Ernst von Weizsäcker

Ernst von Weizsäckerin isä oli tuomari Karl von Weizsäcker, josta tuli myöhemmin Württembergin pääministeri ja joka sai Württembergin kuninkaalta paronin arvon vuonna 1916. Weizsäcker kävi vuosina 1901–1902 Kielin laivastoakatemian ja palveli meriupseerina Saksan keisarillisessa laivastossa, vuosina 1902–1905 risteilijä SMS Herthalla Itä-Aasiassa, 1905–1912 Kielissä ja sen jälkeen laivastovirastossa Berliinissä. Hän sai ensimmäisen ja toisen luokan rautaristin ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917. Sodan lopussa hän oli hetken aikaa merivoimien yhteysupseerina Saksan armeijan pääesikunnassa ja työskenteli sen jälkeen meriministeriössä. Vuonna 1919 hän oli Saksan laivastoattaseana Haagissa.[1]

Weizsäcker siirtyi Saksan ulkoministeriön palvelukseen vuonna 1920. Hän toimi Saksan konsulina Baselissa 1921–1924, lähetystöneuvoksena Kööpenhaminassa 1924–1927, lähettiläänä Oslossa vuosina 1931–1933 ja Sveitsin-lähetystön johtajana 1933–1936. Hän oli Weimarin tasavaltaan epäileväisesti suhtautunut konservatiivi, mutta ei kuulunut mihinkään puolueeseen.[1] Hänen ensireaktionsa kansallissosialistien valtaannousuun vuonna 1933 oli myönteinen.[2] Hän oli valmis palvelemaan uutta hallintoa, vaikka paljastikin myöhemmin yksityisessä kirjeenvaihdossaan kasvavat epäilyksensä natsien politiikkaa kohtaan. Hänet nimitettiin toukokuussa 1937 ulkoministeriön poliittisen osaston johtajaksi. Blomberg–Fritsch-kriisin seurauksena Weizsäckeristä tuli keväällä 1938 ministeriön valtiosihteeri ja siten ulkoministeri Joachim von Ribbentropin jälkeen ulkoasiainhallinnon korkea-arvoisin henkilö. Tuolloin hän lopulta liittyi natsipuolueeseen ja sai SS-Oberführerin arvon. Weizsäcker vastusti Adolf Hitlerin suunnitelmia sodan aloittamisesta ja jätti syksyllä 1939 eronpyynnön, jota ei hyväksytty. Hänen poikansa Henry kaatui Puolan offensiivissa päivää toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Ensimmäisinä sotavuosina Weizsäcker suhtautui myönteisesti Saksan sotamenestykseen, mutta kääntyi vuoden 1941 jälkeen lopullisesti vastustamaan Hitlerin politiikkaa, minkä myötä hän menetti pääosan vaikutusvallastaan. Vuonna 1943 hän sai omasta pyynnöstään siirron lähettilääksi Vatikaaniin. Hän jäi sinne sodan jälkeen vuodeksi, kunnes palasi Saksaan 1946.[1]

Pidätyskuva Weizsäckeristä oikeudenkäynnin ajalta.

Weizsäcker osallistui alkujaan vapaaehtoisena todistajana Nürnbergin oikeudenkäyntiin, mutta heinäkuussa 1947 hänet pidätettiin ja häntä vastaan nostettiin syyte sotarikoksista sekä rikoksista rauhaa ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.[1] Raskauttavin syyte koski Weizsäckerin osallisuutta tuhansien Ranskan juutalaisten siirtämiseen Auschwitzin tuhoamisleirille vuonna 1942, sillä hän oli hyväksynyt asiaa koskevia päätöksiä. Weizsäcker puolustautui väittämällä, ettei hän tiennyt tuolloin mitään leirien todellisesta tarkoituksesta. Hänen poikansa Richard toimi oikeudenkäynnissä hänen puolustusasianajajanaan.[2] Huhtikuussa 1949 Weizsäcker todettiin syylliseksi ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen. Hän kuitenkin vapautui Yhdysvaltain komissaari John J. McCloyn määräämän yleisen armahduksen myötä jo lokakuussa 1950. Samana vuonna Weizsäcker julkaisi muistelmakirjan Erinnerungen. Hän kuoli seuraavana vuonna aivohalvaukseen.[1]

Muistelmissaan Weizsäcker pyrki esittämään itsensä Hitlerin ja natsien voimakkaana vastustajana, joka oli tukenut vastarintaliikettä.[3] Saksalaiset historioitsijat kiistelevät edelleen siitä, oliko hän ensisijaisesti natsihallinnon rikosten toimeenpanija vai niiden vastustaja. On epäselvää, oliko hän todellisuudessa vuonna 1942 niin tietämätön juutalaisten joukkotuhonnasta kuin mitä jälkeenpäin väitti olleensa. Toisaalta hänen tiedetään varoittaneen vuonna 1943 Roomassa juutalaisia odotettavissa olleista pakkosiirroista.[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ernst von Weizsäcker Wikimedia Commonsissa