Ernst Lubitsch

Lubitsch lopetti koulunkäynnin 16-vuotiaana ja työskenteli päivisin räätäli-isänsä liikkeessä, mutta esiintyi iltaisin musiikki- ja revyyteattereissa. 1911 hän pääsi Max Reinhardtin johtamaan Deutsches Theateriin, jossa hän nopeasti eteni pikkuosista suurempiin rooleihin. 1912 hän ryhtyi hankkimaan lisätuloja elokuva-alalta.[4]

Lubitschin ensimmäinen elokuva näyttelijänä on saattanut olla aiemmin näytelmänä mainetta saanut Das Mirakel vuodelta 1912 (ensi-ilta 21. joulukuuta 1912), mutta varmuutta asiasta ei ole.[5] Varmuudella tiedetään hänen elokuvanäyttelijäuransa alkaneen 1913.[6] Näyttelijänuransa alkuvuosien lyhyissä elokuvissa hän esitti usein koomista Meyer-nimistä juutalaista kauppa-apulaista, joka neuvokkaana kiipijänä päätyy lopussa naimisiin johtajan tyttären kanssa.[7][8]

Näyttelijätyön ohella Lubitsch alkoi myös ohjata elokuvia, ensimmäinen niistä oli lyhytelokuva Fräulein Seifenschaum 1914. Lubitschin ensimmäinen pitkä elokuva oli Kun olin kuollut 1916. Seuraavat pitkä elokuvat Die Augen der Mumie Ma ja Carmen (1918, kummassakin Pola Negri pääosassa) olivat hänen ensimmäisiä merkittäviä ohjaustöitään, mutta seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut Die Austernprinzessin oli kansainvälinen menestys. Sen jälkeen hän ohjasi historiallisia suurelokuvia, kuten Madame du Barry (1919), Anna Boleyn (1920) ja Faaraon vaimo (1921)[4] ja pienimuotoisempia komedioita kuten Vuorikissa, jotka kaikki menestyivät hyvin.[9]

Madame du Barry oli yksi ensimmäisistä saksalaisista elokuvista, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen pääsivät levitykseen Yhdysvalloissa. Siitä alkoi myös saksalaisen elokuvan ”invaasio” Yhdysvaltojen elokuvamarkkinoille.[7] Madame du Barry, Anna Boleyn ja Carmen saivat ensi-iltansa Yhdysvalloissa 1921 ja New York Times valitsi kaikki kolme tuon vuoden 15 tärkeimmän elokuvan listalle.

Lubitsch matkusti joulukuussa 1921 ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin. Siitä piti tulla pitkä mainos- ja opintomatka, joka olisi huipentunut Faaraon vaimon ensi-iltaan helmikuussa 1922. Ensimmäinen maailmansota oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa, ja lukuisat saksalaiset elokuvat olivat heikentäneet Yhdysvaltain elokuvantekijöiden ansioita. Lubitsch ei saanut lämmintä vastaanottoa, ja jo kolmen viikon kuluttua hän palasi Saksaan. Hän oli kuitenkin ehtinyt tutustua yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuteen, ja hän tajusi, että saksalaisten tuotantoyhtiöiden resurssit olivat kovin vaatimattomia yhdysvaltalaisiin verrattuna.

Lubitsch lähti Saksasta Hollywoodiin 1922, kun Mary Pickford oli palkannut hänet ohjaajaksi. Hän ohjasi Pickfordin elokuvan Rosita, joka oli sekä arvostelumenestys että kaupallinen menestys.[4] Lubitsch ja Pickford olivat kiistelleet kuvausten aikana ja Rosita jäikin heidän ainoaksi yhteiseksi elokuvaksi. Vain yhden ainoan yhdysvaltalaisen elokuva jälkeen Lubitsch oli ilman työtä. Hänen sai solmittua Warner Brothersin kanssa harvinaislaatuisen sopimuksen: kuusi elokuvaa kolmessa vuodessa, oikeus valita näyttelijät ja muut työntekijät sekä oikeus päättää lopullisesta leikkausversiosta.

Lubitschin elokuvat Warner Brothersilla olivat pienimuotoisia ihmissuhde-elokuvia, jotka käsittelivät moralisoimatta seksuaalisuutta avioliitossa ja sen ulkopuolella. Tämän kauden elokuvia olivat muun muassa Avioliiton ilveilyä (1924), Hänen suuri kiusaksensa (1925) ja Sellaista on Pariisissa (1926).[7] Hänen elokuvansa eivät kuitenkaan tuottaneet hyvin ja lopulta Lubitsch ja Warner Brothers purkivat sopimuksen. MGM-Paramount osti oikeudet jäljellä oleviin elokuviin. Lubitschin ensimmäinen MGM-elokuva Vanha Heidelberg (1927) sai hyvät arvostelut, mutta oli tappiollinen

