Epikurolaisuus

Epikuros oli materialisti ja kannatti atomismia. Tässä hän seurasi Demokritosta ja Leukipposta. Materialistinen ajatusmaailma sai hänet hyökkäämään kaikkea taikauskoa vastaan, sekä sitä ajatusta vastaan, että jumalat osallistuisivat millään tavalla maailman toimintaan. Sokrateen oppilaana olleen Aristippoksen tavoin hän uskoi, että suurinta hyvää oli kohtuullisten nautintojen etsiminen. Tällaisia olivat muun muassa mielentyyneys, sekä vapautuminen pelosta tiedon kautta.

Epikuroksen koulu, jota kutsuttiin nimellä ”Puutarha” (kreik. Kῆπος, Kēpos), toimi Epikuroksen talossa ja hänen omistamassaan puutarhassa. Epikuros hankki paikan käyttöönsä vuonna 307/306 eaa.[1] Puutarha sijaitsi juuri Ateenan ulkopuolella, sen tien varrella, joka johti Dipylon-portilta Akatemiaan.[2]

Epikuroksen koulun oppilasmäärä oli hänen eläessään pieni, mutta oppilaat olivat koululleen omistautuneita. Epikuroksen oppilaisiin kuuluivat Hermarkhos, Idomeneus, Kolotes, Polyainos, Metrodoros sekä Leonteus. Kouluun kuului myös naisia, kuten Metrodoroksen elämänkumppani Leontion ja Leonteuksen vaimo Themista, sekä orjia. Puutarha ei ollut pelkästään koulu vaan yhteisö, johon epikurolaiset olivat vetäytyneet elämään yhdessä. Epikuros painotti ystävyyttä oleellisena osana onnellisuutta. Puutarha vaikuttaa olleen melko askeettinen yhteisö, joka hylkäsi Ateenan politiikan parrasvalot. Ateenalaisen mittapuun mukaan heitä voitiin pitää maailmankansalaisina. Epikurolaiset olivat todennäköisesti kasvissyöjiä.

Senecan mukaan Puutarhan portilla oli seuraava kirjoitus:

»Vieras, täällä viihdyt hyvin, täällä ylin hyvä on nautinto.[3]»

Epikuroksen kuoleman jälkeen Puutarhaa johti Metrodoros, ja häntä seurasi Polyainos. Neljäs merkittävä aikalainen oli Hermarkhos.[4] Heitä pidettiin koulukunnan perustajina ja oppimestareina, ja antiikin lähteissä heihin viitattiin nimillä ”edelläkävijät” (kathēgemones) tai yksinkertaisesti ”miehet” (andres).[5] Puutarha oli todennäköisesti olemassa useita satoja vuosia, koska Cicero kertoo Faidroksen toimineen siellä vielä vuonna 80 eaa.[2]

Epikurolaisuus oli alun perin lähinnä platonilaisuuden haastaja, mutta myöhemmin siitä tuli stoalaisuuden päävastustaja. Stoalaiset tunnettiin yleismaailmallisen järjen ja kaitselmuksen kannattajina, kun taas epikurolaiset kielsivät ajatuksen täysin.

Epikurolaisuuden suosio kasvoi ajan myötä, ja siitä tuli yhdessä stoalaisuuden ja skeptisismin kanssa yksi hellenististä filosofiaa hallinneista koulukunnista, ja sen vaikutus kesti Rooman valtakunnan myöhäisaikaan saakka. Koska Epikuros ja hänen seuraajansa karttoivat politiikkaa, epikurolaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tullut kovin merkittävää yhteiskunnallisesti vaikuttanutta filosofiaa.

