Eritrean–Etiopian sota

Eritreasta oli tullut Italian siirtomaa 1890-luvulla, mutta toisen maailmansodan jälkeen se annettiin Etiopialle puoliautonomisena alueena. 30 vuotta kestänyt Eritrean itsenäisyyssota alkoi Etiopian keisari Haile Selassien lakkautettua alueen autonomian vuonna 1962. Eritrean kansan vapautusrintama taisteli ensin keisarillisia ja myöhemmin kommunistisen Derg-hallinnon joukkoja vastaan. Toukokuussa 1991 vapautusrintama valloitti Eritrean pääkaupunki Asmara. Etiopiassa itsesään Tigrayn kansan vapautusrintama kukisti Derg-hallinnon hieman myöhemmin. Vuonna 1993 Eritreassa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä ja äänestäjien valtaosan kannatettua Ertirea itsenäistyi 24. toukokuuta 1993.[1]

Itsenäistyneen Eritrean ja Etiopian välille muodostui nopeasti uusia ongelmia. Eritrea alkoi käyttää omaa rahayksikköään nakfa etiopialaisen rahan birr sijaan. Etiopia vastasi asettamalla rajoitteita kaupalle maiden välillä, mikä johti vaikeuksiin Eritreassa. Toisaalta Etiopia oli ollut hyvin riippuvainen meriyhteydestä Eritrean läpi ja Eritrea vaati nyt suurempia maksuja tavaran kuljetuksista Eritrean läpi.[1]

Taloudellisten erimielisyyksien ohella välitön syy maiden väliselle sodalle olivat niiden rajakiistat. Kahden maan välistä rajaa ei oltu määritelty tarkasti.[1] Erityisiä kiistakysymyksiä olivat esimerkiksi Alitenan, Badmen, Buren, Humeran, Tsoronan ja Zala Ambessan hallinta maiden rajalla.[2] Eritrea vaati kiisteltyjä alueita itselleen viitaten aikanaan Italian ja Etiopian 1930-luvulla tekemään sopimukseen. Poliittisten ja taloudellisten jännitteiden kasvaessa molemmat maat lähettivät rajoilleen joukkojaan.[1] Jo elokuussa 1997 maiden välillä sattui rajavälikohtaus Badan alueella Danakilin syvängöllä. Marraskuussa 1997 molemmat maat suostuivat käymään neuvotteluja rajoistaan Asmarassa, mutta välikohtaukset jatkuivat. Toukokuussa 1998 käydyn yhteenoton jälkeen kokoonnuttiin neuvottelemaan vielä kerran Addis Abebassa, mutta eritrealaiset vetäytyivät keskusteluista ennen niiden ratkaisua.[2]

Sota alkoi 12. toukokuuta 1998, kun noin 9 000 eritrealaista sotilasta hyökkäsivät Badmeen ja Sheraroon.[2] Eritrealaisten virallinen syy hyökkäykselle oli eritrealaisten viranomaisten kuolemat etiopialaisten iskuissa.[1] Eritrealaiset ottivat yhteen etiopialaisten miliisien ja muiden turvallisuusjoukkojen kanssa. Alueelta lähti pakoon taistelujen ensivaiheessa noin 24 000 siviiliä. Etiopia vastasi lähettämällä alueelle lisää omia joukkojaan. Kaikkiaan maan pohjoisrajalla oli pian 200 000 sotilasta.[2] Myös eritrealaisia oli uusine vahvistuksineen yli 100 000.[1]

Etiopia käynnisti vastahyökkäyksen eritrealaisia vastaan[1] 22. toukokuuta – 11. kesäkuuta, jolloin käytiin myös sodan ensimmäiset suuret maataistelut. Taistelut keskittyivät etenkin Badmen, Sheraron ja Zala Ambessan suunnalle, sekä Eritrean satamakaupunki Assabin eteläpuolelle.[2] Eräät sodan ankarimmista taisteluista käytiin etiopialaisten yrittäessä turhaan tykistön ja panssarivaunujen tukemana edetä Badmeen kesäkuussa. Molemmat osapuolet käyttivät myös ilmavoimien iskuja.[1] 5.–6. kesäkuuta Etiopian ilmavoimien MiG-23 -lentokoneet tekivät ilmaiskun Asmaran kansainväliselle lentoasemalle. Eritrean ilmavoimat iskivät puolestaan Tigray pääkaupunki Mekeleen, jossa kuoli 51 siviiliä.[2] Marraskuussa 1998 siviilejä kuoli myös eritrealaisen tykistön iskiessä Adigratin kaupunkiin Etiopian puolella.[1]

