Eriet

Erie-kansan Ensikosketus Euroopasta saapuneihin siirtolaisiin tapahtui vuonna 1615 lähellä Niagaran putouksia. Siellä ranskalainen Étienne Brûlé kohtasi ryhmän intiaaneja, jotka kuuluivat erieihin. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä katolinen pappi Joseph De la Roche Daillon vieraili Eriejärven rannoilla viettäen talven sikäläisten attiwendaronkien parissa.[2] Saman talven aikana jesuiitat tekivät vierailuja myös erielhonain kyliin lyhentäen heidän nimensä muotoon Erie.[3] Nämä tapaamiset sekä jesuiittojen myöhemmät vierailut eriein kyliin jäivät mahdollisesti ainoiksi kontakteiksi eurooppalaisten ja eriein välillä. Uuden Hollannin ja Uuden Ruotsin siirtolaiset eivät useimpien aikalaistietojen mukaan tavanneet koskaan erieitä. Tosin muutama lähde kertoo Black minqua-nimellä kutsutuista intiaaneista, joilta ruotsalaiset saivat runsaasti turkiksia erilaisiin lahjoihin vaihdettuina.[4] Joidenkin tutkijoiden mukaan Black minquat olivat Ohiossa asuvia erieitä, mutta tietoa ei ole pystytty vahvistamaan.[5] Lähes kaikki erieistä saatu informaatio perustuu toisen käden tietoihin, lähinnä ranskalaisten pappien tekemiin muistiinpanoihin.

Erieillä tiedetään olleen sotia algonkin-kielisiä heimoja vastaan ja vuonna 1635 oli "tuntematon algonkinheimo" onnistunut valtaamaan joitakin eriekyliä samannimisen järven länsipuolelta. Varsinaisia eriein päävihollisia olivat kuitenkin irokeesit. Heidän liittokuntansa mohawkit, senecat, oneidat, onondagat ja cayugat muodostivat rauhaa ajavan irokeesiliiton, jonka väitetään olleen esikuvana nykyiselle YK:lle. Rauhan levittäminen Pohjois-Amerikan mantereelle osoittautui kuitenkin mahdottomaksi aikakautena, jolloin siirtolaiset tulivat. Irokeesiliitosta tuli sotilasliitto, jonka militaarinen voima kohdistui ensin heidän naapuriheimoihinsa, myöhemmin Uuteen Ranskaan. Irokeesit olivat metsästäneet omat maansa tyhjiksi ja päästäkseen mukaan siirtokuntien ja intiaanien väliseen turkiskauppaan irokeesien oli saatava uusia metsästysmaita. Näin alkaneet majavasodat levisi laajoille alueille irokeesien aloittaessa hyökkäyksensä lähisukuisten naapurikansojen kyliin.[6]

Eriein asuinalue ja ympäristön muut kansat

Erieiden ja irokeesien välinen sota vuosina 1653 - 1656 oli yksi julmimmista sodista intiaanien historiassa. Alusta alkaen molemmat puolet ymmärsivät sodan merkitsevän jommankumman täydellistä tuhoa.[2]. Sodan katsotaan alkaneen varhain 1653, kun irokeesiliiton senecat surmasivat joukon eriein rauhanneuvottelijoita. Eriet vastasivat verityöhön polttamalla erään senecojen kylän ja surmaamalla lähes sata soturia.[7] Kun tieto tästä levisi muiden irokeesiliiton kansojen pariin, he solmivat väliaikaisen rauhan Uuden Ranskan kanssa saadakseen lisää sotatarvikkeita.[1] Turvattuaan näin ranskalaisten mahdollisen tuen läntisimmät irokeesit valmistautuivat lopulliseen iskuun, jonka sotilaallista voimaa tehostivat Uudelta Hollannilta ostetut musketit. Myös erieillä saattoi olla joitakin tuliaseita, jotka he olivat saaneet Delawaren ruotsalaisten ja Marylandin brittien kanssa kauppaa käyvien susquehannockien välityksellä. Tämä seikka teki irokeesit varovaisiksi ja he keräsivät raakseen 1 200-1 800 seneca- ja onondaga-soturia ennen kuin uskalsivat aloittaa hyökkäykset erien maaseudulle.[8]