Myöhemmällä hellenistisellä ja roomalaisella ajalla erilaisia epikurolaisia yhteisöjä toimi ympäri Välimeren aluetta, muun muassa Antiokiassa, Aleksandriassa, Rhodoksessa ja Herculaneumissa. Yksi ensimmäisiä roomalaisia epikurolaisuutta kannattaneita kirjailijoita oli Amafanius. Myöhemmin Lucretius oli epikurolaisuuden suurin puolestapuhuja. Hänen kuusi kirjaa käsittävä eeppinen runoelmansa Maailmankaikkeudesta on merkittävimpiä säilyneitä epikurolaisia teoksia. Se käsittelee etupäässä epikurolaista luonnonfilosofiaa, ja monet tutkijat katsovat sen esittävän yhdessä teoksessa Epikuroksen kirjoitusten tärkeimmät argumentit ja teoriat.

Roomalaisista myös runoilija Horatius kuului Epikuroksen opetusten kannattajiin. Hänen tunnetun lausahduksensa carpe diem voidaan nähdä kuvastavan epikurolaista ajattelua. Muita merkittäviä lähteitä tuon ajan epikurolaisuuden tuntemisen kannalta ovat Cicero, Diogenes Oinoandalainen ja Diogenes Laertios. Cicero oli hyvin kriittinen epikurolaisuutta kohtaan ja tuomitsi sen hillittömäksi hedonismiksi, joka on tyhjä kaikesta hyveestä ja velvollisuuksista. Lisäksi hän syytti epikurolaisia siitä, että nämä vetäytyivät julkisesta elämästä. Diogenes Oinoandalainen kirjoitutti Lyykiassa sijaitsevaan kotikaupunkiinsa suuren niin kutsutun Oinoandan piirtokirjoituksen, joka sisälsi epikurolaisia opetuksia. Diogenes Laertioksen teos Merkittävien filosofien elämät ja opit sisältää useita epikurolaisia kirjoituksia, muun muassa Epikuroksen Pääopit sekä hänen kolme kirjettään.

Roomalaisista valtiomiehistä ainakin Julius Caesarin tiedetään olleen taipuvainen epikurolaisuuteen. Hän esimerkiksi hylkäsi ajatuksen elämästä tuonpuoleisessa, mikä johti siihen, että hän vetosi oikeudessa Catilinan kuolemantuomiota vastaan. Hänen vastaväittäjänsä oli stoalainen Cato.[6]

Herculaneumissa Vesuviuksen purkaus vuonna 79 hautasi alleen myös huvilan, joka nykyään tunnetaan Papyrusten huvilana. Sen omisti Caesarin appi Lucius Calpurnius Piso Caesoninus. Huvilasta on löydetty kirjasto, jonka on havaittu sisältävän useita Filodemoksen, myöhäishellenistisen epikurolaisen filosofin, sekä Epikuroksen itsensä teoksia. Tämä osoittaa epikurolaisuuden olleen tuolloin suosittua. Hiiltyneiden papyrusten tutkimus ja julkaisu jatkuu edelleen.

Sen jälkeen kun Konstantinus I omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi, epikurolaisuutta samoin kuin muitakin pakanallisia filosofioita alettiin sortaa. Epikuroksen materialistiset näkemykset siitä, että jumalat ovat aineellisia atomeista muodostuneita olentoja, joka eivät ole luoneet kaikkeutta eivätkä kiinnostuneet ihmisistä, sekä hänen eettinen oppinsa siitä, että suurin hyvä oli yksilön oma nautinto, ei jumalan palveleminen, nähtiin peruuttamattomasti ristiriidassa kristillisten opetusten kanssa. Rooman valtakunnan lopulla epikurolaisuus oli lähes kuollut. Se vaipui unohduksiin pitkäksi ajaksi, niin ettei sitä juurikaan tunnettu.

