Erik Schüller

Erik Runar Schüller (5. joulukuuta 1944 Helsinki – 28. huhtikuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteen ylioppilas ja 1960-luvun lopun niin sanottujen yllytysoikeudenkäyntien avainhenkilö.[1]

Erik Schüller vuonna 1969 saatuaan Helsingin raastuvanoikeudesta ehdottoman vankeustuomion.

Aseistakieltäytyminen oli tuolloin sallittua, mutta siihen yllyttäminen ei. Schüller ilmoitti vuonna 1966 kieltäytyvänsä aseellisesta palveluksesta, mutta sai kieltäytymiseensä kielteisen päätöksen, mitä hän protestoi helmikuussa 1969 Vanhalla ylioppilastalolla pitämässään puheessa, jossa hän yllytti kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä kieltäytymään aseista lautakunnan päätöksestä huolimatta.[2] Suojelupoliisin pääjohtaja Armas Alhava teki hänestä rikosilmoituksen. Tapaus synnytti paljon lehtikirjoittelua, ja Schülleria puolustamaan nousi kansanliike.[1]

Schüller tuomittiin toukokuussa 1969 yllyttämisestä 14 kuukauden vankeusrangaistukseen. Asian vesittämiseksi yli 1 200 henkeä kirjoitti nimensä suojelupoliisille toimitettuun niin sanottuun Schüllerin listaan, jossa he vakuuttivat yllyttäneensä muita kieltäytymään aseista.[1][3] Vuonna 1970 Schüller tuomittiin Korkeimmassa oikeudessa sataan päiväsakkoon.[4] Saman vuoden helmikuussa hänet vietiin Dragsvikin varuskuntaan, jossa hän edelleen kieltäytyi pukemasta asepukua päälleen. Kahden viikon kuluttua hänen tapauksensa käsiteltiin uudelleen ja hänelle myönnettiin vapautus asepalveluksesta eettisen vakaumuksen perusteella.[1]

Yllytysoikeudenkäynnit vaikuttivat siihen, että lakien ja käytännön muutoksilla helpotettiin siviilipalvelukseen hakeutumista poliittisen vakaumuksen perusteella, kun aiemmin ainoastaan uskonnollinen ja eettinen vakaumus oli kelpuutettu perusteiksi. Schüllerista itsestään tuli myöhemmin taistolaisuuden kannattaja, ja vuoden 1970 lopussa hän kehotti Tiedonantajassa vasemmistolaisesti ajattelevia käymään armeijan hankkiakseen hyödylliset aseenkäsittelytaidot tulevaa vallankumousta varten.[1]

Schüller kuului Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon vuosina 1971–1972 ja toimi myöhemmin oikeusavustajana, vaikkei valmistunutkaan lakimieheksi. Hän kuoli dramaattisesti huhtikuussa 1984 ravintolaillan aikana tukehtumalla pihvinpalaseen.[1]