Espanjalais-eteläamerikkalainen sota

Isabella II:n hallintokaudella Espanjan armeijan ja laivaston budjettia oli korotettu tuntuvasti. Espanjan laivastosta oli tullut neljänneksi suurin maailmassa. Isabella II osallistui lukuisiin siirtomaasotiin muun muassa Marokossa ja Meksikossa. Vuonna 1862 hän lähetti laivasto-osaston Etelä-Amerikkaan amiraali Luis Hernández Pinzónin johdolla tekemään ”tieteellistä tutkimusta”, mutta todellinen tarkoitus oli tukea Latinalaisen Amerikan valtioissa yhä olevia espanjalaismielisiä ihmisiä. Laivastoon kuuluivat höyryfregatit Triunfo ja Resolución ja kuunari Virgen de Covadonga.

Retkikunta saapui Valparaisoon 18. huhtikuuta 1863, jossa se otettiin ystävällisesti vastaan. Heinäkuussa retkikunta lähti Peruun, jonka Espanja oli menettänyt maan itsenäisyyssodan jälkeen 1820-luvulla, eikä ollut tunnustanut sitä. Siitä huolimatta retkikunta otettiin vastaan ja viivyttyään muutaman viikon se lähti purjehtimaan kohti San Franciscoa.

4. elokuuta 1863 sattui välikohtaus perulaisessa Lambayequen kaupungissa. Kaksi siellä asuvaa espanjalaista joutui riitaan neljänkymmenen paikallisen kanssa tuntemattomasta syystä. Kahinoinnin seurauksena toinen espanjalaisista kuoli ja neljä perulaista haavoittui. Kun espanjalaisen laivaston komentaja Juan Manuel Pareja kuuli tästä, hän käänsi laivansa takaisin ja palasi Peruun marraskuun puolivälissä ja vaati anteeksipyyntöä ja syyllisten rankaisua.

Espanjan hallitus vaati myös Perun itsenäisyyssodasta periytyvien velkojen maksua ja lähetti kuningattaren komissaarin Eusebio Salazar y Mazarredon sopimaan asiasta. Hän saapui Callaoon 18. maaliskuuta 1864. Edustaja käytti arvonimeä Comisario Especial y Extraordinario de la Reina, mitä Perun hallitus piti loukkauksena, koska se oli siirtomaa-aikainen titteli. Salazar y Mazarredo piilotti myös osan ohjeista, jossa määrättiin säilyttämään rauha ja palaamaan mahdollisimman nopeasti Kuubaan, jossa laivastoa tarvittiin.[1]

Kun anteeksipyyntöä tai korvauksia ei tullut, päättivät espanjalaiset kostotoimista. 14. huhtikuuta 1864 espanjalaiset valtasivat huonosti puolustetut Chinchasaaret, jotka olivat Perun suurin guanon tuotantoalue. Espanjalaiset saartoivat myös kaikki Perun satamat. Koska espanjalaiset eivät uskoneet Perun ryhtyvän vastatoimiin sen sotilaallisen heikkouden takia, he harkitsivat jopa saarten vaihtamista Gibraltariin Englannin kanssa.

Kun tieto saapui Espanjaan, hallitus erotti Salazar y Mazarredon, mutta lähetti siitä huolimatta vahvistuksia Etelä-Amerikan vesille. Höyryfregatit Blanca, Berenguela ja Villa de Madrid purjehtivat Magalhãesinsalmen läpi ja liittyivät laivastoon joulukuussa 1864.

Perun ollessa kyvytön vastatoimiin Espanjaa vastaan alkoi muissa Etelä-Amerikan maissa kasvaa espanjalaisille vihamielinen kansallistunne. Lokakuusta 1864 maaliskuuhun 1865 kokoontui Limassa Amerikan kongressi, joka pyrki yhdistämään Etelä-Amerikan valtiot Euroopan ja Yhdysvaltain vaikutusyrityksiä vastaan. Argentiina ja Uruguay julistautuivat puolueettomiksi. Molemmat maat kävivät Brasilian lisäksi kolmoisliiton sotaa Paraguayta vastaan.

Vuoden 1865 alussa Espanjasta lähetettiin vielä kaksi laivaa alueelle.

Perun presidentti Juan Antonio Pezet näki mahdottomaksi voittaa Espanjan laivasto käytettäviessä olevilla joukolla ja ryhtyi neuvotteluihin. Maan sanomalehdet arvostelivat hallitusta voimattomuudesta. 30. joulukuuta 1864 järjestettiin tapaaminen Parejan ja kenraali Manuel Ignacio de Vivanco välillä, mikä huipentui Vivanco-Parejan sopimukseen, joka allekirjoitettiin tammikuussa espanjalaisella sotalaivalla. Peru suostui lähes kaikkiin vaatimuksiin. Maan kongressi kieltäytyi kuitenkin vahvistamasta sopimusta. Tämä johti lyhyeen sisällissotaan tai vallankumoukseen Perussa 1865, kun eversti Mariano Ignacio Prado syrjäytti presidentti Juan Antonio Pezetin ja nousi maan johtoon.

Vuonna 1865 Pareja saapui aluksineen Chileen Valparaison satamaan ja vaati saada 21 kunnialaukausta tervehdykseksi. Pareja oli kuitenkin valinnut saapumispäiväkseen Chilen itsenäisyyspäivän (17.9.). Vaatimusta ei hyväksytty, ja Espanja julisti sodan Chilelle viikkoa myöhemmin. Sota alkoi Espanjan kannalta huonosti, sillä Chilen laivasto valtasi kuunari Virgen de Covadongan Papudon taistelussa. Saatuaan tiedon nöyryyttävästä tappiosta Pareja teki itsemurhan.

Vuonna 1865 Peru liittyi sotaan Chilen puolelle ja 1866 näin tekivät myös Bolivia ja Ecuador. Espanjalaiset hyökkäsivät kehnosti puolustettuun Valparaisoon tuhoten sen ja Chilen kauppalaivaston. Espanjalaisten komentaja ei kuitenkaan ollut tuloksiin tyytyväinen, vaan päätti hyökätä johonkin vahvasti puolustettuun satamaan. Kohteeksi valittiin lopulta Callaon satama. Espanjalaiset kärsivät kuitenkin katkeria menetyksiä, jotka vaikuttivat suuresti espanjalaisten taistelutahtoon, vaikka varsinaista taistelua ei hävittykään.

Taistelujen jälkeen Espanjan laivasto vetäytyi alueelta toukokuussa 1866. Osa aluksista lähtettiin Filippiinien kautta Cádiziin, osa jäi Montevideoon ja Rio de Janeiroon odottamaan seuraavaa sotaretkeä Tyynenmeren rannikolle.

Yhdysvallat ehdotti rauhankonferenssia 1867 ja 1868. Viimein 1871 Washingtonissa allekirjoitettiin pysyvä tulitauko Espanjan, Bolivian, Chilen, Ecuadorin ja Perun välillä.

Espanja ja Peru allekirjoittivat rauhan ja ystävyyssopimuksen 14. elokuuta 1879, jossa Espanja tunnusti Perun itsenäisyyden ja solmi diplomaattiset suhteet. Elokuussa 1879 allekirjoittiin myös rauha Bolivian kanssa, Chilen kanssa 12. kesäkuuta 1883 Limassa, Tyynenmeren sodan ollessa käynnissä. Viimein solmittiin rauha Ecuadorin kanssa 28. tammikuuta 1885.