Ensimmäinen sortokausi

Nikolai I. Horace Vernet’n maalaama muotokuva 1830-luvulta.

Aleksanteri I:n kuoltua Venäjän hallitsijaksi tuli 24. joulukuuta 1825 hänen nuorempi veljensä Nikolai I, joka vahvisti antamassaan hallitsijanvakuutuksessa Suomen perustuslaillisen erityisaseman itsenäisenä, joskin Venäjään liitettynä valtiona.[21]

Venäjä oli pitkään tyytynyt siihen, että valtakuntaan liitetyt kansat saivat muodollisesti alistuttuaan hoitaa omia asioitaan rauhassa. Tämä selittää sen, että vallatut alueet, Itämerenmaakunnat ja Puola ja varsinkin Suomi, saivat pitkän aikaa säilyttää verraten laajan autonomian.[22]

Lainopin professori J. J. Nordström oli 1842 opettanut Helsingin yliopistossa luennoillaan, että Suomi on valtio, joka on reaaliunionissa Venäjän kanssa.[23]

Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana kansalliskiihko Venäjällä oli niin vähäistä, ettei se vaikuttanut Suomen oloihin. Seuraavan keisarin Aleksanteri II:n aikana kansalliskiihkoiset venäläiset pyrkivät hävittämään Suomen erityisaseman sisäisesti itsenäisenä valtiona.[24]

Aleksanteri II noin vuonna 1880.

Nikolain kuoltua 1855 häntä seurasi hallitsijana Aleksanteri II, joka oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Hänen aikanaan Suomen erityisasemaa ja autonomiaa kunnioitettiin.

22. ja 23. helmikuuta 1863 alkanut Puolan kapina sai Venäjällä aikaan suurten yhteiskunnallisten uudistuksien lopettamisen. Suomessa vuosina 1856 ja 1863 aloitettuja uudistuksia saatiin kuitenkin jatkaa sillä edellytyksellä, että kaikesta separatismista luovuttaisiin. Ensimmäinen murhayritys keisaria vastaan tehtiin vuonna 1866.[25]

Suomen ja Venäjän suhteet viilenivät 1880-luvulta alkaen hitaasti, mutta selvästi. Taustalla oli vanhoillisen ja nationalistisen suuntauksen voimistuminen Venäjän politiikassa.[26] Näkyvin syy tälle oli Aleksanteri II:n murha vuonna 1881,[27][28] mutta se liittyi myös lisääntyneeseen yleiseurooppalaiseen imperialismiin, jossa nähtiin, että vähemmistökansallisuudet piti sulauttaa valtaväestöön valtakunnan yhtenäisyyden turvaamiseksi.[29]

Venäläisnationalistit saivat esikuvaa Saksan puolalaisalueilla noudatetusta politiikasta.[30] Keisari Aleksanteri III oli vanhoillisten nationalistien johdatettavissa ja hyväksyi heidän toimintansa pääpiirteittäin.[31][32][33][34]

Isänmaallisten venäläisten panslavistien keskuudessa oli jo Serbian sodan aikana 1876–1877 selvät suunnitelmat Suomen valtakunnallistamisesta. Turkissa ja Balkanilla sotinut suomalainen eversti Waldemar Becker oli tutustunut venäläisiin panslavisteihin ja heidän Suomea koskeviin suunnitelmiinsa, jotka vain odottivat otollista hetkeä tullakseen toteutetuiksi.[35] Becker kirjoitti ranskalaisessa aikakauslehdessä Le contemporain vuonna 1880 kirjoituksen Riippumaton ja puolueeton Suomi, jossa hän määritteli Suomen aseman Venäjän valtakunnassa, todeten Suomen merkityksen Venäjälle olevan lähinnä strateginen, pääkaupunki Pietarin turvaamiseksi hyökkäyksien varalta. Becker kirjoitti myös tulevista sortotoimenpiteistä 20 vuotta ennen niiden alkamista, kuvaten yksityiskohtaisesti valtakunnallistamistoimenpiteitä, jotka myöhemmin toteutettiin. Becker kirjoitti myös aseellisesta vastarinnasta, Suomen irtaantumisesta Venäjästä ja maan itsenäistymisestä. Kirjoitus herätti Suomessa ja Venäjällä paheksuntaa ja sen pelättiin vaarantavan Suomen hyvät suhteet Venäjään.[36]

Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna Tanskassa 1893

Aleksanteri III oli allekirjoittanut Suomen autonomisen aseman takaavan hallitsijan­vakuutuksen.[37] Sortokautta edeltäneet ensimmäiset sortotoimenpiteet tapahtuivat Aleksanteri III:n hallitsijakaudella, jolloin Suomen postilaitos määrättiin Venäjän postilaitoksen alaiseksi. Hänen hallitsijakautensa aikana taantumukselliset voimat pääsivät Venäjällä valta-asemaan ja liberaalit joutuivat sivuun.[38]

Vuodesta 1883 lähtien monet venäläislehdet alkoivat kritisoida Suomen erityisasemaa. Venäjän ja Britannian välille kehittyi konflikti Afganistanissa vuonna 1885, mikä Suomessa herätti pelkoa rannikon ja kauppalaivaston joutumisesta sotatoimien kohteeksi, niin kuin Krimin sodan aikana oli tapahtunut.[39][40][41][42] Krimin sodan aikana suomalaiset olivat ottaneet hyvin vastaan Suomea puolustamaan lähetetyt venäläiset joukot. Sotilaille oli tarjottu voileipiä, piirakoita ja viinaryyppyjä. Suomalaiset lääkärit tarjoutuivat hoitamaan maksutta venäläisiä haavoittuneita ja sairastuneita.[43]

Ennen 1880-lukua Suomen erityisasemaa ei juurikaan käsitelty Venäjän lehdistössä, mutta Puolan kapinan aikana 1863 venäläinen lehti Moskovskije vedomosti kiinnitti huomionsa Suomen ”separatistien” kirjoituksiin Helsingfors Dagbladetissa olleen Suomen puolueettomuudesta haaveilleen kirjoituksen johdosta.[44][45][46][47]

Helsingfors Dagbladin päätoimittaja, kiihkeä liberaali Anders Herman Chydenius esitteli lehdessään 15. huhtikuuta 1863 ajatusta Suomen julistamisesta puolueettomaksi.[44][48] Ajatuksen takana oli huoli siitä, että suomenruotsalaiset joutuisivat sotimaan suomalaisia vastaan, jolloin Suomen puolueettomuus estäisi ”veljessodan.” [45][46][49] Ilmeisesti Helsingfors Dagbladetin aineiston perusteella brittilehti Daily News julkaisi jutun, jossa väitettiin suomalaisten poliitikkojen esittäneen, että Suomi ja Venäjä ovat kaksi eri valtiota ja toivoneen Suomen julistautuvan sodan syttyessä puolueettomaksi.[45][46][50][51] Fennomaani Snellman otti kantaa puolueettomuus­keskusteluun Litteraturbladetissa heinäkuun alussa 1863 kirjoittamassaan ”Sota vai Rauha” -kirjoituksessaan. Hänen lähtökohtanaan oli fennomaanien korostama lojaalisuus keisaria kohtaan. Hän tuomitsi Suomessa esiintyneen spekuloinnin ja tilanteen johdosta syntyneet epärealistiset toiveet Suomen aseman muuttumisesta. Kirjoitus oli selvä vastaus liberaalien puolueettomuusteesille.[52]

Venäläinen panslavisti, biologi Nikolai Danilevski väitti vuonna 1869 julkaisemassaan teoksessaan Venäjä ja Eurooppa, että suomalaiset kuuluvat tuottamattomaan rotuun, jonka historiallinen tehtävä on sulautua sivistystä luovaan venäläiseen rotuun.[53]

Kiihkokansalliset venäläiset koettivat lehtiensä kautta juurruttaa venäläiseen väestöön käsitystä, ettei Suomi ollut valtio vaan venäläinen maakunta ja että Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä tästä lausuma toteamus oli vain asianhaarojen mukaan sovitettu korulause.[54][55] Kirjoituksen jälkeen venäläislehdet kävivät kiihkeästi Suomen kimppuun, ja vanhoillisten raivoa lisäsi entisestään Koljonvirran taistelun muistomerkin paljastaminen 1885.[31]

Leo Mechelin vuonna 1894

Tässä tilanteessa senaattori Leo Mechelin julkaisi vuonna 1885 kirjan Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet suomeksi ja ruotsiksi ja vuonna 1886 ranskaksi Précis du droit public du Grand Duché de Finlande (”Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet”).

K. F. Ordin, ajankohta tuntematon

Ordinin tutkimukset puhuttivat Suomessa. Pilalehti Matti Meikäläinen toi suorasukaisesti esiin näkemyksensä 3.5.1890.