Bertrand Russell luonnehti epikurolaisuuden menestystä ja kohtaloa sanoen, että kuoleman pelko on niin syvällä ihmisten vaistoissa, ettei Epikuroksen sanoma vedonnut koskaan kovin laajoihin joukkoihin, vaan se pysyi aina vähemmistön tunnustuksena. Jopa filosofien keskuudessa se pääsääntöisesti hylättiin ja sen sijaan suosittiin stoalaisuutta. Epikurolaisuus kuitenkin säilyi oppina 600 vuotta Epikuroksen kuoleman jälkeen. Ihmisten käännyttyä kristinuskoon kaikki hyvä nähtiin usein sijoittuvaksi elämään kuoleman jälkeen, mikä oli Russellin mukaan täysin päinvastainen ajatus kuin Epikuroksella.[7]

Varhaiskristillinen kirjailija Lactantius kritisoi Epikurosta useasti teoksessaan Divinarum Institutionum.[8] Danten Jumalaisessa näytelmässä epikurolaisten haudat sijaitsivat helvetin kuudennella kehällä (Inferno, Canto X). Vastaavasti Mišnassa epikurolaiset (apiqorsim, liikkeen uskomukset jakavat ihmiset) ovat niiden joukossa, joilla ei ole osaa ”tulevasta maailmasta” eli tuonpuoleisesta tai messiaanisen ajan maailmasta.

1500-luvulla Lucretiuksen ja Diogenes Laertioksen teoksia alettiin painaa Euroopassa, ja tietoisuus epikurolaisista opeista levisi uudelleen. 1600-luvulla ranskalainen tieteilijä ja filosofi Pierre Gassendi kirjoitti kaksi teosta, jotka herättelivät epikurolaisuutta uudelleen henkiin. Pian tämän jälkeen, ja selvästi Gassendin vaikutuksesta, Walter Charleton julkaisi englanniksi useita epikurolaisuutta käsitelleitä teoksia. Myös kristilliset hyökkäykset epikurolaisuutta vastaan heräsivät uudelleen henkiin, muun muassa Cambridgen platonistien taholta.

Yhdysvaltojen perustajiin kuuluva Thomas Jefferson viittasi itseensä epikurolaisena. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen esipuheessa voidaan nähdä epikurolaisia piirteitä sen puhuessa luovuttamattomasta oikeudesta elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Muita uuden ja nykyajan epikurolaisia ovat olleet François Bernier, Charles de Saint-Évremond, Ninon de l'Enclos, Denis Diderot ja Jeremy Bentham. Myös Christopher Hitchens on viitannut itseensä epikurolaisena.

Epikurolaisuus on vaikuttanut sekä luonnontieteessä että etiikassa. Luonnontieteilijät omaksuivat atomismin vähitellen, ja epikurolainen materialismi taas vaikutti 1800-luvun materialismiin ja muun muassa marxilaiseen filosofiaan. Materialistiset filosofit omaksuivat Epikuroksen hedonistisen etiikan ja esittivät uudelleen hänen vastaväitteitään luonnossa esiintyvää teleologiaa vastaan.

Juutalaisessa rabbiinisessa kirjallisuudessa esiintyy sana ”apiqoros” (hepr. ‏אפיקורוס‎). Sillä viitataan niihin, joilta puuttuu uskonto tai hengellinen perusta moraalille. Sanan alkuperä on epävarma, mutta se on saattanut viitata alun perin erityisesti epikurolaiseen filosofiaan. Myöhemmin sillä on viitattu paitsi niihin, jotka vaikuttavat ateisteilta, myös erilaisiin harhaoppeihin ja harhaoppisiin itseensä. Sanaa käytetään heprean kielessä edelleen.

Pääartikkeli: Tetrafarmakos

Tetrafarmakos, ”neliosainen lääke”, on Epikurokselta peräisin oleva ohje siihen, kuinka ihminen voi elää onnellisinta mahdollista elämää. Se tiivistää koko epikurolaisuuden neljään lyhyeen lauseeseen:

»Jumalaa ei tarvitse pelätä.

Kuolemasta ei tarvitse olla huolissaan.
Hyvä on helposti saavutettavissa.

