Filip II (Espanja)

Filip II:n isä, keisari Kaarle V (Espanjan kuninkaana Kaarle I), asetti poikansa Espanjan varakuninkaaksi vuonna 1543. Hän oli alusta alkaen aina kuolemaansa saakka, espanjalaisten alamaisten suosiossa. Vuodet 1548–1551 Filip II oleskeli isänsä hovissa Brysselissä ja vieraili myös Saksassa, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi näissä Habsburgien valtakunnan pohjoisissa osissa. Hän tunsi lopulta valtakuntansa pohjoisosia kohtaan niin suurta inhoa, että ei poistunut Pyreneiden pohjoispuolelle enää kertaakaan vuoden 1559 jälkeen.[5]

Vuonna 1553 Filip II sai isältään kirjeen, jossa isä määräsi hänet kosimaan Englannin kuningatar Maria I Tudoria. Kaarle V:n avioliittohankkeiden takana oli merkittäviä suurvalta- ja talouspoliittisia aikeita. Keisarin suurlähettiläs oli arvioinut, että yli puolet Englannin asukkaista saa joko suoraan tai välillisesti elantonsa Alankomaiden villamarkkinoista. Lisäksi valtakunta olisi laajentunut pohjoisessa merkittävästi ja vastauskonpuhdistus olisi voitu ulottaa myös Englantiin. Filip II teki, kuten isä oli määrännyt ja kosi Mariaa.[6]

Avioliitto saatiin solmittua, mutta asiat eivät menneet ihan Habsburgien toiveiden mukaan. Filip II:sta ei tullut Englannin kuningasta, vaan prinssipuoliso ja lisäksi määrättiin, että jos liitto jää lapsettomaksi, Filip II:lla ei ole mitään oikeuksia Englantiin. Marian ja Filip II:n liitto jäi molempien suureksi suruksi lapsettomaksi. Hän sai kuitenkin käynnistettyä Englannissa eräitä vastauskonpudistukseen liittyviä toimia ja liittolaisen vuonna 1557 Ranskaa vastaan käydyssä sodassa.[7]

Sota oli seurausta Kaarle V:n ja Ranskan kuninkaan Frans I:n vihamielisyyksistä. Lisäksi paavi Paavali IV yllytti Ranskan kuningasta Henrik II:ta käymään sotaan Espanjaa vastaan. Ensiksi Filip pakotti paavin luovuttamaan vihollisuuksista uhkaamalla tätä Rooman ryöstämisellä. Ranskalaisille aiheutettiin tappio Somme-joella. Rauha solmittiin vuonna 1559. Sodan merkittävin tulos oli se, että Ranska sai itselleen Calais’n joka oli Englannin viimeinen tukikohta mantereella. Rauhansopimuksessa Ranska luopui kaikista Italiaan kohdistuvista vaatimuksistaan ja siitä tuli Espanjan etupiiriä.[8]

Nykyajan ihmisen silmissä vähemmän kunniakas ja suorastaan rikollinen oli sota moriskoja vastaan. Maurilaisvallan jälkeen Etelä-Espanjaan oli jäänyt asumaan maureja, jotka olivat kääntyneet kristinuskoon. Heitä kutsuttiin moriskoiksi. Inkvisitio oli alkanut syyttää moriskoja kerettiläisyydestä ja epäili heidän uskoaan. Inkvisitio oli käynnistänyt moriskoja vastaan suoranaisen vainon. Moriskot nousivat kapinaan ja Filip II lähetti heitä vastaan armeijansa vuonna 1569.[9]

Armeija kukisti kapinan helposti. Nyt Filip julkaisi asetuksen, jonka mukaan moriskojen piti lähteä asuinpaikoiltaan ja heidät hajautettiin ympäri Espanjaa. Mukaan sai ottaa ainoastaan sen verran omaisuutta kuin jaksoi kantaa. Loput omaisuudesta tuli myydä alle sen käyvän arvon ja moriskojen piti alistua heitä valvovan viraston alaiseksi. Moni moriskoperhe joutuikin kärsimään suoranaisesta mielivallasta.[9]