Venäläinen keisarillinen hovimestari, historian ja valtio-oikeuden harrastaja Kesar Filippovitš Ordin käänsi teoksen venäjäksi varustaen käännöksen ankaralla kritiikillä. Teos käännettiin vuonna 1889 myös saksan ja englannin kielelle. Vuonna 1889 ilmestyi Ordinin kaksiosainen teos Pokorenije Finljandij (Suomen valloitus), jossa oli noin 950 sivua, joista 310 sivua liitteinä olleita lähinnä poliittisia kirjeitä. Siinä hän esitti syytöksensä Suomen erityisasemaa vastaan.[56][57][58][59]

Suomen lehdistössä osoitettiin Ordinin päätelmät vääriksi. Mechelin julkaisi venäläisessä aikakauskirjassa artikkelin, jossa hän kumosi Ordinin päätelmät. Myöskään monet venäläiset tahot ja heitä edustavat lehdet eivät sulattaneet Ordinin näkemyksiä, vaan eräässä aikakauskirjassa todettiin, että se oli ”häijy kirja, vihamielinen kaikkea vapaata mielenilmaisua, jokaista uutta ajatusta kohtaan”.[60]

J. R. Danielson suhtautui Ordinin kirjaan hyvin vakavasti ja tutki sen perusteellisesti ja kirjoitti sen johdosta 1890 kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan jonka sivuilla hän kumosi useimmat Ordinin väitteet ja osoitti hänen historiantuntemuksensa varsin heikoksi. Danielsonin kirja sai osakseen hyvin myönteisen suhtautumisen, myös muutamat venäläiset, kuten kansainvälisen oikeuden tutkija F. Von Martens, kiittivät erinomaisesta tutkielmasta, joka koskee Suomen historiaa sen suhteessa Venäjään. Kirjan levittäminen Venäjällä kiellettiin sensuurikomitean vaatimuksesta, sisäasiainministerin lausunnon perusteella, joka totesi, että kirja sotii Venäjän nykyistä sisäpolitiikkaa vastaan.[60][61][62]

Venäläinen professori Nolde oli valtio-oikeutta koskevassa tutkimuksessaan osoittanut, että Ordin oli Aleksanteri I:n ranskankielisiä lausuntoja venäjänkieleen kääntäessään väärentänyt tekstiä asettamalla sanojen konstituutio ja perustuslait tilalle aina jotakin muuta.[63]

Vuonna 1889 Mechelin julkaisi saksaksi kirjoituksen, jonka mukaan keisari Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä antanut vakuutuksen, että Suomi oli Venäjästä erillinen, sen kanssa reaaliunionissa oleva valtio.[64]

Ordin vastasi keisarin vakuutuksen olleen pelkkä fraasi, jolla ei ollut valtio-opillisesti sitovaa merkitystä, ja että Venäjän hallitsija oli vapaa muuttamaan Suomen asemaa oman tahtonsa mukaan. Suomalaiset tutkijat kuten Danielson pyrkivät todistamaan Ordinin väitteet vääriksi, mutta muutamat myöhemmän ajan tutkijat, jotka ovat käyttäneet tutkimuksissaan venäläisiä historiallisia lähteitä, kuten edellä mainittua Ordinin teosta, ovat osoittaneet Ordinin olleen oikeassa sikäli, ettei perustuslakeja ja autonomiaa vuonna 1809 ollut määritelty sitovasti.[31]

Suomalaiset olisivat voineet Aleksanteri I:n vakuutuksen sijaan tukeutua Aleksanteri II:een, joka oli vahvistanut Suomen perustuslait ja siten vankistanut autonomian valtio-opillista perustaa. Venäjän konservatiivit pitivät kuitenkin Aleksanteri II:n politiikkaa kokonaisuutenaan vääränä ja vastustivat kiihkeästi sitä, että autonomiaa puolustettiin Aleksanteri II:n aikana vallinneella tilanteella.[31]

M. N. Katkov kirjoitti maaliskuussa 1883 Moskovskije vedomostissa lehden pääkirjoituksessa iskulauseen Venäjä venäläisille - siinä menestyksen tunnus ja vaati Suomen tullirajan poistamista.[65]

Suomalaisten oli hyvin vaikea saada omaa mielipidettään esille venäläisissä lehdissä. Puolustaakseen Suomen autonomista asemaa venäläisten kirjoittajien sanallisia hyökkäyksiä vastaan ja siksi, että voitaisiin antaa luotettavaa tietoa Suomesta venäläisille lukijoille, syntyi 1889 suunnitelma Finljandski Vestnik -nimisen lehden toimittamisesta. Lehden julkaisijaksi valittiin insinööri Robert Runeberg ja vastaavaksi toimittajaksi Wladimir Golovin. Lehtihanketta edistämään nimettiin komitea, jonka jäseniä olivat O. Donner, Lennart Gripenberg, Agathon Meurman, Johannes Gripenberg, Etholên ja Golovin. Lehden perustamista varten anottua julkaisulupaa ei kuitenkaan koskaan saatu, Venäjän painoylihallituksen vastustuksen vuoksi.[66]

Aleksanteri I oli 9. helmikuuta 1816 venäjänkielisessä manifestissa, jossa Suomen hallituskonseljin nimi muutettiin Suomen senaatiksi, käyttänyt Suomelle vahvistetuista laeista neljä kertaa nimitystä ”valtiosääntö” (konstitutsija) yksikkömuodossa ja hän oli vahvistanut lopuksi uudelleen tämän valtiosäännön. Tämän Danielsson osoitti toteen kirjassaan Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen 1894.[67]

Keskustelu osoitti, että suomalaisten ja venäläisten nationalistien käsitykset Suomen asemasta perustuivat aivan eri lähtökohtiin ja poikkesivat täysin toisistaan. Keisarin ja Venäjän ulkoministeriön kanta autonomiaan oli kuitenkin myönteisempi kuin kiihkeimpien vanhoillisten lehtien, eikä myöskään kenraalikuvernööri Heiden halunnut liittyä jyrkimpien nationalistien kantoihin.[68]

J. F. Danielsonin kertoman mukaan Aleksanteri III 1890-luvun alussa oli hyväksynyt suomalaisten arvostelun Ordinin vuosien 1808-09 tapahtumia käsitelleestä teoksesta ja hän oli ankarasti paheksunut venäläiseltä taholta esitettyjä Suomea koskevia vääristelyjä.[69][70][71]

Santarmit etsimässä salakuljetettua kirjallisuutta veturin höyrykattilasta v. 1905

Suomeen tuotiin vuonna 1889 venäläinen santarmilaitos, jonka tehtäviin ja toimintatapoihin kuului vakoileminen ja ilmiantamisjärjestelmä.[72][73]

Santarmilaitos kuului virallisesti venäläiseen sotaväkeen, eikä se ollut Suomen lakien alainen. Se oli vasta Bobrikovin aikana aloittanut laaja-alaisemman Suomen oikeuksia loukkaavan toiminnan, josta oli v. 1900 valtiopäivillä annettu tuomitseva lausunto. Vuonna 1903 santarmit saivat uuden ohjesäännön, jonka jälkeen ne osallistuivat moniin laittomiin tekoihin, kotirauhan rikkomiseen, passien tarkastamiseen ym. Vuosien 1904–1905 valtiopäivien jälkeen ahvenanmaalaiset valtiopäivämiehet joutuivat Turun satamassa venäläisten santarmien ahdistelemiksi, kun heillä ei ollut näiden vaatimia passeja. Tämä välikohtaus aiheutti koko maassa suurta kiihtymystä. Porvarissääty, jota tämä oikeudenloukkaus koski, esitti, että pitää ryhtyä toimenpiteisiin, ettei sellaista vastaisuudessa tapahtuisi. Tämän johdosta säädyt anoivat hallitsijalta, että hän kumoaisi v. 1903 vahvistetun santarmien ohjesäännön ja muut säädökset, ”ettei santarmeja enää käytettäisi toimissa, jotka koskevat Suomen kansalaisia tahi jotka muuten kuuluvat järjestysvallan tehtäviin tässä maassa.” [74]

Taiteilija Akseli Gallen-Kallelan surumerkki ilmestyi elokuussa 1900. Se tuli myyntiin samana päivänä kuin suomalaisten postimerkkien käyttö päättyi. Surumerkin tarkoituksena oli paitsi protestoida omien postimerkkien lakkauttamista vastaan, myös osoittaa ulkomaille menevissä lähetyksissä, mistä ne olivat peräisin. Käyttöön otetuissa uusissa venäläisissä merkeissä ei ollut lainkaan merkittynä niiden kotimaata. Surumerkki kiinnitettiin varsinaisen postimerkin viereen. Surumerkkiä ehdittiin käyttämään jonkin aikaa, kunnes kenraalikuvenööri Nikolai Bobrikov kielsi kaikkien poliittista merkitystä sisältävien merkkien ja kuvien käytön postilähetyksissä.