Kesällä 1654 irokeesiarmeija piiritti eriein pääkaupungin Riguen, jonka suojissa odotti arviolta 3 000-4 000 erie-soturia valmiina puolustukseen.[9] Alueella liikkuneiden ranskalaisten jesuiittapappien (nimeltä on mainittu Simon le Moine) mukaan kaksi nuorta irokeesien johtavaa sotapäällikköä oli pukeutunut Uuden Ranskan upseerien käyttämiin sotilastakkeihin antaakseen erieille kuvan, että eurooppalaiset ovat yhtyneet heidän sotajoukkoihinsa.[10] .[9] Samaan aikaan aloittivat itäiset irokeesit; mohawkit ja oneidat hyökkäykset susquehannockien kyliin eristäen heidät erie-liittolaisistaan.

Eriejärveltä tulleet irokeesit käyttivät kanootteja suojinaan hyökätessään Riguen paalutettuun kylään. Ylhäältä varustuksilta ammutut nuolet kilpistyivät kanoottien kylkiin. Palavia soihtuja heittämällä ja pystyyn nostettuja kanoottejaan käyttämällä irokeesit pääsivät kiipeämään paaluvarustuksen päälle samalla kun taaemmaksi jääneet soturit suojasivat heitä muskettitulella. Eriet muodostivat lujan puolustuksen, mutta jesuiittojen mukaan he eivät voineet käyttää musketeitaan ruudin puuttumisen vuoksi.[11] Irokeesien etujoukot eivät kuitenkaan helpolla päässeet puolustuksen läpi, sillä eriet vastasivat tulitukseen myrkkynuolilla. Lopulta taistelu päättyi irokeesien voittoon erieiden paetessa muihin kyliinsä. Vaikka irokeesien voitto oli kiistaton, taistelu kavensi huomattavasti heidän soturiensa määrää ja he joutuivat jäämään tuhottuun paalukylään kahden kuukauden ajaksi hautaamaan vainajiaan ja hoitamaan haavoittuneitaan.[9]

Muuan irokeesien johdossa olleista onondaga-päälliköistä oli jälkeenpäin kuvaillut eriein rohkeutta ja sotataitoa ja maininnut Riguen paalukaupungin olleen taistelun jäljiltä verilammikoiden peitossa.[9] Toivuttuaan Riguessa kokemistaan menetyksistä irokeesit jatkoivat erie-kylien hävittämistä kunnes koko kansa oli surmattu, vangittu tai ajettu pakosalle. Sota kesti lähes kaksi vuotta ja paikatakseen omia menetyksiään irokeesit adoptoivat runsaasti sotavankeja heimoihinsa.[11]

Ranskalaiset kartantekijät yrittivät paikallistaa vuodesta 1656 eteenpäin pakoon päässeiden eriein polkuja. Myös monet intiaanihistorian tutkijat ovat vuosisatojen aikana ottaneet erieiden myöhäisemmät vaiheet tarkan seulonnan alle. Varmana tietona pidetään, että erieihin kuuluvat Pennsylvanian ja Ohion honniasontit liittyivät yhteen. Heitä arvellaan olleen liki 2 000 ja he muodostivat mustat minquat. Nimi tuli mustasta nauhasta, joka kulki rintakehän poikki.[1] Toinen tieto kertoo erie-pakolaisista jotka rakensivat paalukylän irokeesien maille erään suoalueen keskellä olevalle saarekkeelle. Sieltä he katosivat myöhemmin eri suuntiin. Paikka sai myöhemmin nimekseen Fort Island. Osa pakolaisista saapui Virginiaan loppuvuodesta 1656 ja asettuivat asumaan lähelle James Riverin putouksia Richmondissa.[12] Tämä pakolaisryhmä nimettiin westoiksi ja he loivat hyvät kauppasuhteet Virginian ja Etelä-Carolinan britteihin.[13]

Marvin T. Smith kirjoitti alueen intiaanien kulttuurimuutoksista mittavan teoksen, jossa hän otti esiin myös westot ja näiden vahvan kytköksen eriekansaan.[14]