Paha on helposti kestettävissä.[9]»

Hellenistisen filosofian koulukunnista epikurolaisuutta ja stoalaisuutta yhdisti näkemys, jonka mukaan kaikkeus on materiaalinen. Epikurolaisuudessa tämän materialismin pohjana oli Epikuroksen Demokritokselta omaksuma atomismi, jonka mukaan kaikki oleva on joko atomeja tai tyhjää. Atomioppi oli epikurolaisuudessa keskeisessä roolissa yhtä lailla tietoteoriassa, mielenfilosofiassa kuin etiikankin kannalta.

Epikuroksen oman luonnonfilosofian kuvaus sisältyy hänen kirjeeseensä Herodotokselle.[10] Epikuroksen mukaan kaikkeus on ikuinen ja ääretön; se ei ollut syntynyt koskaan, koska tyhjästä ei voi syntyä mitään (kuten Lucretius sanoi, ex nihilo nihil fit), eikä se myöskään koskaan lakkaa olemasta. Atomit ovat kaikkein pienimpiä aineosia, eli ainetta ei voi jakaa loputtomiin,[11] mikä oli stoalaisten kanta. Atomeilla on kuitenkin erilaisia muotoja ja kokoja. Lisäksi ne ovat jatkuvassa liikkeessä, joka muodostaa atomien pyörteen. Nämä seikat mahdollistavat sen, että ne voivat tarttua yhteen isommiksi kappaleiksi.

Kirjeessään Pythokleelle Epikuros käsitteli myös paljon erilaisia luonnonilmiöitä, kuten tähtien, kuun ja planeettojen liikettä, sääilmiöitä ja pyrstötähtiä, tarkoituksenaan hälventää niitä kohtaan tunnettuja pelkoja.

Epikurolaiset kiistivät sielun kuolemattomuuden ja monet muut sieluun antiikin aikana usein liitetyt ajatukset, mutta eivät sielun olemassaoloa sinänsä. Atomiteorian mukaisesti kuitenkin myös sielun tulee koostua atomeista. Epikurolaiset katsoivat, että sielun erottaa sitä raskaammasta ruumiista sen koostumus: sielu koostuu ruumista hienomman laatuisesta materiasta eli kaikkein pienimmistä, keveimmistä ja nopealiikkeisimmistä atomeista.[12]

Näitä hienoimmanlaatuisia atomeja katsottiin olevan neljää laatua: tulen, ilman ja tuulen (eli pneuman) kaltaisia atomeja sekä neljättä, nimetöntä laatua. Tulen, ilman ja tuulen kaltaiset atomit selittävät kreikkalaisessa ajattelussa sielun vastuualueeseen kuuluvan ruumiinlämmön ja hengityksen.[13] Neljännen nimettömän lajin atomit ovat kaikista sieluatomeista vielä kaikkein liikkuvimpia, ohuimpia, pienimpiä ja sileimpiä atomeja.[14] Ne ovat vastuussa aistimisesta ja liikkeestä sekä niihin liittyen ajattelusta, tunteista ja muistista.[15] Samalla ne tekevät sielusta yhden yhdessä toimivan kokonaisuuden, joka on jotain aivan muuta kuin ruumis.[16]

Aineellisuudesta johtuen ihmisen sielu on kuolevainen ja ruumiin mukana tuhoutuva. Tämä seuraa siitä, että atomit itsessään eivät ole eläviä, vain niiden kokonaisuus (kuten eläin tai ihminen) voi olla elävä. Sielu voi elää ja toimia vain kokonaisuutena yhdessä ruumiin kanssa ja päinvastoin. Mikään atomien kokonaisuus ei kuitenkaan ole ikuinen, toisin kuin yksittäiset atomit. Siksi myöskään sielun olemassaolo tai elämä ei ole ikuista.^lähde?

Epikurolaisessa tietoteoriassa perustavat tavat hankkia tietoa ja perustavat kriteerit tiedolle ovat aistimukset (aesthēsis), ennakkokäsitykset (prolepsis), tuntemukset (pathē) ja ajattelun keskittäminen vaikutelmiin (fantastikes epiboles tēs dianoias). Epikurolaiset hylkäsivät dialektiikan hämmentävänä (parelkousa), koska heidän mukaansa oli riittävää käyttää oikeita sanoja, jotka viittaavat todellisuuden käsitteisiin.[17][18]

Mainitut totuuden kriteerit muodostivat Epikuroksen noudattaman tieteellisen menetelmän perustan totuuden löytämiseksi.