Pääartikkeli: Postimanifesti

Yksi ensimmäisistä sortotoimenpiteistä tapahtui Suomen kenraalikuvernööri Heidenin johdolla, kolmen venäläis-suomalaisen toimikunnan laatima Suomen tulli-, raha- ja postilaitoksen yhdenmukaistamisen hanke vastaavien venäläisten laitosten kanssa.[75][76][77][78]

Vuonna 1890 oli asetettu kolme suomalais-venäläistä komiteaa käsittelemään posti-, tulli- ja rahakysymyksiä. Kenraalikuvernööri Heiden sai oikeuden valita komiteoiden suomalaiset jäsenet. Komiteoiden yhteisenä puheenjohtajana oli kenraalikuvernööri Heiden. Sekakomissiossa olivat jäseninä ministerivaltiosihteerin apulainen, kenraaliluutnantti W. v. Daehn, senaattori Tudeer, Venäjän Posti- ja lennätinlaitoksen Ylihallituksen päällikkö kenraaliluutnantti Bezack ja hänen apulaisensa, kamariherra, todellinen valtioneuvos Skalkovski.[79]

Keisari vahvisti Heidenin ehdotukseen perustuvan postimanifestin, joka määräsi mm. sen että Suomen postilaitoksessa oli noudatettava Venäjän ohjesääntöjä ja taksoja sekä venäläisten viranomaisten antamia ohjeita, venäläiset viranomaiset saivat oikeuden toimittaa tarkastuksia ja osallistua ylempien postivirkailijoiden nimitykseen ja postilaitoksen menosäännön vahvistamiseen. Komiteoiden suomalaiset jäsenet olivat vastustaneet manifestia, pitäen sitä Suomen perustuslain vastaisena.[80]

12. kesäkuuta 1890 julkaistiin postimanifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja postitoimesta Suomen Suuriruhtinaanmaassa (AsK 16/1890), joka alisti Suomen postilaitoksen Venäjän postilaitoksen ja sisäasiainministeriön alaiseksi.[81] Tarkoituksena oli alistaa myös tulli- ja rahalaitokset venäläisiin laitoksiin, mutta suunnitelman onnistuivat estämään eräät ajatusta vastustavat venäläiset. Rahaministeri Vyšnegradski vastusti Venäjän rahan määräämistä Suomen rahaksi. Tullilaitoksen yhdistäminen estyi, koska Venäjän teollisuus pelkäsi vaarallista kilpailua Suomen teollisuuden taholta.[32][75][82][83] Kenraalikuvernööri Heidenin johtama venäläis-suomalainen komitea ehdotti, että Suomessa käytettävä rahayksikkö oli muutettava kultaruplaksi, joka arvoltaan vastaisi neljää markkaa. Hopeisiksi ja kuparisiksi vaihtorahoiksi tulisivat kopeekat, jotka vastaisivat neljää penniä Suomen rahassa. Suomalainen raha olisi varustettava eri merkinnällä erotukseksi venäläisestä rahasta.

Venäjän rahaministeri Vyšnegradski ja Suomen ministerivaltiosihteeri Ehrnrooth vastustivat ehdotettua muutosta ja esittelivät asian hallitsijalle 1. elokuuta 1890. Komitean enemmistön ehdotus venäläisten seteli- ja vaihtorahan käyttämisestä Suomessa hyväksyttiin 3 hopearuplaan asti samassa suorituksessa.[84]

Postimanifesti ja eräät muut Venäjän vallanpitäjien laista piittaamattomuutta osoittavat toimenpiteet olivat aiheuttaneet maassa yleistä levottomuutta, joka ilmeni myös vuoden 1891 valtiopäivillä. Valtiopäivien avajaisissa maamarsalkka ja säätyjen puhemiehet toivat puheissaan esille tämän oikeudenloukkauksen. Tämän vuoksi keisari antoi 12. maaliskuuta 1891 reskriptin, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa suomalaisia.[85]

Suomen senaatti oli vahvistanut uuden rikoslain, jonka piti astua voimaan vuoden 1891 alussa, mutta venäläiset katsoivat, että siinä oli kohtia, jotka loukkasivat etuja ja arvoa. Joulukuussa 1890 keisarin manifesti lykkäsi senaatin jo vahvistaman lain voimaantuloa.[86] Se oli oikeuden loukkaus, koska säätyjä ei ollut kuunneltu. Siitä seurasi, että tuomioita annettiin sekä vanhan että uuden lain mukaan.[87] Uusi rikoslaki tuli keisarin vahvistamana voimaan vasta vuonna 1894,[88] sen jälkeen kun Suomen säätyvaltiopäivät olivat hyväksyneet siihen erinäisiä muutoksia, joilla varsinkin valtiollisia ja julkiseen omaisuuteen kohdistuvia rikoksia koskeneet säännökset yhdenmukaistettiin Venäjällä voimassa olleiden kanssa.[89]

Suomen asiain komitea, jonka tehtävänä oli toimia senaatin ja ministerivaltiosihteerin välillä ja edustaa Pietarissa Suomen ja sen olojen tuntemusta, lakkautettiin 13. toukokuuta 1891.[90] Senaatille oli ehdotettu, että valtiosihteerinvirastoon ja kenraalikuvernöörin kansliaan pitäisi nimittää virkamiehiksi venäläisiä tai suomalaisia, jotka täydellisesti hallitsivat venäjän kielen. Annettiin asetus venäjän kielen opetuksen lisäämisestä oppikouluissa ja vaatimus virkamiehille venäjän kielen taidon edistämisestä.[91]

Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta 1894 Krimin Livadissa kesäpalatsissaan.[92][93]

Nikolai II:n hallitsijakauden aikana Suomen erityisasema ja autonomia joutuivat monien sortotoimenpiteiden kohteiksi.

Venäjällä taantumukselliset piirit, Pyhän Synodin prokuraattorin, lakitieteen tohtori Konstantin Pobjedonostsevin ja sotaministeri kenraali Aleksei Kuropatkinin innoittamina nostattivat kansallista kiihkoa, joka kohdistui myös Suomen erityisasemaa vastaan.

Pyhän Synodin prokuraattori Konstantin Pobjedonostsev n. 1898

Kuropatkin, joka oli päättäväisimpiä ja innokkaimpia Suomen erityisaseman ja autonomian vastustajia, totesi puheessaan ”Valloitettuamme Suomen me 19. vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksensa saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20:nnelle vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen.”[94]

Nikolai II vahvisti valtaan päästyään 6. marraskuuta 1894 manifestilla Suomen perustuslait.[95][96]

Kenraalikuvernöörin vaihtumisen aikana isänmaallisten venäläisten keskuudessa vaikuttanut sanomalehtimies Messarosch kirjoitti Suomen suhteesta Venäjään käsittelevän kirjan, Finljandija - Gosudarstva ili Ruskaja Okraina (Suomi - valtio vai Venäjän rajamaa), joka kuvasi niitä jyrkentyneitä asenteita, joita kenraali Bobrikovilla ja muilla nationalisteilla oli Suomea kohtaan.[97]

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov 1839-1904

Kenraali Nikolai Bobrikov oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi 29. elokuuta 1898. Hän piti 12. lokakuuta 1898 kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.[98][99][100][101]

Hän oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.[102][103][104]

Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin n. 1899

Venäjän keisari Nikolai II oli hyväksynyt sotaministeri Aleksei Kuropatkinin promerian Suomen kysymyksestä. Se oli täydellinen venäläistämisohjelma. Hän nimitti kenraali Nikolai Bobrikovin 29. elokuuta 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi ja käski hänen asteittain juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen kaikkea sitä merkitystä, mikä Suomen menestymiselle oli sen mitä kiinteimmällä yhdistämisellä kaikille todellisille alamaisille yhteiseen isänmaahan.[105][106][107]

19. heinäkuuta 1898 julkaistiin kutsumus ylimääräisille valtiopäiville seuraavan vuoden alussa käsittelemään kysymystä Suomen sotalaitoksen muodostamisesta yhdenmukaiseksi Venäjän sotalaitoksen kanssa.[108][109][110][111][112]

Tarkoituksena oli lopettaa Suomen erillinen sotaväki ja siirtää suomalaiset sotilaat Venäjän sotaväkeen.[113][114][115]

Sortokausi alkoi keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antamalla Helmikuun manifestilla, jota pidettiin valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää.[116][117][118][119][120][121][122][123][124][125][126]

Keisari Nikolai II:n antaman uuden lain tarkoitus oli täydentää olemassa olevaa lainsäädäntöä, joka ei maininnut mitään sellaisten asioiden käsittelystä jotka eivät koskeneet pelkästään Suomea vaan myös muuta Venäjää. Tarkoituksena oli, kuten manifestissa kerrottiin, että pelkästään Suomea koskevat lait säädetään kuten ennenkin. Mutta jos laeilla oli vaikutusta muuhun valtakuntaan, oli keisarin kysyttävä neuvoa sekä Suomen valtiopäiviltä ja Venäjän hallintoelimiltä, myös keisarilliselta hallitukselta ennen päätöksentekoa. Tällainen lainsäädännön puute oli vaivannut Nikolai II:sta jo jonkin aikaa, vaikka esimerkiksi Nikolai I:n aikana keisari sääti yleisvaltakunnallisesti merkittäviä lakeja ilman, että valtiopäiviä koko hallitusaikana kutsuttiin koolle. ^lähde?

Venäläinen professori Behrendtsin totesi kirjassaan helmikuun manifestin olevan ”coup d' Etat” valtionkaappaus.[127]

Senaatti teki alamaisen vetoomuksen Nikolai II:lle manifestin johdosta ja ilmaisi sen olevan Suomen perustus­lakien vastainen. Säädyt lähettivät myös oman vetoomuksensa, mutta Nikolai II ei ottanut niitä vastaan.[128]

Elokuussa 1899 nimitettiin Helmikuun manifestia laatimassa ollut valtiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe Suomen v. t. ministerivaltiosihteeriksi, seuraavana vuonna virka vakinaistettiin.[129]

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov aloitti manifestin myötä yhtenäistämistoimet. Manifesti ja sen mukaan säädetyt lait aiheuttivat suurta kuohuntaa.[130][131][132][133]

Nikolai Bobrikov kirjoitti Aleksei Kuropatkinille senaatin äänestyksen jälkeen kirjeen, jossa hän mainitsi mm. Vähemmistön lausunto on osin oikeaan osuva siinä mielessä, että uuden lain nojalla suuriruhtinaskunta todellakin voidaan vähitellen ja huomaamatta muuttaa kuvernementiksi, mihin senaattoreita rauhoittaakseni en täysin yhtynyt.[134]

Suomea kohdannut oikeudenloukkaus herätti kaikkialla sivistyneessä maailmassa huomiota. Eri maiden sanomalehdistössä julkaistiin yksityiskohtaisia tietoja helmikuun manifestista ja kansalaislähetystöstä, joka pyrki keisarin puheille, mutta jota hän ei ottanut vastaan.[135]

Suuri adressi kerättiin Suomessa vuonna 1899 vastustamaan Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamaa helmikuun manifestia. Silloiset ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa.[136][137][138] Adressi toimitettiin keisarille 14. maaliskuuta 1899.

