Erling Skakke

1200-luvun puolivälissä Norjan kuninkaiden, heidän vastakuninkaidensa sekä näiden perillisten välillä käytiin ankaraa valtataistelua. Harald Gillen poikien välisessä taistelussa Skakke, Gregorius Dagsson ja lendmannspartiet asettuivat kuningas Inge Koukkuselän puolelle. Erlingistä tuli puolueen jäännösten johtaja sen jälkeen, kun sekä Dagsson että Inge Koukkuselkä saivat surmansa taistelussa Haakon Harteikasta vastaan. Haakon, Sigurd Munnin poika, oli lyhyen aikaa koko Norjan kuningas. Erlingin puolue valitsi Erlingin ja Kristinin alaikäisen pojan Maunun kuninkaaksi. Maunu huudettiinkin kuninkaaksi Bergenissä vuonna 1161. Tämä oli kuitenkin vastoin vanhaa laintulkintaa, jonka mukaan vain kuninkaan laillisilla pojilla oli oikeus valtaistuimeen. Pian tämän jälkeen Erling meni yhdessä Maunun kanssa Tanskaan, kuningas Valdemar Suuren luo. Valdemar oli Erlingin vaimon Kristinin serkku. Eri lähteet eivät ole yhtä mieltä vierailusta, mutta on mahdollista, että Erling Skakke teki Valdemarin kanssa sopimuksen Tanskan sotilaallisesta tuesta. Kun Skakke palasi Norjaan, hän voitti Haakon Harteikkaan meritaistelussa Romsdalissa kesällä 1162 ja valloitti Nidarosin. Siellä Skakken poika Maunu valittiin kuninkaaksi perinteisin menoin Øyratingilla, mahdollisesti äskettäin vihityn arkkipiispa Øystein Erlendssonin tukemana.[1]

Maunu valtaistuimella. Erik Werenskioldin kuvitusta Maunu Erlinginpojan saagaan.

Seuraavina vuosina Skakke pyrki saamaan lujemmat lailliset perusteet poikansa kuninkuudelle. Hän tahtoi, että arkkipiispa kruunaisi ja voitelisi Maunun. Tämän saavuttamiseksi Skakken täytyi laatia perimyslaki, joka olisi ristiriidassa aikaisempien perintöoikeuksien kanssa. Uuden perimyslain mukaan valtaistuimen perijän tuli olla ”sopiva”(rex justus). Laki antoi arkkipiispan johtamille piispoille suuren vallan kuninkaiden valinnassa sekä teki Norjasta Pyhän Olavin, ”maan ikuisen kuninkaan”, läänityksen. Uusi laki tuli voimaan vuonna 1163 tai 1164.[1]

Monarkiaa ja avioliittoa koskevilla vaatimuksillaan tämä Norjan ensimmäinen todellinen perimyslaki oli kuitenkin samanaikaisesti myös kuningas Maunun kuninkuuden ja valtakunnan ideologinen puolustus, jota vanhemmat perintölait tukivat heikosti. Samalla Erling Skakke vahvisti siteitä arkkipiispan ja piispojen suuntaan määräämällä Maunun antamaan etuoikeuskirjelmän kirkolle.[1]

Suhteet Tanskaan olivat ongelmallisempia. Saagojen mukaan Tanskan kanssa oli erimielisyyksiä, koska Erling ei ollut noudattanut sopimusta luovuttaa Viken eli Oslonvuonon ympäristö kuningas Valdemarille vastineeksi Tanskan sotilaallisesta avusta Maunulle. Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo kuitenkin, että Valdemar tuki Skakkea ja Maunua vastustanutta ryhmittymää, joka ajoi kuninkaaksi Sigurd Munnin toista poikaa, Sigurd Markusfostrea. Skakke löi tämän ryhmittymän 1160-luvun alussa. Valdemar teki vielä retken Vikeniin 1165, mutta ei ilmeisesti saavuttanut sillä mitään. Lopulta vuonna 1170 päästiin sopimukseen, mikä merkitsi, että Erling Skakke tunnusti Valdemarin yliherruuden. Saagojen mukaan Skakke otti Vikenin Tanskan haltuun Valdemarin jaarlina.[1]

Tämänkin jälkeen nousi monia kapinallisryhmiä Skakkea ja Maunua vastaan, mutta heikolla menestyksellä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun birkebeinien puolueen johtoon noussut Sverre Sigurdinpoika aloitti taistelun heitä vastaan. Erling Skakke kaatui Sverreä vastaan käydyssä Kalvskinnetin taistelussa lähellä Nidarosia vuonna 1179. Skakken perustama valtakunta joutui viimein Sverren haltuun, kun kuningas Maunu kaatui Fimreiten taistelussa Sognevuonolla vuonna 1184.[1]