Erik Johan Leivo

Sysmässä syntynyt Leivo asui myöhemmin Helsingissä, josta hän muutti puolisoineen Karjalan kannaksen Uudellekirkolle vuonna 1898 ja sieltä takaisin Helsinkiin 1904.[4][5] Helsingissä Leivo työskenteli muun muassa kivenhakkaajana ja satamatyöläisenä. Hän oli Kuljetustyöntekijäin Liiton jäsen ja toimi Helsingin satamatyöläisten ammattiosaston puheenjohtajana.[3]

Leivon johtama satamatyöläisten ammattiosasto liittyi Helsingin punakaartiin syksyllä 1917.[3] Hän oli aluksi 37. komppanian päällikkö, kunnes sodan alkaessa Leivosta tehtiin Säätytalolle majoittuneen I rykmentin 3. pataljoonan komentaja.[6] Hän toimi pataljoonankomentajana 26. maaliskuuta saakka, jolloin punakaarti vangitsi Leivon hänen omavaltaisten toimiensa vuoksi.[3] Leivon veli Alfred Lindroos oli yksi 3. pataljoonan komppanianpäälliköistä.[7]

Sodan jälkeen tehdyissä kuulusteluissa Leivo kertoi lähteneensä helmikuun alussa pataljoonansa kanssa Porvooseen, mutta seudulla oli jo Kymenlaakson punakaartilaisia, joten hänen osastonsa ei ilmeisesti joutunut taisteluun kuin vasta paluumatkalla Sipoon Hindsbyssä. Pari viikkoa myöhemmin 350 Leivon miestä lähti Kirkkonummelle, jossa he osallistuivat taisteluihin ja kuljettivat antautuneita suojeluskuntalaisia Helsinkiin. Maaliskuun alussa 650 miehen vahvuinen pataljoona lähetettiin Vilppulan rintamalle, ja myöhemmin maaliskuussa se taisteli myös Korkeakoskella ja Orivedellä. Tampereelle peräännyttyään Leivo ja joukko hänen lähimpiä miehiään vangittiin aikaisemmin tehtyjen omavaltaisten murhien vuoksi. Heidät kuljetettiin Helsinkiin, jossa miehet päästettiin vapaaksi Helsingin taistelun aikana 12. huhtikuuta. Seuraavana päivänä he jäivät valkoisten ja saksalaisten vangeiksi.[6]

Leivon miehet olivat lehtitietojen mukaan syyllistyneet helmikuun aikana yhdeksään Helsingissä ja Kirkkonummella tehtyyn murhaan. Helsingissä surmattiin entinen poliisikonstaapeli Johan Gref, liikemies Hjalmar Henrik Penttilä, Suomen Pankin vahtimestari Gustaf Herman Peltonen, työnjohtaja Johan Fredrik Salin ja suojeluskuntalainen Urho Jokela. Surmatyöt noudattivat aina samaa kaavaa. Uhrit haettiin kuulusteluihin Säätytalolle, jonka jälkeen heitä lähdettiin saattamaan kotiin ja ammuttiin jossakin rauhallisessa paikassa. Murhista kolme tehtiin Kaisaniemen puistossa, yksi Helsingin yliopiston patologian laitoksen puutarhassa ja yksi kadulla. Kirkkonummella Leivon miehet surmasivat Lohjan kihlakunnantuomari Henrik Bernhard Anthonin, hänen poikansa varatuomari Berndt Arnold Anthonin, kartanonherra Torsten Rivellin ja kartanonhoitaja Ernst Rindellin.[7]

Leivo ja 15 pataljoonaan kuulunutta miestä asetettiin syytteeseen syyskuussa 1918. Mukana olivat hänen poikansa Yrjö Artturi Leivo (1900–1936) ja veljensä Alfred Lindroos. Ulkotyömies Arvo Nikolai Lahti, levyseppä Johan Salomon Keino ja Enock Erik Räisänen todettiin syylliseksi kolmeen, Uno Pääkkönen kahteen, ja asemamies Hugo Emil Envall sekä viilari Robert Korhonen yhteen murhaan. Muut saivat kuolemantuomion Envall ja Korhosen selvitessä elinkautisella kuritushuonerangaistuksella. Lisäksi Leivo, Lindroos, eteisvahtimestari Karl Ernst Vikström, koneenkäyttäjä Karl Emil Nurmi ja Toivo Mervinen tuomittiin kuolemaan avunannosta murhaan sekä valtiopetoksesta. Muille syytetyille jaettiin pitkiä kuritushuonerangaistuksia.[7]

Kuolemantuomioita ei kuitenkaan enää pantu täytäntöön, vaan ne muutettiin elinkautisiksi. Kuolemaantuomitut jäivät tammikuussa 1920 annetun uuden armahduslain ulkopuolelle,[8] mutta heidät armahdettiin myöhemmin 1920-luvun aikana. Johan Salomon Keino sen sijaan kuoli Suomenlinnan vankileirillä huhtikuussa 1919.[9] Alexander Halosen toimittamaan Suomen luokkasota -teokseen kirjoittaneen J. A. Lehtosaaren mukaan Leivo ryhtyi Tammisaaren vankileirillä ilmiantajaksi yhdessä veljensä Alfredn ja sihteerinsä Karl Emil Nurmen kanssa.[10]

Leivo kuoli Helsingissä 82-vuotiaana elokuussa 1953.[2] Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.[11]