Sodan juuttuessa yhä enemmän paikalleen veriseen asemasotavaiheeseen molemmat osapuolet jatkoivat lisäjoukkojen tuomista alueelle.[1] Molemmat maat myös hankkivat aseeita ulkomailta, kuten Kiinasta, Venäjältä ja Pohjois-Koreasta. Jotkin ulkopuoliset tahot, kuten Afrikan yhtenäisyysjärjestö, Yhdistyneet kansakunnat, Algeria ja Yhdysvallat yrittivät tehdä epäonnistuneita välitysyrityksiä. Etiopia aloitti edelleen uusia operaatioita yrittäen vallata eritrealaisten asemia.[2] Samalla sota levisi osittain myös Somaliaan, josta käsin Eritrean tukema Ormojen vapautusrintama alkoi tehdä iskuja Etiopiaan. Etiopia tuki vastaavasti Eritrean islamilaisen jihadin toimintaa järjestön tehdessä iskuja Eritreaan Sudanista.[1]

12. toukokuuta 2000 alkoi uusi Etiopialaisten hyökkäys. Hyökkäykseen osallistui 200 000 sotilasta, joita tuettiin tykistöllä ja ilmavoimien lentokonein ja taisteluhelikopterein.[2] Hyökkäyksen onnistui murtautua läpi eritrealaisten puolustajien linjoista.[1] Barentu vallattiin 18. toukokuuta, Zala Ambessa 25. toukokuuta ja Senafe 26. toukokuuta. Eritrealaisten tilanne alkoi olla hyvin vaikea.[2] Heidän joukkojen huoltoyhteydet rintaman länsiosiin oli katkaistu ja toukokuun lopulla etiopialaiset hallitsivat lähes neljäsosaa koko Eritreasta. Eritrean oli sotilaallisen tilanteen takia pakko lopulta taipua Etiopian tulitaukoehdotukseen.[1] Tulitauko astui voimaan 18. kesäkuuta 2000.[2]

Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajia (UNMEE) Eritreassa.

Eritrean ja Etiopian välinen Algerin sopimus allekirjoitettiin 12. joulukuuta 2000, mikä päätti sodan virallisesti. Molemmat maat sitoutuivat sopimuksella ratkaisemaan rajakiistansa välitysratkaisun kautta. Niiden välille luotiin Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajien hallitsema vyöhyke (UNMEE). Sopimuksen nojalla perustettiin rajakomissio. Komissio päätti lopulta antaa Etiopian aikaisemmin hallitseman, mutta kiistellyn Badmen alueen Eritrealla. Etiopia ei välittömästi hyväksynyt päätöstä, vaan uhkaili seuranneina vuosina mahdollisilla sotilastoimilla alueen takaisinvaltauksesta.[1] Lopulta vuonna 2018 Etiopia ilmoitti kuitenkin hyväksyvänsä vuoden 2002 päätöksen Badmen kuulumisesta Eritrealle.[3]

Sodan taloudellinen ja humanitaarinen hinta oli suuri. Täysin luotettavia tietoja eri osapuolten sotilaallisista tappioista ei ole. Eritrean presidentti Isaias Afewerki ilmoitti 19 000 eritrealaisen sotilaan kaatuneen, mutta luku lienee todellisuudessa selvästi suurempi. Etiopialainen Tsadkan Gebre Tensae arvioi 67 000 eritrealaisen ja 34 000 etiopialaisen sotilaan kaatuneen. Etiopiassa opposition Voice of the Democratic Path of Ethiopian Unity arvioi 123 000 etiopialaisen sotilaan kuolleen, Eritreassa arvioitiin etiopialaisia sotilaita kuolleen noin 100 000.[2] Uppsalan yliopiston Uppsala Conflict Data Program arvioi sodassa kuolleiden kokonaismääräksi 98 217.[4]