Esisokraatikot

Esisokraattisena aikana tapahtui vaiheittain, niin kuin Diogenes Laertios sanoo, siirtymä viisaudesta (sofia) filosofiaan (filosofia) ja viisaista miehistä (sofoi) filosofeihin (filosofoi).[5] Eräs keskeinen osa tätä muutosta oli siirtymä mytologisista maailmanselityksistä kohti rationaalisempia selityksiä.

Ihmiskunta on aina etsinyt selityksiä erilaisille ilmiöille, joita näemme ympärillämme, olivat ne sitten fyysisiä kappaleita maan päällä tai taivaalla, tai erilaisia luonnonilmiöitä, kuten ukkonen tai maanjäristykset. Esifilosofina aikoina selityksiä haettiin usein mytologiasta, uskonnosta ja eri jumaluuksista. Selitykset kuvattiin erilaisina myytteinä, runoina ja lauluina, tunnettuina muotolijoinaan mm. Homeros, Hesiodos ja Orfeus.

Myytit kuvasivat tyypillisesti eri alkuaineet ja -voimat sekä luonnonilmiöt jumalhahmoina. Esimerkiksi Hesiodoksen selityksen mukaan alussa ennen kaikkea muuta oli olemassa vain Khaos. Se tuotti erilaisia positiivisia ja negatiivisia voimia, kuten Eros, luova alkuvoima; Gaia, Maa; Erebos, alkupimeys; Khronos, ajan henkilöitymä, jne.[6] Sama perusidea kuvaa myös egyptiläisiä ja monia muita paljon vanhempiakin myyttejä. Näiden kertomuksien myyttisiä, runollisia, uskonnollisia ja esi-filosofisia aineksia on yleensä vaikea erottaa toisistaan.

Thaleen, jota pidetään usein ensimmäisenä esisokraattisena ajattelijana, aikoihin monet kreikkalaiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja myyttejä ja etsiä asioille rationaalisempia selityksiä, ja esimerkiksi tulkita myytit vertauskuvina niiden käsittelemistä fysikaalisista ilmiöistä. Myöhemminkin vielä Aristoteles ajatteli, että myytit sisälsivät unohdettuja totuuksia luonnonfilosofiasta, ja että nämä totuudet olivat vain hautautuneet myyttien alle historian saatossa:

»Varhaisina aikoina esi-isämme ovat jättäneet meille jälkeläisilleen myytin muodossa tradition, jonka mukaan nämä substanssit ovat jumalia ja jumaluus ympäröi koko luonnon. Muu on lisätty siihen myöhemmin myytinomaisessa muodossa, jotta monet vakuuttuisivat siitä ja se olisi käytettävissä lakien yhteydessä ja olisi muutenkin hyödyllinen. He sanovat näiden jumalien olevan ihmisen muotoisia tai samanlaisia kuin jotkut muut elävät oliot [...]»
(Aristoteles: Metafysiikka 1074b1-8.[7])

Jossain vaiheessa useat ajattelijat alkoivat sivuuttaa myyttiset selitykset kokonaan. Kreikkalaisissa myyteissä on piirteitä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa muutokseen, joka johti poispäin myyttisistä selityksistä. Ensiksi, monet myytit kuvasivat sitä, kuinka jumaluudet itsessään olivat syntyneet (theogonia), toisin sanoen myös jumalilla oli alku. Kreikkalaiset uskoivat yleisesti, että materia oli ollut olemassa jopa ennen jumalia.[8] Näin myytit eivät edes vastanneet kaikkein perustavanlaatuisimpiin kaikkeutta koskeviin kysymyksiin.

