Entti

Entit (yksikkö entti) ovat kuvitteellinen vanha kansa Keski-Maassa J. R. R. Tolkienin kirjassa Taru sormusten herrasta.

”Puuparta ja Hobitit” Tom Lobackin kuvittamana.

Entit ovat vanha kansa, jotka ilmestyivät Keski-Maahan samoihin aikoihin haltioiden kanssa. Heidät oli luonut Eru Ilúvatar Yavannan pyynnöstä, ennen kuin tämä oli kuullut, että Aulën luomat kääpiöt eivät vahingottaisi puita. Entit oli tehty puupaimeniksi, ja he suojelivat metsiä örkeiltä, kääpiöiltä ja muilta vahingontuojilta. Haltiat opettivat puita, ja myös enttejä, puhumaan; entit olivat kömpelö kansa siihen aikaan, eivätkä he tienneet kuinka puhua. Puuparta sanoi, että "haltiat paransivat entit mykkyydestä" ja se oli niin suuri lahja, että sitä ei voinut unohtaa.

Entit ovat puidenkaltaisia otuksia, ja heistä tuli puidensa näköisiä. Heidän ulkonäkönsä vaihteli, pituus ja koko, väritys, ja sormien ja varpaiden määrä oli lähinnä yksilöllinen. Entit muistuttivat juuri niitä puita, joita he hoitivat. Esimerkiksi Äkkipää hoiti pihlajia, ja muistutti itsekin pihlajaa. Kolmannella ajalla, Fangornin metsä oli viimeinen paikka, jossa enttejä tavattiin, vaikka enttien kaltaiset huornit elivät muuallakin, Vanhassa Metsässä, Bukinmaan rajalla Konnussa.

Historia

Enttien varhaisista ajoista ei tiedetä lähes mitään – he luultavasti elivät suuressa metsässä Keski-Maassa, ja Beren ja Lúthien kutsuivat heidät kerran esiin Ensimmäisen ajan lopulla, jotta he hyökkäisivät kääpiöjoukon kimppuun. Puuparta kertoi ajasta, jolloin koko Eriador oli ollut hänen valtapiiriään, mutta númenorilaiset hakkasivat metsän Toisella ajalla, tai sitten se murskautui haltioiden ja Sauronin välisissä sodissa. Puuparran kertomusta tukee Elrond Puolhaltian kommentti Elrondin neuvostossa. Hän sanoi että ”Aikanaan saattoi orava kulkea puusta puuhun Rivendellistä Suurelle Merelle…”, ja tämän mukaan Eriador oli aikoinaan yhtä suurta metsää, ja Fangorn oli vain sen itäreuna ja tarinassa mainitsematon, karttaliitteisiin lisätty Keski-Maan länsirannalla sijaitseva Eryn Vorn, ”Tumma metsä” on Eridadorin metsään kuulunut niemimaa.

Siellä asuivat myös entvaimot, mutta nämä alkoivat muuttaa pois, koska he pitivät asioiden kontrolloinnista. He muuttivat alueelle Anduinin itärannalle ja perustivat puutarhoja, joissa miespuoliset entit vierailivat. Entvaimot katosivat Fangorin metsistä Keski-Maan suuren sodan aikoihin, kun Sauron tuhosi alueen, jotka saivat nimen Ruskeat Maat.

Entit etsivät heitä, koskaan löytämättä. Laulussa sanottiin, että jonain päivänä he löytäisivät toisensa. Haltiat ovat laulaneet lauluja entvaimojen retkistä Etelään, Pohjoiseen, Länteen ja Itään. Entvaimo on naaraspuolinen entti, jotka olivat ennen entneitoja. Entvaimot piileksivät mahdollisesti Vanhassa metsässä hobittien asutusten lähellä.[1]

Kieli

Entit eivät olleet kiireisiä olentoja, he tekivät kaikkea oman aikansa; jopa heidän kielensä on kiireetöntä. Itse asiassa heidän kielensä perustui vanhaan Yhteiseen 'eldariin, myöhemmin sitä rikastutti quenya ja sindar. Haltiat kutsuvat enttejä nimellä onodrim, yksikössä onod.[2]

Puuparta kertoi Merrille ja Pippinille enttien voimista. Hän sanoi, että entit olivat peikkojen esikuvia, samalla tavalla kuin örkit olivat haltioiden irvikuvia. Mutta peikot eivät välttämättä olleet turmeltuja enttejä, vaan luultavammin turmeltuja yksilöitä jostain toisesta rodusta.

Enttien viimeinen marssi
Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Kahdessa tornissa, Taru sormusten herrasta -kirjan toisessa osassa, entit – tavallisesti hyvin kärsivällisiä, rauhallisia otuksia – suuttuivat Sarumanille, jonka armeijat hakkasivat maahan (enttien silmissä tappoivat) heidän puitaan. He kokoontuivat Entkäräjille, Fangornin enttien kokoukseen.

Pitkän neuvottelun jälkeen (enttien mielestä nopeasti) he marssivat Sarumanin linnoitukseen Rautapihaan, enttien viimeisellä marssilla. Heitä johti Puuparta, vanhin enteistä, ja häntä avustivat hobitit Merri ja Pippin. He tuhosivat Rautapihan hyökkäyksessään ja vangitsivat Sarumanin Orthanciin.

Lähteet
  1. Tolkien, p. 417-419
  2. Tolkien, J.R.R.: Taru Sormusten Herrasta, s. 971. Suomentanut Kersti Juva, Eila Pennanen, runot suom. Panu Pekkanen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14098-8.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.