Kenraali Bobrikov oli kertonut ulkomaan lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä tsaarin manifestiin. Suuri adressi oli kuitenkin kertonut suomalaisten suhtautumisen asiaan.[139]

Suuren lähetystön jäsenet Nikolainkirkon portailla.

Seuraavaksi ryhdyttiin Konni Zilliacuksen aloitteesta koota Pro Finlandia -kulttuuriadressia, jonka allekirjoitti 1 063 kulttuuripersoonaa eri puolilta Eurooppaa, kahdestatoista maasta. Maanantaina 26. kesäkuuta 1899 saapuivat lähetystön jäsenet eri tahoilta Pietariin.[140] Keisari ei ottanut myöskään tätä adressia vastaan, mutta lähetystö sai kansanjoukot ympärilleen palatessaan Suomen läpi kotimaihinsa.[137][141][142]

Kesäkuun 15. päivänä 1900 annettiin määräys, että Suomen postimerkit jäävät pois käytöstä ja venäläismalliset postimerkit tulevat niiden tilalle kotimaisessa postiliikenteessä 14. tammikuuta 1901 lähtien. Ulkomaille lähtevä posti on varustettava venäläisillä merkeillä.[143][144] Suomen jalopeuran tilalle postimerkkeihin tuli Venäjän kaksipäinen kotka.

Venäjältä, Vienan karjalasta kotoisin olevat kulkukauppiaat olivat kierrellessään ympäri Suomea, levittäneet venäläisten viranomaisten liikkeelle laskemia perättömiä huhuja muun muassa maan jakamisesta torppareille. Kulkukauppiaat olivat alkuun tuoneet myytävät tavaransa Venäjältä, mutta vuosisadan loppupuolelta lähtien he ostivat tavaransa pääasiassa tukkukaupoista, joita olivat perustaneet Suomeen muuttaneet entiset kulkukauppiaat. Sortovuosiin saakka kansa suhtautui kulkukauppiaisiin myönteisesti, mutta heidän ruvetessaan sortovallan kätyreiksi he joutuivat epäsuosioon. Kulkukauppiaiden toimintaa oli sen vuoksi pyritty rajoittamaan, viranomaiset julkaisivat varoituksia kulkukauppiaiden levittämiä ”levottomuutta ja vaarallisia huhuja vastaan”. Se ei ollut Bobrikovin mieleen. Sen vuoksi myönnettiin Venäjän alamaisille oikeus harjoittaa kulkukauppaa Suomessa. Tämäkin asetus oli vastoin Suomen perustus­lakia, ja koska se koski elin­keinolakia, siitä olisi pitänyt tehdä valtiopäiväpäätös.[145][146][147][148]

Elokuussa 1900 määrättiin venäläinen valtiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe hoitamaan Suomen ministerivaltiosihteerin virkaa. Tämä oli loukkaus Suomen perustuslakia vastaan, jonka mukaan kaikkien Suomen virkamiesten piti olla Suomen kansalaisia. Hänestä tuli myös yliopiston vt. kansleri.[73]

Valtaistuinpuheessaan, jonka kenraalikuvernööri luki keisari-suuriruhtinaan puolesta venäjäksi, kiellettiin säätyjä antamasta lausuntoja jotka poikkeavat aineisiin, joilla on yleinen valtakunnallinen merkitys. Sellaiset lausunnot viime väliaikaisilla valtiopäivillä ovat väestön mielessä synnyttäneet painostavaa ja turhaa pelkoa. Niitten uusiminen tulee herättämään epäilystä säätylainsäädännön vastaavaisuudesta nykyisiin oloihin.

Tähän loukkaavana koettuun puheeseen maamarsalkka ja aatelittomien säätyjen puhemiehet vastasivat rohkeasti ja korostivat oikeuden merkitystä kansojen elämässä. Vaikka keisari oli kieltänyt säätyjä puuttumasta asioihin joilla oli yleinen valtakunnallinen merkitys, siitä huolimatta säädyt käsittelivät valtiollisella alalla tapahtuneita tuollaisia asioita.[149]

Lakivaliokunta laati säätyjen tekemien anomusesityksien pohjalta laajan mietinnön. Mietinnössä käsiteltiin venäläisiä santarmeja, perättömiä ilmiantoja, sanomalehtien lakkautuksia, uusien yhdistyksien perustamisen vaikeuttamista, yleisen kokoontumisen estämistä ja pyrkimystä tehdä venäjän kieli Suomen viralliseksi kieleksi. Säädyt totesivat Suomen hallintoa vastaan tehtyjen toimenpiteiden päämääränä olevan vaatimus, että Suomen oikeuden pitää väistyi koko Venäjän valtakunnan yhteisten etujen tieltä.[150]

Säädyt viittasivat siihen, mikä oli jo edellisillä v. 1899 valtiopäivillä esille tuotu: valtiosäädyt katsovat korkeamman maailmanjärjestyksen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkkymättömästi säilytettäväksi. Ja tämä vakaumus pysyy Suomen maan valtiosäädyillä ja kansalla horjumattomana.[150]

Kesäkuun 20. päivänä 1900 keisari-suuriruhtinas allekirjoitti kielimanifestin, joka määräsi, että venäjän kieli on vähitellen otettava Suomessa käyttöön pääkielenä maan hallintoa koskevia asioita käsiteltäessä. Määrättiin että Pietarissa oleva Suomen valtionsihteerivirasto sekä sen yhteydessä oleva passitoimisto ja Helsingissä oleva kenraalikuvernöörin kanslia käyttäisivät venäjää ainoana virkakielenään. Myös Senaatin talousosasto, läänihallitukset ja ylihallitukset saivat saman määräyksen. Samaten määrättiin venäjän kielen opettamista huomattavasti lisättäväksi oppilaitoksissa.[151]

Aivan samoin kuten oli aikaisemmin toimittu Itämeren maakunnissa, tapahtui Suomessakin, maan virkakoneisto pyrittiin venäläistämään, jolloin uskottiin, että maan erikoisaseman hävittäminen kävisi helpoksi. Senaatissa oli käyty keskustelua manifestin julkaisemisesta, lopullisessa äänestyksessä julkaisemista kannatti 12 senaattoria ja 6 vastusti. Puolesta äänestäneitä senaattoreita solvattiin ja vastaan äänestäneille osoitettiin kunnioitusta ja kiitosta kansan taholta.[152]

Vuonna 1902 kielimanifestia täydennettiin suomen kielen asemaa vahvistavalla asetuksella. Vasta silloin suomen kieli pääsi täysiarvoiseen asemaan hallinnossa ja tuomioistuimissa.[153]

Yrjö Koskinen

Suomalainen puolue johtomiehenään Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen asettui myöntyväisyyssuuntauksen kannattajaksi. Hän julkaisi 10. joulukuuta 1900 70-vuotispäivänsä johdosta kirjoituksen Avoin kirje ystävilleni, jossa hän kehotti sortotoimien suhteen välttämään vastarintaa. ”Olemme näet edellyttäneet että maata ja kansaa aina kohdeltaisiin samanlaisella lojaalisuudella,” Yrjö-Koskinen kirjoittaa. ”Nyt on asema muuttunut. Nyt ei auta muu kuin katsoa todellisuutta suoraan silmiin, ja missä määrin on välttämätöntä, taipua”. Avoin kirje sai aikaan katkeraa suuttumista, mutta myös herätti ihastusta vähälukuisissa piireissä sivistyneen vanha­suomalaisen nuorison keskuudessa ja suuressa osassa suomenkielisessä kansallisesti heränneessä talollissäädyssä. Hän vaati kaiken yhteistyön lopettamista Ruotsalaisen puolueen kanssa kuvitellen siten saatavan paremmat välit venäläisten kanssa. Tämä sai aikaan eripuraisuuden aikaisemmin yhtenäisemmin sortotoimia vastustaneeseen kansaan.[154][155][156][157][158][159][160]

Avoimessa kirjeessään Yrjö-Koskinen kertoi myös kantansa siitä, että oikeusoppineet kuten Leo Mechelin yrittivät perustuslakiin vedoten vastustaa sortotoimia. ”Mutta sanotaan: Nyt ei ole kysymys yksin kielestä ja kansallisuudesta, vaan perustuslaeista. Dokumentit ovat hyviä olla olemassa, mutta vanha totuus on, että rauhan instrumentti johonkin kelpaa vain ainoastaan siinä tapauksessa, että sen vahvikkeena on hyvä sodan instrumentti. Ja vaikka molempia olisikin, on voimakas, elävä kansallishenki molempia tärkeämpi. Sitä enemmän on tämä henki tukena, missä sotainen puolustus on mahdoton”[161]

Vanhat suomenmieliset olivat kielimanifestin aikana vastustaneet manifestin julkaisemista ja arvostelleet ankarasti niitä senaattoreita, jotka olivat antaneet pelotuksen vaikuttaa ratkaisuunsa.[162]