Selim II nousi Turkin sulttaaniksi vuonna 1566. Hän halusi saada liittää Kyproksen osaksi valtakuntaansa. Saari oli tuolloin Venetsian hallussa, ja sulttaani lähetti Venetsialle uhkavaatimuksen, jossa vaati saaren luovuttamista. Venetsia ei suostunut Turkin vaatimukseen. Paavi perusti kristityistä liittouman, ja hänen onnistui saada Filip II siihen mukaan. Päätettiin perustaa laivasto, joka hyökkäisi Turkin laivaston kimppuun sen omilla purjehdusvesillä. Kristittyjen laivastoa johti espanjalainen Don Juan d’Austria, joka oli kuninkaan velipuoli.[10]

Don Juan d’Austrian hyökkäyssuunnitelma oli erittäin uhkarohkea. Laivastot kohtasivat toisensa Lepantossa, aivan Peloponnesoksen tuntumassa. Taistelu kesti neljä tuntia ja turkkilaiset lyötiin täydellisesti. Myös kristityt kärsivät raskaita tappioita. Kuultuaan voitosta Filip II reagoi eleettömästi: hän käski veisata jumalanpalveluksen päätteeksi Te Deumin. Tavallinen kansa juhli voittoa riehakkaasti, sillä turkkilaisvaaran katsottiin väistyneen.[11]

Vuonna 1579 Filip II nimitti pääministerikseen kardinaali Granvellan, joka oli luonut jo uraa Napolin varakuninkaana ja kuninkaan Alankomaissa olevan sijaisen, kuninkaan sisarpuolen Margareta Parmalaisen neuvonantajana. Granvella oli Habsburgien suvun vankkumaton kannattaja. Hänen mukaan Habsburgien valta takasi Euroopan sivistyksen. Hän oli myös yhtä työteliäs kuin kuningas ja erittäin lujatahtoinen. Granvella piti kuningasta kylmänä ja anteeksiantamattomana ihmisenä. Kuningas oli uskoutunut Granvellalle, että tämän tehtävänä olisi Portugalin liittäminen Espanjaan. Jos Espanjan onnistuisi liittää naapurimaa itseensä siirtomaineen, olisi lopputuloksena suurvalta, jota toteltaisiin ja kuunneltaisiin kaikkialla Euroopassa.[12]

Portugalissa oli vuonna 1578 kuninkaana nuori kuningas Sebastian I, jonka suurena haaveena oli tehdä ristiretki Pohjois-Afrikkaan maureja vastaan. Sebastian johti Portugalin armeijan Pohjois-Afrikkaan, missä se kärsi täydellisen tappion. Kuninkaan ruumista ei löydetty koskaan. Portugalin kuninkaaksi nousi hallitsijasuvun vanhin miespuolinen jäsen, kardinaali Henrik. Uusi kuningas Henrik I oli vanha ja lapseton mies ja anoi paavilta lupaa mennä naimisiin. Espanjan asiamiehet saivat taivuteltua paavin kieltäytymään vihkiluvasta. Vuonna 1580 kuningas Henrik kuoli. Filip johdatti nyt armeijansa Portugalin rajan yli.[13]

Portugalilaiset nimittivät itselleen kuninkaan, Antonion ja kokosivat armeijan. Espanjan joukot, joita johti Alban herttua, nujersivat portugalilaisten vastarinnan nopeasti. Antonio pakeni lopulta Ranskaan ja käytti elämänsä espanjalaisvastaiseen propagandaan, millä oli ajan myötä tulosta. Moni eurooppalainen hallitsija alkoi suhtautua Espanjaan kielteisesti.[14]

Joulukuussa 1580 Filip saapui Lissaboniin, missä hänet julistettiin Portugalin kuninkaaksi. Hän vannoi kunnioittavansa maan lakeja ja oikeuksia. Sen jälkeen hän ryhtyi järjestämään sen hallintoa. Filip II piti tätä työtä niin tärkeänä, että pysyi maassa yhtäjaksoisesti kaksi vuotta. Portugalin yhdistäminen Espanjaan oli hänen hallituskautensa huippukohta.[15]