Aistiminen oli keskeisessä roolissa epikurolaisessa tietoteoriassa. Hieman nykyaikaisen tieteen tavoin epikurolainen filosofia painotti empirismiä menetelmänä erottaa totuus epätotuudesta. Aistimukset ovat ensimmäinen kriteeri tiedolle, koska ne antavat ensimmäisen vaikutelman ja todistavat ulkoisen todellisuuden olemassaolon.

Aistiminen tapahtuu niin, että kappaleista virtaa atomeja sieluun.[19] Ulkoisista kappaleista virranneet atomit saapuivat aistinelimiin, jossa ne laittoivat liikkeelle ihmisen eri osien välillä kulkevissa kanavissa olevia atomeja, kunnes lopulta myös ihmisen tietoisuudessa olevat hienoimman laatuiset nimettömän atomityypin atomit liikkuivat. Näin aistimus oli saapunut lopulta tietoisuuteen.[20]

Epikurolaisen käsityksen mukaan kaikki aistittu oli atomiteorian seurauksena aina oikeellista. Aistihavainto ei ole sen enempää subjektiivista kuin pettävääkään. Väärinkäsitykset syntyvät silloin, kun mieli lisää näihin vaikutelmiin jotakin tai poistaa niistä jotakin ennakkokäsitystemme kautta.[19][21] Näin pelkkä aistihavainto ei voi johtaa meitä virheisiin, vain käsitteet ja mielipiteet, jotka ovat seurausta aistihavainnosta tekemistämme tulkinnoista. Näin aistihavainnot ovat ainoita todella paikkansapitäviä asioita, joihin meidän tulee luottaa ymmärryksemme ympärillämme olevasta todellisuudesta.

Ajattelu oli epikurolaisessa tietoteoriassa melko toissijaisessa roolissa, koska sekin oli käytännössä vain aistimisen erikoistapaus: ajattelu toimi suoraan aistien antamasta syötteestä. Atomistien käsityksen mukaan ajatus syntyy samalla tavalla kuin aistimukset, kun ulkoisesta esineestä jokin osanen, ”kuva”, siirtyy mieleen. Osa ajatuksista syntyi aistien kautta tulevien atomien muodostamien kuvien seurauksena, osa suoraan ajatukseen iskevistä paljon hienommista kuvista.[22]

Ennakkokäsityksiä voisi verrata universaaleihin ideoihin, eli kaikkien ymmärtämiin käsitteisiin. Eräs esimerkki on sana ”ihminen”, koska kaikilla ihmisillä on ennakkokäsitys siitä, mikä ihminen on. Käsitteet ovat muodostuneet mielessä aistihavaintojen perusteella. Käsitteet ovat suorassa yhteydessä muistiin ja ne voidaan palauttaa mieleen koska tahansa vain niihin liittyvää sanaa käyttämällä.[23]

Tuntemukset ovat sisäisiä impulsseja, jotka saavat meidät pitämään tai tuntemaan vastenmielisyyttä jotakin sellaista ulkoista asiaa kohtaan jonka havaitsemme aisteilla, ja liittyvät ennakkokäsityksiin, jotka aistitusta palautuvat mieleen. Tuntemukset liittyvät enemmän etiikkaan kuin epikurolaiseen fysiikkaan. Ne kertovat ihmiselle, mikä tuottaa nautintoa ja mikä kärsimystä. Tämä on epikurolaisuudessa tärkeää, koska se on koko epikurolaisen etiikan perustana.