Yrjö Koskisen Avoin kirje ystävilleni oli Th. Reinin muistelmien mukaan olemassaolostaan kamppailevan kansan keskelle heitetty eripuraisuuden soihtu.[163]

Tuolloin poliittista uraansa aloitteleva J. K. Paasikivi tulkitsee muistelmissaan, että ”avoimessa kirjeessään Yrjö-Koskinen näkyi epäilleen Suomen silloisten valtiollisten laitosten säilyttämisen mahdollisuutta.” Paasikiven näkemys oli, että ”elleivät ensimmäisen maailmansodan melskeet olisi odottamatta kääntäneet historiamme kulkua, olisi meitä todennäköisesti odottanut Yrjö-Koskisen ajattelema kohtalo.”[164]

Myöntyväisyysmiesten toiminta teki passiivisen vastarinnan vaikeaksi, sillä venäläisten erotettua lainkuuliaisen virkamiehen tai tämän vastalauseeksi erottua myöntyväisyyspuolueen edustaja oli heti valmis astumaan hänen tilalleen.[165]

Nikolai II vahvisti 12. heinäkuuta 1901 suomalaisia koskevan uuden ase­velvollisuus­lain[166] sekä erityisen armollisen julistuskirjan eli niin kutsutun asevelvollisuusmanifestin,[167] jossa todettiin, että Suomen asema velvoittaa suomalaisia osallistumaan valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen. Sen nojalla lakkautettiin joitakin Suomen sotaväen osastoja. Kaikki tarkka-ampujapataljoonat lakkautettiin, Suomen kaartia lukuun ottamatta.[168] Satoja upseereita perheineen ajettiin keskellä talvea asunnoistaan kadulle. Suomen armeijan omaisuus, aseet, kasarmit ja irtaimisto luovutettiin ilman korvausta Venäjän armeijalle.[169]

Uuden lain mukainen kutsunta määrättiin toimitettavaksi vuonna 1902. Asetus merkitsi käytännössä Suomen kansallisen sotaväen lakkauttamista: ei ollut enää puhtaasti suomalaisia joukko-osastoja, joissa päällystö ja miehistö olisivat Suomen kansalaisia.[170]

Vuodesta 1878 Suomessa oli ollut asevelvollisuuslaki, jonka mukaan Suomen armeijan tarkoitus oli Suomen puolustus, mutta maan ulkopuolelle sitä ei saanut viedä.[171][172] Lain mukaan armeijaan sai kuulua vain Suomen kansalaisia,[171] lukuun ottamatta sen kahta ylintä päällikköä, kenraalikuvernööriä ja Venäjän sotaministeriä. Suomalaiset rahoittivat yksistään armeijan ylläpitämisen.[173]

Manifestia pidettiin laittomana, sillä se kumosi vuoden 1878 vahvistetun ase­velvollisuus­lain ja asetti tilalle säännöksiä, joita Suomen valtiopäivät ei ollut hyväksynyt.[174]

Lopullisessa äänestyksessä 1.8.1901 asevelvollisuuslain julkaisemista vastusti neljä senaattoria: Heikel, Homén, Nummelin ja Ramsay. He saivat äänestämisensä johdosta erota senaatista. Senaatti julkaisi laittoman asevelvollisuuslain ja samassa yhteydessä alamaisen kirjeen hallitsijalle ja mainitsivat: ”Laki joka oli syntynyt toisella tapaa kuin maan lait edellyttivät, oli herättävä Suomen kansassa huolestumista ja saattava sen siihen käsitykseen, ettei maan hallitusmuoto ollut turvattu.” Mutta sitten senaatti lisäsi kirjeeseen, että sen keskuudessa - se kun oli hallitsijan aikaisemmissa päätöksissä ”ja nytkin julkaistussa manifestissa” huomannut ”monta jäävitöntä todistusta Teidän Keisarillisen Majesteettinne hyväntahtoisuudesta ja lempeydestä tätä maata kohtaan” ei kuitenkaan ”voi syntyä mitään epäilystä siitä, että Suomen hallitusmuotoa jatkuvasti pidetään pyhänä”. Senaatin kirjelmä tuli yleisesti tunnetuksi, ja sitä pidettiin kaikista arvottomimpana asiakirjana, minkä Suomen senaatti on koskaan julkaissut. Entinen senaattori Lennart Gripenberg lausui siitä artikkelissaan, että se on rikollinen asiakirja, koska maan hallitusmuotoa vastaan on asevelvollisuusmanifestin kautta raskaasti loukattu.[175]

Pappissääty oli vanhasuomalaisten hallussa, mutta kun papit tavan mukaan kuuluttivat kutsunnoista kirkoissa, joillain paikkakunnilla kansa peitti heidän äänensä virrenveisuulla.[176] Uudellamaalla oli paljon laittomien kutsuntakuulutusten lukemisesta kieltäytyviä pappeja, minkä vuoksi Porvoon tuomiokapituli antoi eräälle virkavapaalla olevalle papille tehtäväksi kiertää eri kirkoissa ja lukea jumalanpalveluksen loputtua kutsuntakuulutuksen. Helsingin Johanneksen kirkossa poikkeuksellisen runsaslukuinen kirkkokansa esti tehtävään määrätyn papin kuuluttamisen veisaamalla päälle virttä Jumala ompi linnamme ja huutamalla. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen pappi luovutti ja poistui kirkkosalista. Kirkon ulkopuolella oli paikalta poistuvaa kansaa odottamassa poliiseja ja santarmeja, jotka alkoivat suorittaa tungeksivan väkijoukon keskellä pidätyksiä.[177]

Asevelvollisuuslain julkaisemista vastaan kerättiin vuonna 1901 maaseudulta Mauno Rosendalin ja tuomiorovasti W. Wallinin ja talonpoikien aloitteesta 92 889 nimeä sisältänyt adressi. Mauno Rosendalin kutsusta kokoontui Tampereelle 23.2.1901 laitonta asevelvollisuuslakia vastustavia kansalaisia. Heidän keskuudessaan uskottiin, että venäläisestä ase­velvollisuus­asetuksesta seuraisi se, että runsaasti nuoria miehiä muuttaisi maasta ja monet piiloutuisivat sydänmaille. Mauno Rosendal valittiin toimihenkilöksi, joka huolehti nimien keräämistä Oulun läänistä. He tahtoivat adressilla ilmasta, ettei kansa hyväksy laittomia asetuksia. Helmikuun 26. ja 27. päivien välisenä yönä adressia puhtaaksi­kirjoittamassa oli 25 naista. Adressihanketta vastustettiin Suomalaisen puolueen johtomiesten taholta.

Lähetystö saapui 11.3.1901 Helsinkiin, jossa senaatin varapuheenjohtaja Linder kieltäytyi ottamasta adressia vastaan. Adressi luovutettiin senaattoreille, mutta se päätyi Säätytalon arkistoon. Lähetystön jäsenet kävivät tapaamassa senaattoreja ja kertoivat heille adressista ja sen synnystä. Kenraali J. J. af Lindforsin aloitteesta järjestettiin 3.8.1901 Helsingin maalaiskunnan Laajasalossa Tuurholman kartanossa salainen kokous, johon osallistui toista sataa passiivisen vastarinnan kannattajaa. Leo Mechelinin johtama kokous luonnosteli kirkkoherroille tarkoitetun vastarintaan yllyttävän kirjeen ja päätti ryhtyä keräämään nimiä keisari Nikolai II:lle osoitettavaan vastalauseadressiin. Tuurholman kokouksessa tehdyn päätöksen johdosta kerättiin keisarille Suuri asevelvollisuusadressi, johon saatiin 473 468 nimeä. Adressi esiteltiin hallitsijalle, mutta sillä ei ollut toivottua vaikutusta.[178][179][180]

Kutsuntalautakuntien perustaminen kuntiin kohtasi myös vastustusta. Uudenmaan läänin kuvernööri lähetti marraskuussa vuonna 1901 Helsingin maalaiskunnan kuntakokoukselle kirjelmän, jossa kehotettiin valitsemaan jäsenet kutsuntalautakuntaan. Kirjelmä luettiin kuntakokouksessa 16. joulukuuta. Kuntakokous totesi yksimielisesti, että se ei voinut ryhtyä toimiin asiassa, koska kuvernöörin vaatimus oli lainvastainen. Vuoden 1878 laki ei enää ollut voimassa ja uutta Suomen perustuslakien mukaisella tavalla säädettyä laki ei oltu vielä säädetty. Kuvernööri uhkasi kuntakokousta ensin 8000 markan sakolla, ellei kutsuntalautakuntaa valittaisi. Kun asiaa varten kutsuttiin koolle ylimääräinen kuntakokous, saapui paikalle ainoastaan puheenjohtaja Carl Ehrnrooth ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja A. W. Eklund, joten kokous ei ollut päätösvaltainen. Kuvernööri määräsi uuden 25 000 markan uhkasakon, ellei kutsuntalautakuntaa valittaisi, mutta seuraavakin kuntakokous epäonnistui osanottajien puutteen vuoksi. Asia siirtyi kunnallislautakunnalle, joka päätti valittaa asiasta Turun hovioikeuteen. Koska kunnalla ei ollut uhkasakkojen maksamista varten määrärahoja, nimismies ulosmittasi Malmin kunnantalon 14.11.1902. Sakkokysymys oli kuntakokouksessa esillä vielä vuoden 1903 syksyllä. Lopulta sakkorahat otettiin viljan lainaamista varten perustetun lainamakasiinin kassasta, mutta valtio maksoi rahat takaisin sortokauden päätyttyä.[180]

Kagaalin jäseniä Espoossa, Träskändan kartanossa 10.4.1903.

