Erkki Laurila

Erkki Aukusti Laurila (20. elokuuta 1913 Hämeenlinna – 22. joulukuuta 1998 Porvoo) oli suomalainen akateemikko ja tiedevaikuttaja.

Professori Erkki Laurila Suomen Akatemian jäseneksi valittuna vuonna 1963.

Laurila aloitti opiskelut Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa syksyllä 1932. Hän opiskeli tähtitiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja valmistui maisteriksi neljässä vuodessa. Laurilan väitöskirja Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella valmistui 1941. Sen aiheena oli röntgensäteiden sironta jalokaasuissa. Valmistuttuaan tohtoriksi hän olisi halunnut kansainväliseen tutkijakoulutukseen, mutta sota teki nämä ajatukset mahdottomiksi.[1]

Hän siirtyi fyysikosta kohti tekniikan tutkimusta sodanajan Valtion lentokonetehtaalla, jossa hän johti perustamaansa hienomekaanista osastoa. Hän osallistui myös sen keksimistoimintaan ja jätti ensimmäiset patenttihakemuksensa vuonna 1944. Vuonna 1945 hänet valittiin Teknillisen korkeakoulun professoriksi vastaperustettuun teknillisen fysiikan oppiaineeseen. Hän oli yksi keskeisiä henkilöitä, jotka ajoivat sodan jälkeen huipputeknologisen Suomen rakentamista. Esimerkiksi 1954 Laurila perusteli sitä, että kirjallisuuden ja kansallisten tieteiden voimin kehitetty ”Väinämöisen Suomi” pitäisi muuttaa ”Ilmarisen Suomeksi”, teknisesti itsenäisemmäksi ja itsevarmaksi maaksi.[2]

Laurila oli ydinenergian pioneeri Suomessa. Valtioneuvosto nimitti hänet 1955 Energiakomitean johtoon. Sen piti arvioida atomienergian käyttötarvetta Suomessa. Laurila toimi useaan otteeseen Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n hallintoneuvoston jäsenenä. Laurila näki, että Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan Suomen asioihin ydinvoiman kautta. Vastustaakseen Neuvostoliiton vaikutusta Laurila pyrki hoitamaan ydinvoima-asioita mahdollisimman paljon IAEA:n kanssa. Laurila ja VTT:n johtaja Pekka Jauho vaikuttivat yhdessä siihen, että Teknillisen korkeakoulun vuonna 1962 valmistunut tutkimusreaktori ostettiin Yhdysvalloista ja sen polttoaine hankittiin IAEA:n kautta.[3]

Yksi Laurilan vaikutusfoorumi oli Matematiikkakonekomitea, joka muun muassa rakensi Suomeen ESKO-tietokoneen 1950-luvulla. Päätyönsä Laurila teki Teknillisen korkeakoulun ensimmäisenä teknillisen fysiikan professorina vuosina 1946–1963, jolloin hänet nimitettiin ns. vanhan Suomen Akatemian jäseneksi eli palkkaa nauttivaksi akateemikoksi.[4] Koko tekniikan tutkijan ja kehittäjän uransa ajan 1980-luvulle asti hän keksi ja patentoi ahkerasti uutta teknologiaa erityisesti kaivosteollisuuteen ja metallialalle, joissa ainakin hänen vuonna 1964 julkaisemaansa Satmagan-analyysilaitetta käytetään edelleen.[5] Laurila julkaisi myös useita yleistajuisia kirjoja ydinvoiman tekniikasta ja alan yhteiskunnallisesta kehityksestä.[6]