Vuoden 1557 sodassa Ranskaa vastaan Filip II:n tykistö pommitti hajalle Pohjois-Ranskassa sijainneen Pyhän Laurentiuksen luostarin. Filip vannoi rakennuttavansa korvaukseksi uuden luostarin Espanjaan. Filip ryhtyi rakennuttamaan El Escorialin luostaria vuonna 1563, ja rakennustyöt kestivät 21 vuotta. El Escorial on valtava rakennus, joka on yhtä aikaa kirkko, luostari ja kuninkaallinen palatsi.[16]

El Escorial oli Filip II:n kärkihankkeita ja kuningas vieraili usein tarkastamassa rakennustöiden etenemistä. Hän halusi vaikuttaa rakennuksen pienimpiinkin yksityiskohtiin. Kuninkaan omat asuintilat ovat askeettiset. Rakennuskompleksiin kuuluvat myös kirjasto ja taidegalleria, jotka on puolestaan sisustettu loisteliaasti. Filip II asetti toiveensa, että linnassa piti olla parasta, mitä hänen valtakuntansa eri osat pystyivät tuottamaan. El Escorialissa on milanolaisia kulta- ja hopeatöitä, harvinaista puuta Etelä-Amerikasta ja alankomaalaisia gobeliineja. Hallitsijan asiamiehet ostivat kirjastoon harvinaisia kirjoja ja käsikirjoituksia ympäri Eurooppaa. Kuningas oli kiinnostunut kirjallisuudesta, ja El Escorialissa on säilynyt Erasmus Rotterdamilaisen teos, johon kuningas on kirjoittanut monia reunahuomautuksia.[17]

Filip II oli haaveillut, että voisi keskittää hallintonsa yhteen huoneeseen. El Escorialin valmistuttua hänellä oli siihen mahdollisuus. Hän vietti työhuoneessaan päiväkausia ja siellä hän tapasi ministerinsä ja vakoojansa. Hän luki tarkasti kaikki saamansa selonteot ja laski kustannusarvioita. Mitään asiaa hän ei antanut ministereidensä hoidettavaksi, ennen kuin oli mielestään pohtinut asian tarpeeksi huolellisesti. Tämä teki hänen hallinnostaan hitaan ja raskassoutuisen ja tuotti hänelle nimityksen "lyijyjalkainen mies".[18]

Vastaanotoillaan Filip II ei koskaan sanonut paljoakaan. Muun hovin juhliessa Filip II pysyi omissa oloissaan. Hän piti ihmiset loitolla itsestään, sillä epäili heitä salahankkeista. Hänen vanhempansa olivat teroittaneet hänet mieleensä jo varhain ajatuksen hänen erityisyydestään ja mahtavuudestaan. El Escorialissa hän osallistui usein munkkiveljien kanssa polvirukouksiin tai vietti tuntikausia rukoilemassa Tizianin Jeesusta esittävän maalauksen äärellä. Filip pukeutui vaatimattomasti, koristeellisuutta vältellen, useimmiten mustaan.[19]

Vaikka Filip II hoiti hallitustoimiaan ahkerasti ja hänen virkamiehistönsä oli kyvykästä, hänen hallituskaudellaan alkoi Espanjan mahdin hiipuminen. Merkittävä isku oli Alankomaiden kapina, itsenäistyminen ja nousu merivallaksi.

Alankomaiden kapinalle oli monia syitä. Maassa oli jo melko kehittynyt kapitalismi ja sen porvarissäätyä olivat pitkään ärsyttäneet Espanjasta tulevat maksumääräykset ja aina vain kiristyvä verotus. Köyhälistön keskuudessa kehittyi kapina kohoavien elinkustannusten vuoksi. Uskonpuhdistus oli leviämässä Alankomaihin ja sekä luterilaisuus että kalvinismi levisivät kansan parissa. Espanjalaishallinnon uskonnollinen suvaitsemattomuus ja inkvisition toimet herättivät kansan keskuudessa vihaa. Aatelistoa ei köyhien asema kiinnostanut eikä se suhtautunut lämmöllä uskonpuhdistukseenkaan, mutta kapinaliike alkoi olla niin voimakasta, että aatelisto johtajanaan Vilhelm Oranialainen katsoi viisaammaksi asettua sen puolelle.[20]