Kagaali perustettiin Arne Cederholmin asianajotoimistossa 15. syyskuuta 1901 passiivisen vastarinnan järjestöksi. Vuonna 1902 muodostettiin Kagaalin ylempi johtoelin, neuvosto, jonka johtajana oli Mechelin. Kagaali levitti laittomia kirjoja ja sanomalehtiä, vastusti asevelvollisuuskutsuntoja ja järjesti aatteellista kansanvalistustoimintaa. Myöhemmin kagaali harjoitti myös aktiivista vastustamista hankkimalla aseita ja järjestämällä ampumaharjoituksia.[181]

Kagaali ei toiminut yhteistyössä aktivistien eikä Venäjän vallankumouksellisten kanssa, vaan pyrki yhteistyöhön Venäjän vapaamielisten kanssa.[182]

Vuonna 1902 alkoivat kutsuntalakot, jotka järjesti passiivisen vastarinnan kannattajien perustama Kagaali.[183] Kuusikymmentäviisi pappia kieltäytyi lukemasta asevelvollisuuslakia kirkoissaan, ja puolessa kaikista pitäjissä kansalaiset vastustivat lukemista.[184]

Helsingissä oli 870 asevelvollista, ja heistä vain 57 ilmoittautui Venäjän armeijaan. Helsingin maalaiskunnassa kutsuntoihin saapui 76 asevelvollisesta vain 7 eli vähemmän kuin joka kymmenes. Uudenmaan kunnissa kutsuntoihin saapuneiden osuus oli yleensä noin 25 %. Useissa Pohjan­maan kunnissa ei kukaan saapunut paikalle.[185][180] Vuoden 1902 kutsuntoihin osallistui vain 41,8 % asevelvollisista.[186][187]

Vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet vastustivat kutsuntalakkoa, arkkipiispa Gustaf Johansson lähetti kuuluisan paimenkirjeensä papeille, jonka ansiosta useimmat papit lukivat laittoman asetuksen kirkoissa.[188]

Kesäkuussa 1902 annettiin uusi asetus suomen ja ruotsin kielen käyttämisestä tuomioistuimissa ja virastoissa.[189] Asetus nosti suomen kielen tasa-arvoiseksi ruotsin kielen rinnalle.[190]

Kasakoita senaatintorilla 18.4.1902.

Helsingissä syntyi kutsuntojen johdosta 17 - 18. huhtikuuta 1902 katu­mellakka, uteliaita ihmisiä oli kerääntynyt runsain määrin Senaatintorille poliisikamarin eteen, jolloin venäläinen kuvernööri Mihail Kaigorodov komensi liikkeelle suuren joukon santarmeja, jonka johdosta paikalle kertyi entistä enemmän väkeä. Ihmiset vihelsivät santarmeille ja toiset pilkkasivat heitä.[191] Ratsupoliisit yrittivät pelotella väkijoukon hiljaiseksi, mutta eivät onnistuneet. Sitten kuvernööri komensi sata kasakkaa torille, ja heidän lähestyessään kansanjoukkoja tori tyhjentyi.[192][193]

Vain muutamia yksittäisiä kävelijöitä kulki torilla, mutta siitä huolimatta Kaigorodow komensi kasakat hyökkäämän. Venäläiset kasakat ajoivat takaa sapeleillaan iskien ja nagaikoillaan eli solmuruoskilla ruoskien torin lähistöllä kulkevia ihmisiä, jolloin useita naisia ja lapsia loukkaantui. He ratsastivat ihmisiä kumoon, antaen ratsujensa talloa ihmiset jalkoihinsa. Tämä sai aikaan tapahtumia nähneissä kansalaisissa yleisen suuttumisen, jolloin ihmiset alkoivat heitellä kasakoita kivillä, ja jotkut käyttivät teräaseitakin.[192][194][195][196]

Kuvernöörille toimitettiin viesti, että sulkeutuvista tehtaista tulee pian tuhansia ihmisiä kaduille, ja mitä silloin tapahtuisi, sitä oli tarpeetonta ennustaa, jolloin hän ymmärsi että oli parempi komentaa kasakat pois kansalaisten kimpusta.[192]

Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen. Sen sijaan Suomen oli suoritettava rahallisia korvauksia, niin sanotut sotilasmiljoonat.[197] Työväenliike arvosteli voimakkaasti lentolehtisissään 20 miljoonan markan antamista valtakunnan rahastoon.[198]

Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville oli keskusteltu salaisessa venäläisessä konferenssissa helmikuussa 1902, jolloin todettiin, että hänen on voitava kukistaa vastustus väliaikaisin toimin ja asetuksin.[199]

Bobrikoville myönnettiin hänen omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 2. huhtikuuta 1903, jolloin annettiin Armollinen Asetus toimenpiteistä valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa (AsK 36/1903),[200] sekä käskykirje eli reskripti viikkoa myöhemmin.[201] Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin. Hän sai oikeuden sulkea kauppa- ja teollisuuslaitoksia, kieltää yleisiä ja yksityisiä kokoontumisia, lakkauttaa yhdistyksiä.[202]

Suomen ja ruotsin kielten asema sekä Suomen itsehallintoasema joutuivat erilaisten hyökkäysten kohteiksi. Muun muassa suomenmielisiä poliitikkoja karkotettiin ulkomaille ja sanomalehtiä lakkautettiin.[203][204]

Lakkautettuja sanomalehtiä oli v. 1899 mennessä 4, v. 1900 alusta laskettuna n. 20 ja määräaikaisesti lakkautettuja n. 50.[148][205]

Kenraalikuvernööri Bobrikov karkotti vuonna 1903 muka Suomen turvallisuuden säilyttämiseksi senaattori Leo Mechelinin, joka oli yksi ensimmäisiä karkotettuja.[204][206]

Muita tunnettuja karkotettuja olivat vapaaherra V. M. von Born, kreivi Carl Mannerheim, konsuli Eugen Wolff, Reguel Wolff, Jonas Castren ja Wentzel Hagelstam ja Mauno Rosendal. Karkotukset herättivät huomiota muissa maissa ja Bobrikovin toimet tuomittiin.[207][208][209][210][211]

Vuoden 1903 kutsuntoihin saapui 68 % kutsutuista, joten kutsuntalakko ei onnistunut kovinkaan hyvin.[187][212][213]

Nikolain katu kolmella kielellä v. 1903

Tammikuussa 1903 erotettiin viroistaan ne kuvernöörit jotka eivät suostuneet sokeasti tottelemaan Suomen kenraalikuvernöörin Bobrikovin määräyksiä.[214] Helmikuussa erotettiin 16 Turun ja 3 Vaasan hovioikeuden jäsentä ja virkamiestä sen kannan vuoksi, jonka he olivat omaksuneet 14. elokuuta 1902 annettuun asetukseen nähden. Mainitussa asetuksessa määrättiin vastoin voimassa olevaa lakia, ettei virkamiestä vastaan saa nostaa syytettä ilman hänen esimiehensä lupaa.[215][216][217][218][219][220]

Helsingin poliisit määrättiin pukeutumaan venäläismalliseen virkapukuun. Helsingin pika-ajurit käskettiin vuoden 1904 alusta pukeutumaan venäläismallisiin ajurinpukuihin. Katujen nimikilpiin vaadittiin venäjänkieliset tekstit, joiden alapuolella oli kadun nimi suomen ja ruotsin kielellä.[221][222]

Suuri joukko kansaa kokoontui 5.6.1904 Eläintarhan Mäntymäelle. Pää­tarkoituksena oli vastustaa luonnottomia äänioikeus­olosuhteita. Fil. tohtori S. Ingman piti puheen äänioikeusasiasta, opettaja W. Reima kielto­laista, Matti Hälleberg kahdeksan­tuntisesta työ­päivästä. Sitten puhujalavalle saapui joukko miehiä, joista eräs astui lavalle ja alkoi huutaa ”Pois sortava väkivalta, alas Plehve, Bobrikov ja mateleva senaattimme. Eläköön vapaus!”. Puheen pidettyään mies poistui lavalta ja katosi väkijoukkoon. Puheen johdosta kuultiin useita hurraa-huutoja ja taputusta. Poliisi pidätti useita henkilöitä, mutta puhujaa ei saatu selville. Myöhemmin on saatu selville, että puheen olivat laatineet P. E. Svinhufvud, W. Zilliacus ja Th. Homén.[223][224]

Bobrikovin hautajaiset Pietarissa 20.6.1904.

Ensimmäinen sortokausi huipentui Eugen Schaumanin ampuessa Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904. Samalla Schauman ampui itsensä.[203][225][226][227][228] [229]

Schauman toimi yksin, joskin aktivistien tietäen ja määräajalla. Myös Lennart Hohenthal oli valmistellut Bobrikovin murhaamista.[230]

Päivälehti julkaisi tapahtuneen jälkeen pääkirjoituksen otsikolla ”Juhannuksena”[231] ja kuvaili siinä, kuinka juhannuksen aikaan valo aina sittenkin voittaa pimeyden. Lehti joutui tämän jälkeen lakkautetuksi pysyvästi.

