Erik Jorpes

Johan Erik Johansson syntyi vuonna 1894 Ahvenanmaan Kökarissa sijaitsevan Överbodan kylän Jorpesin talossa, jonka mukaan hän otti opiskeluaikoinaan myöhemmän sukunimensä.[6] Viisilapsisen perheen esikoisenä syntyneen Erikin isä oli kalastaja Johan Emil Pettersson (1871–1967) ja äiti Anna Julina Öberg (1870–1918). Pojan oli tarkoitus isänsä tavoin ryhtyä kalastajaksi, mutta Kökarin aikuisväestön opettajaksi saapunut turkulainen Olga Ramstedt huomasi äitinsä mukana olleen kuusivuotiaan Erikin lahjakkuuden ja opetti hänet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.

Kansankoulun päätyttyä Ramstedt sai vanhemmat vakuuttumaan, että poika kannattaa lähettää Turkuun opiskelemaan. Vuonna 1907 Erik aloitti opiskelun Svenska klassiska lyceumissa. Hän asui Ramstedtin Raunistulassa sijainneen kotimökin vinttikamarissa vuoteen 1914 saakka. Ruotsinkielisen porvariston ja aatelin suosimassa koulussa vähävarainen Jorpes joutui heti pilkan kohteeksi vaatetuksensa ja saaristolaismurteensa vuoksi.[6] Hän oli kuitenkin luokkansa paras kaikissa aineissa, ja hänet siirrettiin suoraan viidenneltä luokalta seitsemännelle.[3][7]

1910-luvun alussa sosialistinen aate tavoitti Turun ruotsinkieliset opiskelijat ja Jorpes liittyi sosialidemokraattiseen opiskelijajärjestöön. Samaan aikaan hän alkoi kirjoittaa kaupungissa ilmestyvään Arbetet-sanomalehteen kirjoituksia, jotka käsittelivät yhteiskunnallisia epäkohtia marxilaisesta näkökulmasta. Jorpes suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1914 ja aloitti sen jälkeen lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa, vaikka hänen vanhempansa toivoivat pojan lähtevän pappisuralle. Jorpes valmistui lääketieteen kandidaatiksi muutama päivä Suomen sisällissodan syttymisen jälkeen 30. tammikuuta 1918. Hän ei itse kannattanut aseellista vallankumousta mutta katsoi olevansa velvollinen hoitamaan haavoittuneita punakaartilaisia Turkuun perustetussa sotilassairaalassa.[3]

Sodan loppuvaiheessa haavoittuneet evakuoitiin Turusta huhtikuun alussa ensin junalla Viipuriin ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjälle, jonne Jorpes seurasi potilaitaan. Myöhemmin hän toimi lääkärinä Buin pakolaisleirillä, joka sijaitsi noin 400 kilometriä Moskovan koillispuolella. Olosuhteet olivat alkeelliset ja kurjat ja leirissä levisi syyhyepidemia, jonka Jorpes onnistui taltuttamaan,[3] mutta hän sairastui pilkkukuumeeseen.[6]

Elokuussa 1918 Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset perustivat Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen, mutta perustamiskokoukseen Jorpes ei sairastumisensa vuoksi päässyt,[6] vaikka Otto Wille Kuusinen oli hänet kutsunut,[8] vaan hän saapui myöhemmin ja ilmoitti hyväksyvänsä perustamispäätöksen.[6] Tämän jälkeen hänelle tarjottiin työpaikkaa Pietarista, mutta koska Jorpes oli määrätty Suomessa vangittavaksi, hän halusi muuttaa Ruotsiin.[3]

Jorpes ylitti rajan salaa Karjalan kannaksella, kulki jalan Viipuriin ja jatkoi junalla Turkuun. Viranomaisten etsintäkuuluttama Jorpes sai apua Kökarin kalastajilta, jotka salakuljettivat hänet kotisaarelleen ja edelleen Ahvenanmeren ylitse Vaxholmiin lokakuussa 1919. Poliisi saapui pidättämään häntä Kökariin ainoastaan vuorokausi tämän jälkeen.[3] Jorpesin äiti oli kuollut espanjantautiin vuotta aikaisemmin.[9]

Tukholmaan saapuessaan Jorpes oli täysin rahaton, eikä hänellä ollut mukanaan kuin Helsingin yliopistosta saadut lääketieteen kandidaatin paperit. Jorpes onnistui kuitenkin hankkimaan asunnon, ja vuonna 1920 hän jatkoi lääketieteen opiskelujaan Tukholman Karoliinisessa instituutissa. Suomesta tulleita poliittisia pakolaisia avustettiin tuolloin Ruotsissa innokkaasti, mutta ilmeisesti Jorpes joutui opiskelupaikan saadakseen lupaamaan valtiovarainministerinä toimineelle sosialidemokraatti Hjalmar Brantingille luopuvansa poliittisesta toiminnasta.[10] Karoliinisessa instituutissa Jorpes tutustui tutkijana toimineeseen Einar Hammarstenin, jonka suosituksesta laitoksen johtaja professori John Sjöqvist nimitti hänet vuonna 1923 ylimääräisen amanuenssin virkaan. Ruotsin kansalainen Jorpesista tuli maaliskuussa 1923. Myöhemmin samana vuonna hän luopui Suomen kansalaisuudestaan Väinö Tannerin avustuksella.