Näiden lisäksi oli myös oletuksia (hypolepsis), jotka olivat mielipiteitä jostakin asiasta tai teosta, ja jotka saattoivat olla joko oikeellisia tai virheellisiä.[24] Olettamukset olivat seurausta aistimuksista, käsitteistä ja tunteista. Koska ne syntyvät automaattisesti ilman rationaalista analyysiä tai verifiointia (eli ikään kuin alitajuisesti) riippumatta siitä, ovatko ne oikeellisia vai eivät, ne täytyy vahvistaa (epimarteresis). Vahvistaminen osoittaa ne joko oikeellisiksi tai virheellisiksi. Se voidaan tehdä vain ”ilmiselvän havainnon” (enargeia) kautta, eli sen kautta, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä aistihavaintojen kautta.

Mieli kykeni tekemään päätöksiä ja valitsemaan siinä sijaitsevien kuvien välillä.[25] Tämä ajattelu kykeni puolestaan ohjaamaan ruumista sysäämällä ruumiin atomit liikkeeseen rinnasta lihaksiin kulkevien kanavien välityksellä.[20] Aistiminen (aistinelimistä mieleen) ja ruumiin ohjaaminen (mielestä jäseniin) ovat siis päinvastaisia toimintoja atomien liikkeen kannalta.

Mielelle (sen atomeille) oli mahdollista liikkua (eli ajatella) itsekseenkin, ilman että muu, jäseniin vaikuttava sielu liikkuisi. Suuremmissa sielunliikutuksissa vaikutus ulottuu kuitenkin koko ruumiiseen[26] Tällöin nimetöntä lajia olevat sieluatomit liikuttavat muita sieluatomeja, hienoimmasta karkeimpaan: lämpö, tuuli ja ilma. Nämä liikuttavat puolestaan ruumiin pehmeämpiä osia, verta ja lihaa. Ne puolestaan liikuttavat lopulta ruumiin kovempia osia, luita.[14]

Epikuros ei hyväksynyt Demokritoksen atomiteoriaan implisiittisesti liittyvää reduktiivista determinismiä, jossa myös ihmisen tahdon toiminta palautettaisiin pelkkään fysiikkaan. Hän piti kiinni vapaan tahdon olemassaolosta, koska otti sen annettuna[27] – vapaa tahto oli arkijärjen mukaista, ja siksi atomiteoriassa täytyi olla jokin piirre, joka mahdollisti sen.

Tämän vuoksi epikurolaiset tekivät atomioppiin pienen lisäyksen: heidän mukaansa atomien muutoin täysin deterministisissä liikeradoissa tapahtuu satunnaisia poikkeamia (clinamen). Ne selittivät myös sen, miksi ihmisillä on tahdonvapaus. Tällä selityksellä voitiin huojentaa huolestuneita mieliä, ihmisillä kun on aina ollut tapana pohtia omaa rooliaan maailmankaikkeudessa. Vapaan tahdon olemassaololle haluttiin löytää fysikaaliset perusteet, koska se tarvittiin motivoimaan inhimillisiä valintoja ja mahdollistamaan nautinnollinen elämä ja yksilöllinen kehitys.

Etiikassa Epikuros kannatti yksilön nautintoja tärkeimpänä hyvänä elämässä. Siksi ihmisen oli elettävä niin, että hän pystyy saavuttamaan elämässään niin suuren määrän nautintoa kuin mahdollista. Epikuroksen mukaan suurin nautinto, mielenrauha ja peloista vapautuminen saavutettiin tiedon, ystävyyden sekä hyveellisen ja kohtuullisen elämän kautta. Hän kannatti yksinkertaisia nautintoja, millä hän tarkoitti liiallisista ruumiillisista nautinnoista, kuten mässäilystä ja seksistä, pidättäytymistä, koska liiallinen nautinnon tavoittelu saattoi itse asiassa vähentää kokonaisnautintoa. Näin epikurolainen hedonismi saattoi olla hyvinkin askeettista.