Toiseksi, myyteille oli tyypillistä antropomorfismi, toisin sanoen jumaluudet kuvattiin ihmishahmoisina, mihin Aristoteleskin viittasi. Myyttis-poeettiset selitykset ottivat tyypillisesti erilaisia inhimillisiä piirteitä, kuten rakkaus, viha ja kateus, ja sovelsivat niitä luonnon selittämiseen. Esimerkiksi useilla Homeroksen jumalilla oli ihmisen muoto ja persoonallisuus, mukaan lukien kaikki ihmisten hyveet ja paheet. Tämä teki myyttien alkuperän melko ilmeiseksi, ja niin ensimmäisten filosofien oli helppo hyökätä niitä vastaan. Esimerkiksi esisokraatikko Ksenofanes on tunnettu siitä, että hän pilkkasi ajatusta jumalten ihmisenkaltaisuudesta. Hän sanoi, että jos hevoset voisivat kuvitella jumalia, niiden jumalilla olisi hevosten muoto.[9]

Mytologisten selitysten syrjäyttäminen liittyy myös samaan aikaan kehittyneemmissä kulttuureissa käynnissä olleeseen luonnontieteiden kehitykseen. Muun muassa matematiikka ja tähtitiede kehittyivät samaan aikaan. Tähtien tutkiminen oli tärkeää paitsi uskonnolle, johon liittyi usein astrologiaa, myös maanviljelylle, jonka kannalta esimerkiksi Niilin tulvimisen ajoituksen ennustaminen oli tärkeää. Myös geometria palveli maanviljelyä maanmittauksen muodossa.[10] Aristoteles on tunnetusti kuvannut Metafysiikassaan, että uskonnollisen instituution synty, yhteiskunnallinen työnjako ja pappien käytettävissä ollut vapaa-aika olivat tärkeässä roolissa tässä kehityksessä:

»Sen jälkeen [...] löydettiin ne tieteet, jotka eivät palvele nautintoa eivätkä elämän välttämättömyyksiä, ja tämä tapahtui ensin niillä seuduilla, joilla ihmisillä oli vapaa-aikaa. Tämän vuoksi matemaattiset tieteet syntyivät ensiksi Egyptissä, sillä siellä papistolle oli suotu vapaata aikaa.»
(Aristoteles: Metafysiikka 981b15-25.[7])

Egyptin lisäksi samanlaista kehitystä tapahtui myös Mesopotamiassa (seemiläisissä ja babylonialaisissa kulttuureissa) ja Persiassa. Kreikkalaiset omaksuivat monia näistä ajatuksista ja taidoista, koska maan sijainti oli ideaalinen ja kauppayhteydet laajat. Muun muassa Thaleen kerrotaan matkustelleen Egyptissä ja oppineen matematiikkaa papeilta.[11] Myös kreikkalaisten kehittyvien kaupunkivaltioiden tilanne helpotti kehitystä: monien kaupunkien hallintomuoto suosi vapaiden miesten opiskelua, ja ajatuksella ja puheella oli tietyissä rajoissa aiempaa suurempi vapaus. Orjuuden vuoksi vapailla mielillä oli tarvittavaa vapaa-aikaa.

Siirtymä myyttis-poeettisista selityksistä filosofiseen ajatteluun tapahtui kuitenkin hitaasti ja useissa vaiheissa. Esimerkiksi Ferekydeen teokset olivat sekoitus myyttejä ja filosofiaa.[12] Empedokles kuvasi, kuinka klassiset alkuaineet toimivat, mutta hänen selityksensä sisälsivät myös abstrakteja jumaluuksien tapaisia voimia, kuten Rakkaus ja Viha.[13] Parmenides esitti ajatuksensa runomuodossa,[14] mystisinä näkyinä. Vielä niinkin myöhään kuin Platonin dialogeissa erilaisia myyttejä käytetään filosofisten ajatusten esittämisessä, vaikkakaan hänellä kaikkia myyttejä ei ole todennäköisesti tarkoitettu otettavaksi liian kirjaimellisesti.

