Esiopetus Suomessa

Esiopetuksessa voidaan esimerkiksi kokeilla, mitkä esineet kelluvat vedessä ja mitkä eivät.

Esiopetus on tavoitteellista, pedagogista toimintaa. Samoin kuin perusopetuksen, esiopetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa tarpeellisia tietoja ja taitoja. Erityisenä tavoitteena esiopetuksessa on lisäksi edistää lapsen kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytyksiä sekä vahvistaa lapsen myönteistä minäkuvaa. Leikki on sekä tärkeä osa esiopetusta että keskeinen opetusmenetelmä. Myös oppimisympäristöihin kiinnitetään erityistä huomiota, jotta ne tukevat esiopetuksen tavoitteiden toteutumista. Esiopetusta säätelevät perusopetuslaki, varhaiskasvatuslaki sekä Opetushallituksen julkaisema Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet -asiakirja, jonka mukaan kunnissa laaditaan paikalliset esiopetuksen opetussuunnitelmat.[3][4][1][5]

Esiopetuksen järjestämisestä vastaavat kunnat. Kunta voi järjestää esiopetuksen itse esimerkiksi päiväkodissa tai koulussa tai hankkia esiopetuksen ostopalveluna joltakin palveluntuottajalta. Myös muut tahot, kuten yksityiset koulut, voivat saada luvan järjestää esiopetusta.[6]

Esiopetuksen opetuskieli on joko suomi tai ruotsi, mutta opetuskielenä voi olla myös saame, romani tai viittomakieli[4].

Esiopetuksen opettajalla tulee olla joko luokanopettajan tai varhaiskasvatuksen opettajan (ent. lastentarhanopettaja) tutkinto tai kasvatustieteen kandidaatin tutkinto, johon sisältyvät lain vaatimat, varhaiskasvatukseen ja esiopetukseen valmiuksia antavat opinnot[7].

Esiopetuksen laajuus on vähintään 700 tuntia. Yhtenä päivänä lapsella voi olla enintään viisi tuntia esiopetusta.[6] Lisäksi lapsi voi osallistua esiopetusta täydentävään varhaiskasvatukseen[8].

Esiopetus on eheytettyä opetusta, jossa opetus ei jakaudu oppiaineisiin, vaan rakentuu erilaisista oppimiskokonaisuuksista. Oppimiskokonaisuuksien tavoitteet muodostuvat lasten mielenkiinnonkohteiden ja Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissa määriteltyjen tavoitteiden perusteella. Opetussuunnitelmaperusteissa on määritelty myös kuusi niin sanottua laaja-alaisen osaamisen kokonaisuutta, jotka tulee ottaa huomioon kaikessa esiopetuksen järjestämisessä ja toiminnassa.[5]

Arvioinnin tarkoituksena esiopetuksessa on antaa tietoa esiopetuksen suunnittelemista ja kehittämistä varten sekä tukea kunkin lapsen hyvinvointia ja oppimista. Arvioinnin keskiössä on opettajan tekemä havainnointi ja lapsen omat kokemukset. Esiopetuksessa kehitetään lapsen itsearvioinnin edellytyksiä, ja arviointiin osallistuvat opettajien ja lapsen lisäksi muu esiopetuksen henkilöstö ja lapsen huoltajat. Arviointia dokumentoidaan, ja arvioinnin perusteella opettaja kehittää opetusta, oppimisympäristöjä ja lasten tarvitsemaa tukea.[5]

Esiopetusvuoden päätteeksi voidaan antaa esiopetuksen osallistumistodistus, ja se annetaan aina huoltajan pyytäessä. Todistuksessa voi olla yleiskuvaus toteutuneesta opetuksesta, mutta se ei sisällä lapsen persoonaan tai oppimiseen liittyviä kuvauksia.[5]

Suomalaisen esiopetuksen edeltäjinä pidetään 1840-luvulla perustettuja pikkulasten kouluja ja myöhempiä välitysluokkia silloisten lastentarhojen sekä koulujen välillä. Varsinainen keskustelu esiopetuksesta alkoi 1920-luvulla ja lisääntyi entisestään parikymmentä vuotta myöhemmin. Sittemmin 1960-luvulla, kun Suomessa aloitettiin niin kutsutun peruskoulu-uudistuksen suunnittelu, alettiin puhua myös esikoulun tarpeellisuudesta peruskoulun aloittavien oppilaiden välisten erojen tasaajana, ja vuosikymmenen lopulla toteutettiin myös esikoulukokeilu. Esiopetusta ei kuitenkaan saatu taloudellisista ja poliittisista syistä vielä tuolloin kaikkien ulottuville. Lopulta vuonna 2001 astui voimaan säädös, jonka mukaan kunnan on järjestettävä maksutonta esiopetusta oppivelvollisuuden alkamista edeltävänä vuonna. Tuolloin esiopetus oli lapsille vapaaehtoista.[9][10]

1980-luvulla julkaistiin esiopetusta koskevia suunnitelmia ja oppaita. 1990-luvulla julkaistiin asiakirjoja, jotka velvoittivat koulujen yhteydessä toteutettavan esiopetuksen järjestäjiä. Päiväkodeissa toimittiin edelleen itselaadittujen suunnitelmien pohjalta.[10] Ensimmäinen kaikkea esiopetusta Suomessa ohjaava asiakirja julkaistiin vuonna 2000, ja se tuli velvoittavaksi kaksi vuotta myöhemmin[11].