Filip nimitti sisarpuolensa Margareta Parmalaisen Alankomaiden käskynhaltijaksi vuonna 1559. Hän oli keisari Kaarle V:n ja hollantilaisen palvelustytön lapsi. Äitinsä alhaisen syntyperän ja hollannin kielen taidottomuuden takia alankomaalaiset aatelismiehet eivät voineet kunnioittaa Margareta Parmalaista. Filip II oli nimittänyt Margaretan tehtäväänsä tämän intomielisen katolilaisuuden takia. Filip II ei voinut sallia alankomaalaisten luopumista katolilaisuudesta ja kääntyvän protestanteiksi.[21]

Alankomaita oli päätetty hallita kuten valtakunnan muitakin osia. Filip II:n ministeri, kardinaali Granvella, yritti vakuuttaa kuninkaalle, että nyt oltiin tekemässä suurta virhettä. Alankomaiden aateliset olivat vielä tässä vaiheessa uskollisia kuninkaalle ja vaativat vain suurempaa taloudellista itsenäisyyttä.[22]

Tilanne kärjistyi lopulta sodaksi. Osasyynä olivat muun muassa vihaisten kansanjoukkojen suorittamat kirkkojen ryöstöt ja Filip II:n julkistamat Segovian ediktit, joiden mukaan inkvisitio sai täydet toimintavaltuudet myös Alankomaissa. Alankomaiden aateliset vastasivat siihen vuonna 1565 julkistamallaan asiakirjalla, jossa ilmoittivat vastustavansa inkvisitiota kaikin voimin.[23]

Filip II vannoi kostoa ja päätti lähettää Alankomaihin armeijansa, jonka vahvuus oli 10 000 miestä johtajanaan Alban herttua. Hän saapui Brysseliin elokuussa 1567 ja seuraavan kuukauden aikana hän vangitutti aateliston johtomiehiä. Seuraavaksi hän perusti erityistuomioistumia, jotka etsivät kapinoitsijoita ja kerettiläisiä. Vuoden 1568 aikana erityistuomioistuimet langettivat tuhansia kuolemantuomioita eri puolilla Alankomaita. Alban herttua julistettiin myös käskynhaltijaksi ja tässä toimessaan hän perusti ilmiantajaverkoston, jonka pyrki etsimään myös kuninkaan salaiset vastustajat. Jos oppositiomies oli paennut ulkomaille, kohtasi rangaistus hänen vaimoaan ja lapsiaan.[24]

Sotaa käytiin maalla ja merellä. Vuonna 1572 alankomaalaisten johtajaksi tuli Vilhelm Oranialainen ja Alban herttuan joukot valtasivat Haarlemin. Alkmaarin valtaus epäonnistui ja vuonna 1573 Alban herttua jätti tehtävänsä vapaaehtoisesti Don Luis de Requénses y Zuñiganille. Uusi käskynhaltija yritti aluksi neuvotteluja, mutta ne eivät johtaneet tulokseen. Espanjan joukot piirittivät Leidenin, mutta kärsivät murskatappion lokakuussa 1574. Nyt oli kaikille selvää, että Filip II ja espanjalaiset ovat hävinneet sodan.[25]

Filip II yritti vielä vaihtaa komentajiaan ja välillä käskynhaltijana oli hänen velipuolensa, Lepanton taistelun voittaja Don Juan d’Austria (Juhana Itävaltalainen). Hän ei saanut aikaan kahtena käskynhaltijavuotenaan mitään ja Filip II jätti hänet lopulta ilman käyttövaroja ja ohjeistusta.

Vuonna 1579 nimitettiin uusi käskynhaltija Alessandro Farnese. Hän kylvi menestyksellä epäsopua etelän katolisten ja pohjoisten maakuntien protestanttien välille. Etelän maakunnat julistivat 1579, että ne vannovat uskollisuutta Filipille. Näistä maakunnista syntyi myöhemmin Belgia. Pohjoisen maakunnat julistivat Utrechtin unionin, mikä käytännössä merkitsi itsenäisten Alankomaiden syntyä. Leppymätön Filip II julisti Vilhelm Oranialaisen lainsuojattomaksi ja tämän murhaajalle 20 000 guldenin palkkion ja aatelisarvon.[26]