»Kun sanomme, että nautinto on päämäärä, emme tarkoita mässäilijöiden nautintoja [...] vaan ruumiin tuskattomuutta ja sielun rauhallisuutta. Eivät jatkuvat juomingit ja juhliminen, pojat ja naiset tai kalaruoat ja muut herkkupöydän antimet tee elämästä nautinnollista, vaan selväpäinen harkinta, joka tutkii kunkin tavoittelun ja karttamisen syyt sekä karkottaa pelkät mielipiteet, joiden vuoksi suurin levottomuus valtaa sielut.[28]»

Epikuroksen mukaan erityisesti tarpeettomia, luonnottomia nautintoja tuli välttää. Esimerkiksi osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan saattoi tuoda mukanaan nautintoja, jotka olivat hankalia tyydyttää ja joita ihminen ei voinut pitää yllä koko elämäänsä, mikä johti nautintoa suurempiin ongelmiin. Samoin Epikuros katsoi, ettei syödessä tullut syödä liikaa, koska se saattoi johtaa tyytymättömyyteen myöhemmin, jos samanlaisia nautintoja ei ole enää saatavilla. Samoin seksi saattoi johtaa halun lisääntymiseen ja sitä kautta tyytymättömyyteen kumppania kohtaan. Epikuros piti avioliittoa ja siihen liittyviä asioita uhkana mielenrauhalle, ja eli siksi itse selibaatissa. Hän ei kuitenkaan vaatinut tätä koulun muilta jäseniltä.

Nautintojen ja toisaalta hyveellisen elämän välillä nähtiin kiinteä yhteys:

»Nautinnollinen elämä ei ole mahdollista ilman, että elää järkevästi, hyveellisesti ja oikeudenmukaisesti. Eikä ilman nautintoa voi elää järkevää, hyveellistä ja oikeudenmukaista elämää. Mikäli jokin näistä puuttuu, ei elämä voi olla nautinnollista (jos joku esimerkiksi elää kunnioittavasti ja oikeudenmukaisesti mutta ei järkevästi).[29]»

Epikuroksen mukaan oikeudenmukaisuus perustui ihmisten väliseen sopimukseen siitä, etteivät ihmiset vahingoita toisiaan eivätkä tule vahingoitetuksi toistensa taholta. Yhteisöllinen elämä lakeineen ja rangaistuksineen perustuu siihen, että se tarjoaa turvan vahingoitetuksi tulemiselta, niin että ihmiset ovat vapaita tavoittelemaan onnellisuutta. Epikurolaisuus oli todennäköisesti ensimmäinen filosofinen koulukunta joka esitti ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta, jonka mukaan lait ja valtion olemassaolo perustuvat ihmisten keskinäiselle sopimukselle, eivät millekään jumalallisille säädöksille.

»Oikeudenmukaisuus ei itsessään ole mitään. On vain eri aikoina ja eri paikoissa tehtyjä ihmisten välisiä keskinäisiä sopimuksia olla vahingoittamatta toista osapuolta. Epäoikeudenmukaisuus ei ole paha sinänsä, vaan siitä johtuvan pelon takia. Pelko syntyy epäilystä, ettei pysty pakenemaan rankaisijaansa.[30]»

Lakien rikkomista pidettiin pahana, koska kiinnijäämiseen liittyi häpeää ja se saattoi johtaa rangaistukseen. Eläminen kiinnijäämisen tai rangaistuksen pelossa poistaisi nautinnon, ja tämä teki jopa salatusta väärintekemisestä kannattamatonta. Epikurolaisille hyveellä itsellään ei ollut arvoa, ja sillä oli arvoa vain sikäli kuin se saattoi edesauttaa onnellisuutta. Kultaisen säännön kaltaista vastavuoroisuutta suosittiin siksi, että se oli hyödyllistä yksilöille, ei siksi, että se olisi ollut jumalallinen käsky. Ystävyys perustui samanlaiseen vastavuoroisuuteen ja nautinnon tavoitteluun.

