Eric Laxman

Laxman syntyi kauppiasperheeseen Savonlinnassa. Hän kävi triviaalikoulun Rantasalmella ja kymnaasin Porvoossa. Isänsä kuoltua hän pyrki jatkamaan vuonna 1757 opintojaan Turun Akatemiassa, mutta vähävaraisuus esti kahden vuoden kuluttua Turussa opiskelut. Hän toimi sittemmin papinapulaisena Uudellakirkolla Inkerinmaalla. Papiksi hänet vihittiin 1762 ja hän sai Pietarista luterilaisen papin ja opettajan viran. Vuonna 1764 hänet määrättiin saksalaisen seurakunnan papiksi Barnauliin keskiseen Siperiaan Ob-joen yläjuoksulle. Samalla hän sitoutui toimimaan Pietarin tiedeakatemian kirjeenvaihtajana, ja tieteellinen kunnianhimo olikin hänen yllykkeensä tähän papinvirkaan lähtemiseensä.[1]

Vuonna 1770 Laxman vastaanotti kemian ja taloustieteen professuurin Venäjän tiedeakatemiassa ja hänet nimettiin akateemikoksi 33-vuotiaana. Sittemmin hän toimi Venäjän valtionmineralogina. Työskentely kaupunkiympäristössä ei kuitenkaan häntä miellyttänyt, vaan hänen mielensä paloi Siperian arojen tutkimiseen. Hän saikin vuonna 1780 vuorineuvoksen toimen Nertšinskin kaivoksilta Amurin latvavesillä.[1]

Laxman oli naimisissa Kristina Margareta Runnenbergin kanssa, ja heille syntyi 1765 Gustav ja 1766 Adam. Jäätyään leskeksi vuonna 1766 hänet vihittiin muutaman vuoden kuluttua Katarina (Jekaterina Ivanovna) Ruuthin kanssa. Heille syntyi vuonna 1769 Anton Erich, sitten Martin, Josef, Kassian, vuonna 1778 Konstantin ja Maria vuonna 1781.

Laxmanin ensimmäinen tutkimusretki Siperiassa suuntautui kesällä 1767 etelään Öskemeniin ja seuraavana vuonna Irkutskiin. Vaimo Kristina sairastui ja kuoli tällä matkalla Kjahtassa Mongolian lähellä. Käytyään talvella 1768 Moskovassa, Pietarissa ja Suomessakin Laxman lähti 1772 Moldaviaan, Bessarabiaan ja Mustanmeren rannikolle. Myöhemmin hän tutustui myös Volgan alkulähteisiin, Äänisjärveen, Aunukseen, josta on myös suomennettu hänen kirjansa Aunuksen kuvaus, ja Vienanmereen.

Tultuaan nimitetyksi vuonna 1780 vuorineuvokseksi lähelle Kiinan rajaa Nertšinskiin hän pääsi palaamaan Siperian tutkimusten pariin. Virkarikossyytteiden takia tehtävästä erotettuna, mutta syytteistä vapautuneena hän toimi sittemmin keisarillisen kabinetin "minerologisena matkailijana" Irkutskista käsin, perehtyen muun muassa Baikalin alueeseen.[1]

Laxmanin viimeinen tutkimusmatka alkoi liki 60 vuoden ikäisenä, heinäkuussa 1795. Hän oli matkalla Japaniin, päätyen Tobolskista noin sata virstaa etelään, kun sai halvauskohtauksen ja kuoli pienellä postiasemalla Dresvjanskassa Siperiassa.

Laxmanin nimeämä siperianmaaorava.

Laxman raportoi ensimmäisenä yhdestä suomensukuisesta kansasta Uralin takana, Baikalin kuumista lähteistä sekä Viljuin timanttikentistä. Vielä 2000-luvullakin toimii Irkutskissa Laxmanin perustama mineraloginen museo, jossa on muun muassa hänen löytämäänsä lazuria. Hän julkaisi matkoiltaan myös uskontotieteellistä aineistoa. Kasvitieteilijänä hän osallistui muun muassa Linnén kuuluisan tieteellisen luokittelun kehittämiseen ja vei perunanviljelyn Siperiaan. Ruotsi-Suomessa aloitettu raparperin viljelykin oli lähinnä Laxmanin ansiota.