Tekla Hultinin näkemyksen mukaan Bobrikovin kuolema rikkoi myytin suomalaisten tyytyväisyydestä Bobrikovin hallintoon. Bobrikovin kuoleman juhlinta oli aikalaiskuvauksien mukaan Helsingissä varsin näkyvää, mutta erityisesti ulkomailla oleskelevien suomalaisten keskuudessa teko nähtiin Suomen vapautumisena sorrosta. Uusi Suometar-lehti leimasi Schaumanin teon törkeäksi ja inhottavaksi rikokseksi.[232]

Venäläisten lehtien mukaan Bobrikovin kuolema oli järkyttänyt suomalaista väestöä, koska ”kenraalikuvernööri oli suosittu hyväntahtoisena ja erittäin helposti puhuteltavana miehenä.” [233]

Myöntyväisyyssenaatti julkaisi lausuntonsa tapahtuneesta 22.6.1904: ”syvimmän inhonsa siitä kauhistuttavasta, maamme asiakirjoissa ennenkuulumattomasta kavalasta rikoksesta, jonka uhriksi kenraalikuvernööri Bobrikov on joutunut ja jota kaikki oikeinajattelevat tässä maassa mitä syvemmin paheksuvat... Senaatti on tahtonut maan asukkaille huomauttaa, mihinkä suuresti surkuteltaviin seurauksiin se yllytys tottelemattomuuteen esivaltaa vastaan, jota viimekuluneina vuosina osaksi pahansuovat, osaksi hairahtuneet henkilöt maassamme ovat harjoittaneet, jo on johtanut, ja niistä vaaroista, minkä jatkuva hillitsemätön kiihotus tulevaisuudessa saattaa maallemme tuottaa...”[234]

Bobrikovin kuolemasta kirjoiteltiin laajalti ulkomaisten lehtien sivuilla, kuvaten Bobrikovin harjoittamaa venäläistämispolitiikkaa sekä tuoden usein myös ymmärrystä Schaumanin tekoa kohtaan. Sortokausi lieveni hieman aktiivisen Bobrikovin kuoltua.[235]

Bobrikovin murhan vuoksi suoritettiin kotietsintä Schaumanin isän, kenraali ja senaattori, salaneuvos Fredrik Waldemar Schaumanin kotona, hänet vangittiin ja kuljetettiin Pietariin ja suljettiin Pietari-Paavalin linnoitukseen, jossa häntä pidettiin useita kuukausia, kunnes vapaampien tuulien alkaessa puhaltaa, hänet vapautettiin ja jätettiin Turun hovioikeuden tutkittavaksi.[236]

Ministerivaltiosihteerin apulaisen Oerstroemin kertomuksen mukaisesti Bobrikovin murha oli nostanut yleisen venäläisen mielipiteen vaatimaan kostoa ja uhreja tapahtuneen johdosta, mutta Nikolai II oli yleistä mielialaa rauhoittaakseen lähettänyt erityisen venäläisen poliisituomarin asiaa selvittämään. Venäjän ja Japanin välisen sodan aiheuttamat epävakaat olosuhteet Venäjällä veivät kuitenkin huomion tapahtuneesta asiasta.[237][238][239]

Nikolai II nimitti 30. kesäkuuta 1904 Suomen kenraalikuvernööriksi ruhtinas Ivan Obolenskin jatkamaan sitä venäläistämistä, joka keskeytyi Bobrikovin murhan vuoksi.[240][241][242]

Kenraalikuvernööri ruhtinas Ivan Obolenskin ja ministerivaltiosihteeri E. Öerströmin astuessa virkoihin näytti siltä että pahimmat ajat olisivat ohi. Sortotoimenpiteet kyllä jatkuivat, mutta hillitymmällä tavalla. Lehdet saivat kirjoittaa vapaammin kuin aikaisemmin. Siitä seurasi, että nyt ihmiset tiesivät venäläisen hallinnon toiminnasta enemmän, myös niistä ikävistä asioista, jotka Bobrikovin aikana pidettiin voimakkaan sensuurin avulla pois julkisuudesta.[243][244][245]

Heinäkuussa 1904 Pietarissa murhattiin Venäjän sisäministeri, Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe.[246][247][248]

Muutamia viikkoja Bobrikovin murhan jälkeen karkotettiin Venäjälle Emil Schybergson, R. A. Wrede ja Viktor Theodor Homén ja Ernst Estlander.[249][250]

Maasta karkotetut pitivät Ruotsissa maanpakolaisvaltiopäivät Mechelinin johdolla. Mechelin vastusti väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia, joten vähemmistöön jäänyt kirjailija Konni Zilliacus perusti 11. lokakuuta 1904 Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Suomen aktiivisen vastustuspuolueen perustamiskokous pidettiin Helsingissä marraskuun 17 päivänä.[251][252]

Valtiopäivävaalien tulos oli pettymys myöntyväisyyspuolueelle, ritaristossa ja aatelistossa oli 167 perustuslaillista ja 30 myöntyväisyysmiestä. Pappissäädyssä 24 ja 24. Porvarisäädyssä 3 sosialistia, 3 myöntyväisyysmiestä ja 67 perustuslaillista. Talonpoikaissäädyssä oli perustuslaillisia 62 ja myöntyväisyysmiehiä 25.[253]

Maasta laittomasti karkotetuille esitettiin, että he anoisivat kenraalikuvernööriltä oikeutta palata, mutta kukaan ei anonut. Sitten heille tiedotettiin, että sekin riittää, että he ilmoittavat asianomaiselle kuvernöörille, että haluavat palata, mutta ei kukaan ilmoittanut. Sitten ehdotettiin, että karkotetut voivat pyytää passin kenraalikuvernööriltä, mutta kukaan ei pyytänyt. Laittomasti karkotetut vaativat oikeutta, he eivät halunneet armoa. 2.12.1904 julkaistiin maan virallisissa lehdissä, että ne karkotetut jotka edustavat sukuansa tai jotka olivat valitut edustajiksi, saivat valtiopäivien aikana oleskella maassa, koska edustajatoimi ei ollut vain heille kuuluva oikeus, vaan myös velvollisuus. Seurauksena oli, että karkotetut palasivat.[251][254]

Valtiopäivillä maamarsalkkana toimi senaattori Constantin Linder ja varamaamarsalkkana senaattori O. Bergbom-Wuorenheimo. He olivat molemmat myöntyväisyysmiehiä. Pappissäädyn puheenjohtajana oli arkkipiispa Gustaf Johansson, myöntyväisyysmies hänkin. Porvarisäädyn puhemiehenä perustuslaillinen hovioikeudenasessori Hugo Lilius, talonpoikaissäädyn puheenjohtajana myöntyväisyysmies, ratsutilallinen Kaarlo Ojanen.

Maamarsalkkana senaattori Constantin Linder piti puheen valtiopäivien avajaisissa. Hänen astuessaan istuntosaliin kukaan muu ei noussut seisomaan kuin varamaamarsalkka O. Bergbom-Wuorenheimo. Puhetta, joka sisälsi pelkästään ilmauksen säädyn alamaisuuden tunteista, ei hyväksytty, vaan puhetta vastaan esitettiin useita vastalauseita.[255]

Säädyt kokoontuivat valtiopäiville, ja merkittävin päätös oli laillisten olojen täydellistä palauttamista vaativan Suuren anomuksen hyväksyminen 12. joulukuuta 1904.[256][257] Senaattori Arne Cederholm piti puheen, jossa hän vaati prokuraattorin viran palauttamista entiselleen ja ehdotti prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen erottamista, koska hän ei nauttinut kansan luottamusta ja pyysi että hallitsija määräisi toisen miehen hänen tilalleen. Puheessaan hän mainitsi Eugen Schaumanin teon ja sanoi: ”Suomen säätyjen pakottavana velvollisuutena täytyy olla, siltä osalta mikä niille kuuluu, koettaa poistaa aiheet, ettei useampia tällaisia tekoja sattuisi tässä maassa.” . Kaksi kuukautta myöhemmin prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen ammuttiin.[258]

19. tammikuuta 1905 peruttiin kaikki karkotukset, ja Bobrikovin karkottamat saivat luvan tulla takaisin.[259] Valtiopäivillä käsiteltiin mm. venäläisten pääsemistä virkoihin Suomessa, mitä vastustivat vain muutamat. Keskusteltiin suomalais-venäläisen sekakomitean asettamisesta, jonka tehtävänä olisi vetää raja niiden lakien välillä, jotka ovat vahvistettu Suomelle ainaisiksi ajoiksi ja niiden, joiden muuttaminen riippui hallitsijasta.[260]

Nikolai II oli 26. syyskuuta 1902 antanut senaatille tehtäväksi valmistaa yksityiskohtaisen ehdotuksen niistä asioista, jotka pitäisi siirtää yleiseen valtakunnanlainsäädäntöön. Senaatin asettama komitea valmisti 17-kohtaisen ehdotuksen.