Epikuros ei kuitenkaan muotoillut mitään laajaa Platonin tai Zenonin Valtioiden tapaista sosiaalieettistä järjestelmää joka olisi säilynyt nykypäiviin.

Epikurolaisuus on usein yhdistetty ateismiin, mutta epikurolaiset itse eivät kieltäneet jumalten olemassaoloa. Sen sijaan Epikuros katsoi, että jumalat ovat autuaita ja kuolemattomia, joskin kaiken muun tavoin aineellisia ja atomeista koostuvia olentoja, jotka sijaitsevat metakosmiassa, maailmojen välisessä tyhjässä tilassa äärettömässä avaruudessa.

Epikuros kuitenkin painotti sitä, että jumalat eivät olleet luoneet maailmaa eivätkä sekaannu millään tavalla maailmankaikkeuden toimintaan, eivätkä myöskään ihmisten elämään palkitsemalla tai rankaisemalla. Siksi jumalien rukoilemisesta tai jumalille uhraamisesta ei ollut mitään hyötyä. Jumalat olivat eristyksissään täydellisen onnellisia, ja tämä oli malli, jonka mukaan ihmisten tuli järjestää oma elämänsä.

Vaikka Epikuros hyväksyi jumalat nimellisesti, tämän materialistinen selitys jumalien olemassaololle ja heidän täydelliselle puuttumattomuudelleen maailman tapahtumiin vastaa lähinnä deismiä. Jotkut ovat tulkinneet Epikuroksen opetuksen ainoastaan naamioituneeksi ateismiksi. Epikuros oli hyvin tietoinen Sokrateen kohtalosta, eikä halunnut tulla syytetyksi uusien jumalia koskevien oppien esittämisestä. Siksi hän varoi osoittamasta ateismia julkisesti, ja kävi temppeleissä siinä missä muutkin. Hän vain kutisti jumalat pelkiksi fyysisiksi olennoiksi ja sulki heidät erilliseen maailmankaikkeuden osaan, jossa he voivat oleskella ilman ihmiskuntaa koskevia ajatuksia tai huolenpitoa. Näin hän saattoi olla käytännössä ateisti, mutta teoreettisesti teisti.

Epikuroksen mukaan ihmisillä on samanlaiset atomeista koostuvat sielut kuin jumalillakin. Jumalilla sielut ovat kuitenkin kiinni ruumiissa niin, etteivät ne pääse pakenemaan. Siksi jumalat ovat kuolemattomia. Ihmisillä ruumiin ja sielun atomien välillä olevat voimat eivät ole yhtä suuria, ja niin ruumis ei kykene pitämään sielua kiinni loputtomiin. Siksi ihmiset ovat kuolevaisia. Epikuros hylkäsi kaikki ajatukset tuonpuoleisesta elämästä, mutta katsoi silti, ettei ihmisten tarvitse olla huolissaan kuolemasta; kuolema ei ole meille mitään, koska emme voi sitä kuolleina aistia.

Niin kutsuttu ”epikurolainen paradoksi” on varhaisin tunnettu pahan ongelman muotoilu. Se on usein toistettu argumentti kaikkivaltiaan ja kaikkihyvän jumalan tai jumalien olemassaoloa vastaan. Lactantius kuvasi Epikuroksen argumentin seuraavasti:

»Jumala joko haluaa poistaa pahat asiat mutta ei pysty tähän, tai pystyy mutta ei halua, tai ei halua eikä pysty, tai sekä haluaa että pystyy. Jos hän haluaa mutta ei pysty, silloin hän on heikko – eikä tämä päde jumaliin. Jos hän pystyy mutta ei halua, silloin hän on pahansuopa – mikä on yhtä vierasta jumalan luonnolle. Jos hän ei halua eikä pysty, hän on sekä pahansuopa että heikko, eikä näin ollen jumala. Jos hän haluaa ja pystyy, joka ainoastaan on jumalalle sopivaa, mistä kaikki pahat asiat tulevat tai miksi hän ei poista niitä?[31]»