Kesällä 1923 Jorpes tapasi Lundissa tulevan puolisonsa Ida Elvira Ståhlin (1896–1976), jonka kanssa hän avioitui lopulta vuonna 1930.[3][7] He saivat kaksi lasta: Birgitta (s. 1933) ja Per (s. 1935).[6]

Ensimmäisen haiman nukleiinihappoja koskevan tieteellisen tutkimuksensa Jorpes julkaisi yhdessä Hammarstenin kanssa jo vuonna 1922. Vuonna 1924 Jorpes sai valmiiksi lisensiaatintyönsä, jonka jälkeen hänen virkansa vakinaistettiin.

Toukokuussa 1928 Jorpes väitteli tohtoriksi haiman nukleiinihapoista. Väitöskirjansa Über Pentosennucleinsäuren im Tierorganismus unter besonderer Berücksichtigung der Pancreasnucleinsäuren hän laati saksaksi. Vuotta myöhemmin Einar Hammarsten nimitettiin professori Sjöqvistin seuraajaksi ja Jorpes puolestaan sai hänen virkansa apulaisprofessorina. Sjöqvistin aloitteesta Jorpes alkoi valmistaa diabetespotilaiden hoidossa vaadittavaa insuliinia. Hän teki myös yhteistyötä lääketeollisuuden kanssa insuliinivalmisteiden standardisoimiseksi.

Saatuaan Rockefeller-säätiön stipendin Jorpes matkusti Pohjois-Amerikkaan, jossa hän tutki vuosina 1928–1929 haiman nukleiinihappoja Rockefeller-yliopistossa sekä Woods Holen meribiologian laboratoriossa. Toronton yliopistossa Jorpes tutustui insuliinin valmistukseen Nobel-palkittujen biokemistien Frederick Bantingin ja John Macleodin opastuksella. Ruotsiin palattuaan hän sovelsi saamiaan oppeja Vitrumin lääketehtaalla, jossa insuliinia myöhemmin ryhdyttiin valmistamaan.[7]

Nukleiinihappotutkimusten jälkeen Jorpes keskittyi 1930-luvun alusta lähtien maksassa syntyvään hepariiniin yhteistyössä sydänkirurgian pioneereihin lukeutuneen Clarence Crafoordin kanssa. Hänen maineensa levisi samaan aikaan kansainvälisesti ja Jorpesin tieteellisiä artikkeleita alkoi säännöllisesti ilmestyä englannin- ja saksankielisissä julkaisuissa. Vuonna 1936 Jorpes teki suuren läpimurtonsa, kun hän ensimmäisenä maailmassa onnistui tuottamaan puhdasta hepariinia. Crafoord testasi sitä leikkauksissaan ja julkaisi kliiniset tuloksensa 1937. Muun muassa verensiirroissa ja veritulpan hoidossa käytettävää hepariinia ryhtyi valmistamaan Vitrum AB, jolta saamiensa rojaltien ansiosta Jorpesista tuli nopeasti monimiljonääri. Hän lahjoitti suurimman osan tuloistaan lääketieteelliseen tutkimustyöhön ja antoi varoja myös kotisaarelleen Kökarille sekä useille sukulaisille ja yksityishenkilöille. Kaikkiaan Jorpesin arveltiin elämänsä aikana lahjoittaneen varoja yli 50 miljoonaa kruunua.[3][7]

Maineensa kasvettua Jorpes kiersi luennoimassa eri puolilla maailmaa. Hänelle myönnettiin lukuisia palkintoja, hänet nimitettiin kunniajäseneksi useaan tieteelliseen seuraan, ja hän sai myös kunniatohtorin arvonimiä lukuista yliopistoista. Suomessa hänet nimitettiin Åbo Akademin kunniatohtoriksi vuonna 1968.[3][11] Vuonna 1945 hänet kutsuttiin Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi ja samana vuonna Jorpes oli ehdokkaana myös Nobelin lääketieteen palkinnon saajaksi, mutta se myönnettiin penisilliinin keksineille brittitiedemiehille.[5]

Vuonna 1968 ruotsalainen sanomalehti Aftonbladet nosti esille neljä lääketieteen alalla kunnostautuutta tieteilijää, jotka lehden mukaan olisivat ansainneet Nobelin. Jorpesin lisäksi listalla olivat poliorokotteen kehittäjä Jonas Salk, e-pillerin keksijä Gregory Pincus ja kokoveren laskoa tutkinut Robin Fåhræus.[3]

1940-luvun aikana Jorpes jatkoi tutkimuksiaan hepariinin käytöstä ja julkaisi tuloksensa vuonna 1946 ilmestyneessä teoksessaan. Hepariinia alettiin sen jälkeen käyttää yleisesti kirurgiassa ja gynekologiassa. Jorpesin tutkimukset koagulaatiomekanismien parissa puolestaan auttoivat kehittämään von Willebrandin tautia sairastavilta puuttuvan hyytymistekijä VIII:n kliiniseen käyttöön. Myöhemmin hän kehitti vielä ruoansulatuksessa tarvittavia sekretiini- ja kolekystokiniinihormoneja. Vuonna 1947 Jorpes nimitettiin Karoliinisen instituutin lääkekemian professoriksi.[7]

Tutkijantyönsä ohella Jorpes kirjoitti yleistieteellisiä artikkeleita Gävlessä ilmestyvään sosialidemokraattiseen Arbetarbladet-lehteen. Hän osasi useita eri kieliä ja käänsi ruotsiksi venäjänkieliä teoksia sekä kirjoitti useita elämäkertoja Nobel-palkituista tiedemiehistä. Jorpesin tunnetuin teos on Jöns Jacob Berzeliuksen elämäkerta.[7] Erik Jorpes jäi eläkkeelle professorin virastaan vuonna 1963 ja kuoli leukemiaan kymmenen vuotta myöhemmin.[3][10]