Kuten edellä on esitetty, ensimmäiset luonnonfilosofit esittivät kysymyksiä koskien maailman alkuperää, syytä, perimmäistä prinsiippiä, sekä muutosta ja liikettä.[15][16] Pelkkä kysyminen, ihmettely, ei kuitenkaan erottanut filosofista selitystä myyttisestä selityksestä — vaikka filosofian taustalla oli nimenomaan ihmettely, myös myytti koostui ihmettelystä, eivätkä kreikkalaiset alun perin aina tehneet niiden välille selvää eroa:

»Nimenomaan ihmettelyhän on filosofille ominaista; se juuri on filosofian lähtökohta.»
(Platon: Theaitetos 155d.[17])

»Se, että tämä tiede [filosofia] ei ole tuotannollinen tiede, ilmenee myös ensimmäisten filosofien työstä, sillä ihmiset alkoivat filosofoida ihmetyksen vuoksi ja tekevät niin myös nykyään [...] Se joka kysyy ja ihmettelee, uskoo olevansa tietämätön (tämän vuoksi myös myyttien rakastaja on tavallaan filosofi, sillä myytti koostuu ihmeteltävistä seikoista) [...]»
(Aristoteles: Metafysiikka 982b12-20.[7])

Sen sijaan myyttisen ja filosofisen selityksen ero oli selityksen rationaalisuudessa. Ensimmäiset filosofit, tai myöhemmät ajattelijat jotka kuvasivat, kuinka filosofia syntyi, ajattelivat, että hyvä selitys perustui johonkin muuhun kuin perinteisiin näkemyksiin, joihon kuuluvat myös antropomorfisia jumaluuksia sisältävät myytit — heille rationaalinen selitys tarkoitti sitä, että luontoa pyrittiin selittämään ainoastaan siitä itsestään käsin.[15] Selityksen tuli siis mieluiten perustua johonkin, joka voitiin suoraan havaita luonnossa. Luonnontieteiden kehitys saattoi vaikuttaa näihin asenteisiin, koska tuli ilmeiseksi, että tätä menetelmää käyttäen voitiin tehdä uusia elämää helpottavia keksintöjä. Toinen vaatimus selityksen rationaalisuudelle oli se, että se tarjosi johdonmukaisen teorian, jonka avulla erilaiset havainnot voitiin yhdistää ja selittää yhdessä.[15] Johdonmukaisuus ei ollut usein sekä sisäisesti että keskenään ristiriitaisten myyttien vahvimpia puolia.

Useilla esisokraatikoilla vastaukseen liittyi jokin arkhē, alkuperuste tai ensimmäinen prinsiippi, joka tarjoaisi selityksen kaikkiin esitettyihin kysymyksiin yhtä lailla olemassaolosta, materiasta, muutoksesta kuin liikkeestäkin. Määritelmällisesti tämän tuli olla jotain, jota voitiin joko havaita luonnossa, tai joka voitiin rationaalisesti päätellä havainnoista. Tyypillisissä vastauksissa arkhē oli joku klassisista alkuaineista tai niiden yhdistelmä. Esimerkiksi Thales päätyi ajatukseensa vedestä kaiken alkuperusteena havaittuaan, että kaikkialla missä on elämää, on kosteutta. Näin hänen teoriansa kykeni selittämään havainnot. Joissakin selityksissä arkhe oli kuitenkin jotakin abstraktimpaa ja alkuaineiden taustalla olevaa, kuten Anaksimandroksen apeiron, rajaton massa. Hän katsoi, ettei vesi voinut olla alkuperuste, koska se ei voinut synnyttää vastakohtaansa tulta. Samoin hän katsoi, ettei mikään muukaan alkuaineista voinut olla itsessään alkuperuste. Näin hänen selityksensä oli omalla tavallaan rationaalisempi, vaikkakaan se ei enää perustunut samalla tavalla suoriin havaintoihin. Vastaavanlainen rationalismi johti sellaisiin rohkeisiin spekulaatioihin kuin Anaksagoraan Nous, järki, tai pythagoralainen "luku" ensimmäisenä prinsiippinä.

Esisokraattista filosofiaa kuvasi siis tiedon tavoittelu sen itsensä vuoksi ja mahdollisimman rationaalisten, luontoon perustuvien selitysten esittäminen myyttis-poeettisten selitysten sijaan. Myyttis-poeettisen dogmatismin sijaan filosofiaan kuului dialektinen menetelmä totuuden löytämiseksi: filosofit esittivät omia teorioitaan, sekä kehittelivät joitakin esitettyjä teorioita edelleen ja hyökkäsivät toisia teorioita vastaan.