Eskimokuovi

Piirros eskimokuovista vuodelta 1912.

Eskimokuovin pituus on noin 29–34 senttimetriä ja se oli kanelin värinen. Eskimokuovi muistuttaa taigakuovia, mutta on hieman suurikokoisempi, pitkäsiipisempi ja lyhytjalkaisempi. Lajin nokka on noin viisi senttimetriä pitkä.[2]

Lennossa eskimokuovi päästelee väreilevää ”tr-tr-tr” ääntä ja pehmeää vihellystä ”bee bee”.[1] Lajin inuittikielinen nimi pi-pi-pi-uk juontuu lajin ääntelystä.[2]

Eskimokuovin esiintymisaluetta ovat olleet Kanadan pohjoisosa ja Alaska. Valtavat eskimokuoviparvet muuttivat ennen joka vuosi pohjoisen tundralta Etelä-Amerikkaan, jossa ne viettivät talven.[3] 1800-luvun lopulla populaation koko oli miljoonia yksilöitä. Laji tavattiin Länsi-Euroopassakin muutaman kerran 1800-luvulla. Lajia on metsästetty varsinkin muuttoreittien varsilla huomattavan paljon.[3] Yhden päivän aikana saatettiin ampua jopa 7 000 eskimokuovia. 1800-luvun loppuvuosina ammuttiin noin 2 miljoonaa yksilöä vuodessa.[3] Lajin metsästys kiellettiin noin vuonna 1916, mutta kanta ei enää toipunut.[1]

Lajin luultiin jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 1959 saatiin havainto Teksasista.[3] Viimeisin varma havainto linnusta on tehty vuonna 1963 ja sen talvehtimisalueilla sitä ei ole tavattu sitten vuoden 1939. Lajia pidetään todennäköisesti sukupuuttoon kuolleena, mutta koska varmuutta asiasta ei ole saavutettu, IUCN on luokitellut lajin äärimmäisen uhanalaiseksi. Mahdollisesti jäljellä olevan kannan on arvioitu olevan korkeintaan alle 50 yksilöä.[1]

Eskimokuovit viettivät pesimäaikansa Kanadan tundra-alueella ja muuttivat talvehtimaan etelään Argentiinan pampalle ja Chileen. Kanadan kesän päättyessä linnut muuttivat etelään Labradorin, Atlantin ja eteläisen Karibian kautta. Linnut viettivät Etelä-Amerikassa muutamia kuukausia ja palasivat kevään tullen pesimäalueilleen pohjoiseen Yhdysvaltojen kautta. Pitkä muuttomatka vaati pysähdyksiä, jonka aikana linnut ruokailivat Yhdysvaltojen Keskilännen preerioilla syöden hyönteisten toukkia ja munia maasta pitkillä nokillaan. Yksi tärkeä ravinnonlähde tällä matkalla on esitetty olleen nykyisin sukupuuttoon kuollut Melanoplus spretus -heinäsirkkalaji.[2]

Pesä on maassa erittäin hyvin kätkettynä ruohikkoon.