Äänielokuvan tulo antoi Lubitschille mahdollisuuden ohjata musikaaleja. Lubitschin musikaaleissa tanssi- ja laulukohtaukset nivoutuivat saumattomasti elokuvan juoneen, mikä mullisti juuri syntyneen lajityypin. Lubitsch kuvasi musikaalinsa ilman ääntä ja ääni lisättiin vasta jälkituotantovaiheessa. Tämän ansiosta Lubitsch pystyi vapaasti käyttämään eri kuvakulmia ja -kokoja ilman, että hänen olisi tarvinnut huolehtia mahdollisista häiriöäänistä. Tämä tekniikka oli käytössä vuosikymmeniä.[9] Prinssi-puoliso (1929), Monte Carlo (1930) ja The Smiling Lieutenant (1931) olivat kriitikoiden mielestä uuden musikaalilajityypin mestariteoksia.[4]

The Similing Lieutenant oli Lubitschin ensimmäinen yhteinen elokuva käsikirjoittaja Samson Raphaelsonin kanssa. Muita olivat muun muassa Huolia paratiisissa, Kauppa kulman takana ja Taivas odottakoon.[9]

Lubitsch luennoi USC School of Cinema-Television -elokuvakoulussa 1929.[10]

Lubitschin seuraava elokuva oli Samson Raphaelsonin kirjoittama komedia Huolia paratiisissa (1932). Sitä pidetään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan ja monien mielestä siinä ”Lubitschin kosketus” on täydellisimmillään.[7] Kriitikko David Thompson on myöhemmin hyväntahtoisesti kuvaillut sitä todella amoraaliseksi elokuvaksi. Sekä kriitikot että katsojat pitivät kuitenkin tästä kyynisestä komediasta. Sen tekeminen oli mahdollista, koska yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden itsesensuuri ei vielä ollut voimassa. Kun se astui voimaan 1934, elokuva poistettiin levityksestä. Se vapautui pannasta vasta vuonna 1968. Yhdysvalloissa se ei koskaan ilmestynyt videona ja DVD:lläkin vasta 2003.

Kriitikko Michael Wilmington on kirjoittanut Lubitschin elokuvista:

Yhtä aikaa elegantti ja rivo, sofistikoitunut ja maanläheinen, urbaani ja hämmentävä, pinnallinen mutta silti syvällinen. Ne ohjasi mies, jota seksi enneminkin huvitti kuin pelotti – ja joka opetti muutkin olemaan huvittuneita siitä.

Lubitsch Iloisen lesken (1934) trailerissa.

Lubitsch teki vuosina 1929–1934 kymmenen elokuvaa, joista vain kolme ei ollut musikaaleja: komediat Huolia paratiisissa ja Meidän herrojen kesken (1933) sekä sodanvastaisen draaman Särkynyt sävel 1932.

Lubitsch nimitettiin Paramountin tuotantopäälliköksi 1935 – hän on ainoa merkittävä Hollywood-ohjaaja, joka on koskaan johtanut suurta elokuvayhtiötä. Lubitsch tuotti kaikki omat elokuvansa ja valvoi muiden elokuvien tuotantoa. Lubitschilla oli vaikeuksia delegoida vastuuta ja vuotta myöhemmin hänet erotettiin.[7]

Lubitsch ohjasi tunnetuimmat teoksensa vuosina 1939–1943: Ninotchka, Kauppa kulman takana, Tuo epävarmuuden tunne, Ollako vai eikö olla ja Taivas odottakoon.[9]

Ninotchka on poliittinen satiiri ja ehkä tunnetuin Lubitschin elokuva.[7] Pääosaa näytteli Greta Garbo ja elokuvajulisteissa iskulauseena oli ”Garbo nauraa!”

Lubitsch ohjasi 1940 komedian Kauppa kulman takana. Käsikirjoituksen teki jälleen Samson Raphaelson ja pääosissa olivat James Stewart ja Margaret Sullavan, jotka työskentelevät samassa kaupassa, mutta eivät tajua, että he tietämättään kirjoittavat toisilleen rakkauskirjeitä. Kriitikko David Thomson on kirjoittanut elokuvasta:

»Kauppa kulman takana... on yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista... Rakkaustarinan pari on liian rakastunut rakastumiseen ideaan, eivätkä he huomaa rakkautta nenänsä edessä. Vaikka kaikki päättyykin lopulta hyvin, jännitys säilyy – kuten myös pelko, miten helposti onnensa voi ohittaa. Elokuvan on kauniisti kirjoittanut Lubitschin suosikkikäsikirjoittaja Samson Raphaelson. Niin monet toiveet ja pelot heijastuvat siinä Stewartin ja Sullavanin kasvoilla. Se on niin hyvä komedia, että se saa meidät pelkäämään heidän puolestaan. Tapaaminen kahvilassa on ehkä yhdysvaltalaisen elokuvan paras tapaamiskohtaus. Ja kohtaus, jossa Sullavanin käsi turhaan hapuilee odottamaansa kirjettä tyhjästä postilaatikosta; ja hänen pettymyksen murtamat kasvonsa – se on yksi elokuvahistorian herkimmistä hetkistä. Hetken ajan, kun Sullavan tajuaa kokemansa menetyksen, jopa muutoin niin kaunis Sullavan näyttää vanhalta ja sairaalta.»

