päättyvät a-kirjaimella, käytetään yksikössä foneettisista syistä maskuliinista el-artikkelia, vaikka sanat sinänsä ovat feminiinisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi el agua (vesi) ja el alma (sielu). Tällaisia sanoja koskeva adjektiivi tulee kuitenkin feminiinisenä, esim. kylmä vesi = el agua fría. Samoin monikossa käytetään feminiinistä artikkelia (vedet = las aguas).[16]

Espanjan kielen verbit taipuvat kuudessa persoonassa ja ne jaetaan kolmeen konjugaatioon infinitiivin pääteen (-ar, -er, -ir) mukaisesti.. Verbeillä on kaksi päämodusta eli tapaluokkaa, indikatiivi (indicativo) ja subjunktiivi (subjuntivo). Useimmissa kieliopeissa konditionaali (condicional) sisällytetään indikatiiviin, kun taas jotkut pitävät sitä erillisenä tapaluokkana. Näiden lisäksi erilliseksi modukseksi on katsottava imperatiivi (imperativo) eli käskymuoto, jolla tosin on omat muodot vain toisissa persoonissa (muissa persoonissa ja kaikissa kielteisissä käskylauseissa käytetään subjunktiivimuotoja).

Indikatiivissa espanjan verbit taipuvat kahdeksassa aikamuodossa, jotka ovat:

1. preesens (presente)
2. imperfekti (pretérito imperfecto)
3. yksinkertainen perfekti (preteriti) (pretérito indefinido)
4. yhdistetty perfekti (pretérito perfecto compuesto)
5. pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto)
6. 2. pluskvamperfekti (pretérito anterior)
7. futuuri (futuro)
8. yhdistetty futuuri (futuro compuesto)

Subjunktiivilla on neljä aikamuotoa: preesens (presente de subjuntivo), imperfekti (pretérito imperfecto de subjuntivo), perfekti (pretéríto perfecto de subjuntivo) ja pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto de subjuntivo). Arkaistinen subjunktiivin futuuri (futuro de subjuntivo) esiintyy nykyisin vain lakikielessä ja eräissä vakiintuneissa fraaseissa.

Espanjassa on kolme olla-verbiä:

• ser on lähimpänä tavallista olla-verbiä ja sitä käytetään ominaisuuksista (ulkonäkö, luonne, materiaali, ajankohta)
• estar-verbiä käytetään esim. ilmaistaessa sijaintia, olotilaa ja vointia
• haber-verbiä käytetään liittoaikamuotojen taipuvana verbinä sekä objektista itsenäisenä verbinä (kuten englannin "there is", "there are"). Haber-verbin yksikön kolmannella persoonalla on kaksi muotoa (ha, hay) riippuen siitä, käytetäänkö sitä liittoaikamuodossa vai objektista itsenäisenä olla-verbinä.

Lisäksi verbiä tener, joka suomeksi tarkoittaa omistaa, käytetään tietyissä asioissa olla-verbin sijasta.

Historiallisesti voidaan katsoa, että kielen osa-alueista verbit ovat lähimpänä kantakieli latinaa: hyvä esimerkki on indikatiivin preesensin taivutuspäätteet, jotka ovat yli tuhannessa vuodessa muuttuneet vain hieman. Muissa aika- ja tapaluokissa muutoksia on tapahtunut enemmän, mutta nekin ovat usein vain pinnallisia ja kehityskulku voidaan helposti päätellä. Tärkeimpiä kehityskulkuja ovat neljän verbikonjugaation tiivistyminen kolmeksi, liittoaikamuotojen kehittyminen (mahdollisesti germaanisen mallin mukaan, kuten suomessakin), ja eräiden taivutuskaavojen (esim. futuuri, konditionaali) uudelleenrakentuminen myöhäislatinan pohjalta.[15]

Espanjankielinen kirja vuodelta 1791.

• Miguel de Cervantes
• Joxemari Iturralde
• Federico García Lorca
• Antonio Muñoz Molina
• Manuel Vázquez Montalbán
• Arturo Pérez-Reverte
• Pablo Tusset

• Miguel Ángel Asturias
• Mario Benedetti
• Jorge Luis Borges
• Carlos Fuentes
• Gabriel García Márquez
• Pablo Neruda
• Octavio Paz
• Ernesto Sábato
• Mario Vargas Llosa
• Isabel Allende