Vuonna 1588 Espanjaa kohtasi tuhoisa isku, kun sen laivasto, jota kutsuttiin voittamattomaksi armadaksi, tuhoutui. Englannissa oli noussut valtaan kuningatar Elisabet I, joka oli aluksi pitänyt yllä hyviä suhteita Espanjaan. Elisabet muutti kuitenkin mieltään ja ryhtyi tukemaan Alankomaita ja lähetti vuonna 1585 Leicesterin jaarlin, Robert Dudleyn johtaman sotajoukon tukemaan Espanjan vastaista sotaa. Lisäksi Francis Drake teki ryöstöretkiä Espanjan Amerikan siirtomaita vastaan.[27]

Filip II määräsi, että kaikki Espanjan satamissa olevat laivat tulee takavarikoida. Lisäksi hän antoi vuonna 1587 määräyksen, jonka mukaan on valmisteltava yhdistetty meri- ja maavoimien hyökkäys Englantiin. Englannin katolilaisten ajateltiin pitävän Filipiä vapauttajanaan. Hyökkäykseen tarvittaisiin 8 000 merimiestä ja 22 000 sotilasta. Hyökkäyksen johtajaksi nimitettiin markiisi Santa Cruz, joka tosin kuoli yllättäen seuraavan vuoden alussa. Hänen seuraajakseen nimitettiin Medina-Sidonian herttua, jolla ei ollut mitään kokemusta merisodasta.[27]

Espanjalaisten hyökkäysvalmistelut kokivat iskun 1587, kun Draken komentamat alukset hyökkäsivät Cádizin satamaan ja polttivat 30 espanjalaisten laivaa. Medina-Sidonia valitti Filip II:lle, että hyökkäys on huonosti valmisteltu, mutta yleensä varovainen Filip II:n kehotti kuitenkin kiirehtimään. Laivaston piti lähteä kukistamaan kerettiläisten kuningatar, kuten Elisabetia nyt nimitettiin, mutta huonon tuulen vuoksi hyökkäys alkoi Lissabonista vasta 20. toukokuuta 1588.[28]

Espanjan laivaston hidas eteneminen antoi englantilaisille aikaa valmistautua taisteluun. 19. heinäkuuta 1588 englantilaiset saivat katsekontaktin espanjalaisiin ja aloittivat näiden saartamisen. 20. heinäkuuta Espanjan laivat asetettiin taistelumuodostelmaan ja englantilaiset hyökkäsivät näitä kohti niiden ampuessa kiivaasti kanuunoillaan. Ensikosketus oli tulokseton.

27. heinäkuuta huomattiin, että 18 000 espanjalaisen maihinnoususta yli Englannin kanaalin ei tullut mitään, sillä joukkojen kuljetukseen ei löytynyt aluksia. Yön koittaessa englantilaiset uittivat palavia aluksia kohti Calaisin edustalle ankkuroituneita espanjalaisia, jotka joutuivat ankkurinköytensä katkoen pakenemaan niitä.

28. heinäkuuta käydyssä taistelussa espanjalaiset kärsivät suuria tappioita.

30. heinäkuuta Medina-Sidonia päätti viedä laivaston takaisin kotimaahan. Kotimatkalla 17 laivaa karkasi ja 15 niistä upposi. 2. elokuuta oli ilmeistä, että espanjalaiset eivät enää uhkaa Englantia ja heidän takaa-ajostaan luovuttiin. Espanjan laivaston kotimatka oli täynnä vaikeuksia, laivoissa puhkesi lavantauti ja keripukki ja Medina-Sidonia sairastui punatautiin. Espanjalaisten 130 laivasta pääsi takaisin vain 67. Kuolleiden miesten luku nousi tuhansiin.[29]

Kun Filip II kuuli tappiosta hän ei osoittanut ulospäin tunteitaan. Hän sulkeutui työhuoneeseensa ja suostui keskustelemaan ainoastaan rippi-isänsä kanssa. Filip II eli loppuelämänsä eräänlaisen masennuksen vallassa. Hän ei salannut itseltään, että oli epäonnistunut estämään uskonpuhdistuksen leviämisen. Hallitustoimensa hän hoiti loppuun saakka tunnollisesti ja yksityiskohtiin paneutuen. Venetsian lähettiläälle hän kertoi, että ei ollut antanut elämässään voittojen eikä tappioiden vaikuttaa itseensä.[30]