Lubitschin elämäkerran kirjoittaja Scott Eyman yritti kuvata kuuluisaa ”Lubitschin kosketusta” seuraavasti:

»Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Lubitschin elokuvat eivät sijoitu Eurooppaan eivätkä Yhdysvaltoihin vaan Lubitsch-maahan, paikkaan täynnä vertauskuvia, hyväntahtoista sulokkuutta ja kaihomielistä viisautta... Tämän ainutkertaisen taiteilijan lempiaiheeksi muodostuivat tapainkomedia ja yhteiskunta, josta nuo tavat juontuivat. Tuo maailma on täynnä hienovireistä maltillisuutta; maailma, jossa reaktiot seksuaalisen ja sosiaalisen soveliaisuuden rikkomuksiin on ritualisoitu – mutta ennalta arvaamattomilla tavoilla, ja jossa perustavanlaatuisista kysymyksistä keskustellaan hienotunteisesti kuiskaillen; kirurgin veitsellä, ei teurastajan kirveellä... Kouliintumattoman silmissä Lubitschin teokset voivat vaikuttaa vanhanaikaisilta, koska niiden henkilöhahmot kuuluvat maailmaan, jossa seksuaalisuhteita käsittelevät säännöt olivat huomattavasti muodollisempia kuin myöhemmin. Mutta hänen näkökulmansa elokuvaan, komediaan ja elämään ei niinkään ollut aikaansa edellä vaan ennemminkin ainutkertaista ja ennen muuta ajatonta.»

Seuraavissa elokuvissaan Lubitsch oli riippumaton ohjaaja: Tuo epävarmuuden tunne (1941, uudelleenfilmatisointi hänen Taas suutele mua -elokuvasta vuodelta 1925) ja natsismin vastainen farssi Ollako vai eikö olla (1942), joka oli Jack Bennyn ainut merkittävä elokuvarooli ja Carole Lombardin viimeinen elokuva.

Viimeiset vuotensa Lubitsch työskenteli Foxille, mutta heikko sydän haittasi hänen työtään, ja enimmäkseen hän valvoi muiden töitä. Lubitschin viimeinen elokuva, jossa ”Lubitschin kosketus” näkyi selvästi, oli Taivas odottakoon (1943), joka oli jälleen Raphaelsonin käsikirjoittama. Se kertoo Henry Van Clevestä (Don Ameche), joka helvetin porteilla kertoo elämästään ja tuntemistaan naisista – äidistä alkaen – ja keskittyy kuvaamaan 25-vuotista avioliittoaan Marthan (Gene Tierney) kanssa.

Taivas odottakoon -elokuvan jälkeen Lubitsch työskenteli Edwin Justus Mayerin kanssa Häväistysjuttu hovissa -elokuvan (1945) käsikirjoituksen parissa (uudelleenfilmatisointi Lubitschin Kielletystä paratiisista (1924)). Elokuvan käsikirjoitus valmistui Lubitschin johdolla ja hän ohjasi elokuvan harjoitukset. Varsinaisten kuvausten aikana Lubitsch kuitenkin sairastui ja hän palkkasi Otto Premingerin päättämään kuvaukset. Elokuvaa pidetään siitä huolimatta Lubitschin elokuvana. Lubitschin terveydentila parani sen jälkeen ja hän ohjasi elokuva Piika, joka ei tiennyt paikkaansa, jonka pääosissa olivat Charles Boyer ja Jennifer Jones.

Maaliskuussa 1947 Lubitsch sai Oscar-kunniapalkinnon ”25 vuotta kestäneestä elämäntyöstä elokuvan parissa”. Palkinnon jakaja Mervyn LeRoy kutsui Lubitschia ”vihjailujen mestariksi” ja kuvasi hänen elokuvakerrontaansa seuraavasti:

»Hän ajatteli kuin aikuinen, mutta vihasi sanoa asioita suoraan.” Lubitschia haastateltiin tuolloin usein, ja hän totesi moneen kertaan, että Kauppa kulman takana oli hänen oma suosikkinsa. Kun hän pohdiskeli uraansa, hän sanoi: ”Tein joskus elokuvia, jotka eivät vastanneet omia laatuvaatimuksiani – mutta toisaalta voisi myös sanoa, että keskinkertainen tekijä täyttää aina laatuvaatimuksensa.»

Lubitsch kuoli myöhemmin samana vuonna Hollywoodissa sydänkohtaukseen. Otto Preminger ohjasi hänen viimeisen elokuvansa Kärpännahkaviitta loppuun, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavana vuonna.