Eläintieteessä hän muun muassa aloitti Venäjän hyönteistieteellisen julkaisutoiminnan ja keräsi fossiileja.

Hänen fysiikan ja kemian ansioihinsa kuuluu elohopean jäätymispisteen löytäminen, vaikka kyseisen jäätymisen oli aikaisemmin havainnut jo L.Croyére. Myös lasinvalmistuksen merkittävä kehittäminen ja maailman ensimmäisten mittaripohjaisten sääraporttien julkaisu kuuluu hänen ansiolistalleen.

Hän myös hoiti Venäjän ja Japanin välisiä valtiollisia suhteita, mikä sai alkunsa, kun japanilainen laiva oli myrskyssä joutunut Venäjän-puoleiseen rantaan. Vuonna 1791 Laxman sai keisarinna Katariina II:lta luvan viedä retkikuntansa Venäjän edustajana japaniin. Laxman ei kuitenkaan unohtanut synnyinseutujaankaan. Esimerkiksi hän oli mukana puuhaamassa syntymäkaupunkiinsa Savonlinnaan uutta kirkonkelloa. Kirjeenvaihdosta suomalaisten kollegoiden ja muiden ystävien välillä on jäänyt paljon dokumentteja ja Suomen ensimmäinen sanomalehti julkaisi yhden hänen matkaraporttinsa etusivulla.[1]

Laxman on jättänyt nimensä myös lintutieteeseen. Hän kuvaili ja nimesi vuonna 1769 (Kongl. Vetenskaps Akad. nya Handlingar) ruostepääskyn (Cecropis daurica, nykyisin Hirundo daurica).[2] Muita Laxmanin nimeämiä eläimiä ovat hiirimäisten Muridae-heimoon kuuluva Myospalax-suku, siperianmaaorava (Tamias sibiricus), lännenzokori (Myospalax myospalax) ja idänpäästäinen (Sorex caecutiens).[3]

Viimeisin Laxmanista julkaistu englanninkielinen tieteellinen raportti on Karlsson, K.H.,Hupa, L & Cable, M. (2010): Erik Laxman, a Pioneering 18th-Century Glass Technologist. Journal of Glass Studies, 52. Suomeksi hänestä on viimeksi kirjoitettu Etelä-Savon kulttuurin vuosikirjassa Porrassalmi IX 2016: Karttunen, K. Erik Laxman, keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija ja Heiska, J. Erik Laxmannin lapsuus ja nuoruus Savonlinnan seudulla.

• Klinge, Matti (päätoim.): Suomen kansallisbiografia 5 (Karl – Lehtokoski), s. 799–800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. (kirjoittaneet Anto Leikola ja Juhani Heiska) / Anto Leikola ja Juhani Heiska: / Laxman, Eric (1737–1796) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 14.6.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Kotivuori, Yrjö: Erik Laxman. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005.
• Juhani Heiska, Timo Koponen, Heikki Särkkä, Heino Vänskä & Kaj Wikström (2005) Erik Laxman ja hänen Siperian-kirjeensä Linnélle 1765. Luonnon Tutkija 5, 160–176.
• Эрик (Кирилл ) Густавович Лаксман (1737–1796) 300online.ru. 2003. Pietarin kaupunki. Arkistoitu 30.9.2009. Viitattu 10.1.2009. (venäjäksi)

• Lagus, Wilhelm: Erik Laxman, hans lefnad, resor, forskningar och brefvexling. Helsingfors: s.n., 1880.
• Löytönen, Markku (toim.) 2009. Suomalaiset tutkimusmatkat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, s. 19–20. ISBN 978-951-746-774-2