Maaliskuussa 1904 hallitsijan määräyksestä todellinen salaneuvos Nikolai Tagantsev perusti komitean, jonka jäseninä oli Suomen erikoisoikeuksien vastustajista valtioneuvos Sergejevski, kenraalimajuri Mihail Borodkin sekä muita korkeita virkamiehiä. Komitean suomalaisina jäseninä olivat arkkipiispa Gustaf Johansson, Borenius, Danielson, Robert Hermanson, E. G. Palmén ja Kasten Antell. Komitean tuloksena oli suomalaisten kannalta hyvä lakiehdotus, jossa Venäjän ja Suomen yhteiset lait lueteltiin.[261][262][263]

Suurlakon aikana perustuslaillisten suuressa kokouksessa 31. lokakuuta 1905 päätettiin maisteri Georg Schaumanin ehdotuksesta, että Tagantsevin komitean suomalaisten jäsenten pitää erota. Niin tapahtuikin 5. marraskuuta 1905.[264]

Pääartikkeli: Lennart Hohenthal

Aktivisti Lennart Hohenthal ampui 6.2.1905 venäläismielisen prokuraattorin (oikeuskanslerin) Eliel Soisalon-Soinisen. Kagaali ei hyväksynyt Hohenthalin tekoa, eikä katsonut sen millään tavalla hyödyttävän vapauden asiaa. Eivätkä tekoa hyväksyneet kaikki aktivistitkaan.[265]

29. maaliskuuta 1905 ilmestyi sotilas­asioita koskeva manifesti, jonka nojalla kumottiin vuoden 1901 laittoman asevelvollisuusasetuksen toimeenpano ja sovittiin että Venäjälle maksettaisiin korvaukseksi 10 miljoonaa markkaa, jolla vältettiin suomalaisten joutuminen Venäjän sotaväkeen. Säädyt olivat myöntäneet summan vain vuodeksi 1905. Suomessa toivottiin Suomen sotaväen uudelleen asettamista. Venäläiset vaativat summan maksettavaksi myös vuosina 1906-1907, jonka vuoksi käytiin useita neuvotteluja. Summaa ei kuitenkaan otettu vuosien 1906-1907 budjetteihin.[266][267]

Vuonna 1905 Venäjän tappio sodassa Japania vastaan johti vallankumoukseen. Suomessakin alkoi 30. lokakuuta 1905 suurlakko, jossa vaadittiin laillisuuden palauttamista.[269][270]

Suurlakko syntyi aktiivisen vastustuspuolueen aloitteesta, sosialistien ja perustuslaillisten yhtyessä toimintaan.[271]

Venäjän yleislakko levisi Suomeen lokakuun lopulla, lokakuun 29. päivänä katkesi Suomen ja Venäjän välinen rautatieyhteys. Suomen työväki näki yleislakossa mahdollisuuden pyrkiä sen vaatimien yhteiskunnallisten muutosten toteuttamiseen. Ensimmäisenä tavoitteena oli saada yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva edustakuntalaitos. Perustuslailliset vaativat laittomasti virkoihin asetettujen venäläisten poistamista, senaatin jäsenten ja ministerivaltiosihteeri Linderin erottamista ja valtiopäivien koolle kutsumista.[272]

Kenraalikuvernöörin talon ympärille kerääntyneet suuret väkijoukot vaativat talossa istuntoa pitäneen senaatin ja kenraalikuvernööri Obolenskin eroa. Lähetystö valittiin viemään kansan vaatimusta kenraalikuveröörille. Lähetystöön kuuluivat Adolf von Bonsdorff, Jonas Castrén, Tekla Hultin, W. A. Lavonius, Heikki Renvall ja Georg Schauman. Senaattorit lupasivat heti lähettää erohakemuksensa hallitukselle ja lähetystön vaatimuksesta senaattori Sohlberg luki ilmoituksen palatsin toisen kerroksen parvekkeelta. Ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla.[273]

Suurlakkoa edeltäneet tapahtumat saivat Venäjän viranomaiset pelon valtaan. Viipurin läänin kuvernööriä Nikolai Mjasojedovia haavoitettiin ja työläisaktivisti Kalle Procopé surmasi santarmiluutnantti Kromarenkon Viipuriissa. Vaikka kenraalikuvernöörin apulaista salaneuvos V. F. Deutrichia vastaan tehtiin pommi-isku, ei kuitenkaan ryhdytty minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin.[274][275]

Suurlakon aikana perustettiin punakaarteja. Tampereella annettiin punainen julistus, jossa vaadittiin itsemääräämisoikeuden lisäämistä. Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Monet työnantajat maksoivat työläisilleen palkkaa lakon ajaltakin. Isänmaallisia mielenosoituksia järjestettiin ja protesteja verhottiin myös erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne.[276][277]

Venäjän sisäisten vaikeuksien pakottamana Nikolai II suostui Suomelle annettuun marraskuun manifestiin.[278]

Kreivi Witte ministerineuvoston puheenjohtajana kannatti manifestin hyväksymistä. Hän tunnusti Suomen valtiosäännön, käyttäen siitä sanaa ”konstitutsija”. Hän painottaa muistelmissaan sitä, että keisari oli ”perustuslaillinen monarkki Suomessa, jota hallittiin sille annetun erikoisen valtiosäännön (konstitutsija) mukaan.”[279]

Pietarhovissa allekirjoittamassaan Manifestissa keisari Nikolai II hyväksyi valtiosäätyjen 31. joulukuuta 1904 antaman anomuksen; laillisen järjestyksen palauttamista pyytävät toimet. Tällöin helmikuun manifesti kumottiin ja annettiin lupauksia yleisestä ja yhtäläistä ääni- ja vaalioikeudesta sekä sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta.[280]

Anomuksen toimittivat keisarille Suomen ministerivaltionsihteeri Konstantin Linder ja hänen apulaisensa Edvard Oerstroem, jotka veivät sen Eläköön-laivalla Pietarista Pietarhoviin. Anomus esiteltiin myöhään illalla 3. marraskuuta, ja keisari allekirjoitti sen kello 1 yöllä. Asiakirja tuotiin Helsinkiin Eläköön-laivalla seuraavana iltapäivänä klo 5:n aikaan.[281][282][283]

Marraskuun 4. päivän manifestin julkaiseminen sai aikaan käsityksen, että helmikuun manifestin aiheuttamat epäkohdat oli poistettu. Mutta melko pian toisen sortokauden alettua huomattiin manifestin lupausten ja odotuksien olleen vain tyhjiä toiveita.[284][285][286][287]

Suomen valtiosäätyjen toimikunta oli ehdottanut, että helmikuun manifesti lakkaisi olemasta voimassa, mutta keisarin vahvistama julistuskirja ilmoitti että helmikuun manifestia ei toistaiseksi noudateta. Manifestissa oli seuraava lause ” ”Siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimen kautta järjestetyksi” ” joka jätti avoimeksi sen mahdollisuuden, että myös jokin muu taho, kuin Suomen laillisen eduskunnan suostumuksella tapahtuva lainsäädäntötoimi, voisi asiat ratkaista.[287][288]

Taivuttuaan myönnytyksiin Venäjällä suuriruhtinas halusi rauhoittaa myös Suomen ja suostui valtiosäätyjen vaatimuksiin marraskuun manifestilla, jossa hän jäädytti laittomat lait sekä antoi Mechelinin muodostaa senaatin (hallituksen) (1905–1908), joka toteutti valtiopäiväuudistuksen (yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden) ja sääti sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Ensimmäinen sortokausi päättyi tähän, joskaan sosialistit eivät olleet täysin tyytyväisiä.[281][289][290][291]

Nikolai II annettua manifestin laillisten olosuhteiden palauttamisesta hän määräsi kutsuttavaksi ylimääräiset valtiopäivät käsittelemään Suomen eduskuntalaitoksen uudistamista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle. Nämä viimeiset säätyvaltiopäivät pidettiin 22. joulukuuta 1905 – 18. syyskuuta 1906. Vanhan nelikamarisen säätyeduskunnan tilalle tuli yksikamarinen eduskunta, johon valittiin 200 edustajaa salaisella vaalilla käyttäen suhteellista vaalitapaa.[292][293][294]

Suurlakon jälkeen ruhtinas Obolenski sai eron Suomen kenraalikuveröörin virasta ja keisari määräsi hänen seuraajakseen 22.11.1905 valtakunnanneuvoston jäsenen, todellisen salaneuvoksen Nikolai Gerardin.[295]

Senaattiin, jota nimitettiin Mechelin senaatiksi, valittiin senaattoreiksi perustuslaillisia ja puheenjohtajaksi nimitettiin Mechelin. Jäseninä olivat muun muassa August Nybergh, K. F. Ignatius, Lennart Gripenberg, Hugo Lilius, Kasten Antell, Otto Donner, Onni Schildt, K. J. Ståhlberg, Fredrik Stjernvall ja J. K. Kari sekä oikeusosastossa R. A. Wrede, Carl Alexander Almqvist, Ferdinand Alexander Kumlin, Johan Fredrik Lundenius, Edvard Paldani, Carl Johan Timgren, Gustaf Werner Wilskman, Henrik Waldemar Kyander ja Julius Grotenfelt prokuraattoriksi.[296][297]

Ministerivaltiosihteeri Constantin Linder erosi ja hänen tilalleen määrättiin 5.2.1906 August Langhoff. Ministerivaltiosihteerin apulaisena toimineen Edvard Oerstroemin erottua hänen tilalleen määrättiin Fr. Björnberg.[298]

Viimeiset säätyvaltiopäivät lopetettiin 18.9.1906. Hallitsijan valtaistuinpuhe oli ollut armollinen ja tulevaisuuteen nähden lupauksia antava. Puoluevastakohdat olivat olleet jyrkkiä ja keskustelu valiokunnissa ja säädyissä repivää.[299]

Venäläiset sotilaat nousivat 30. heinäkuuta 1906 kapinaan Viaporin linnoituksessa ja saivat haltuunsa panssarilaiva Pamjat Asovan. Heidän aikomuksena oli julistaa Venäjä tasavallaksi ja hyökätä Kronstadtin kautta Pietariin. Kapina epäonnistui, vain pieni osa sotilaista lähti mukaan kapinaan, muiden pysyessä uskollisina hallitsijalle. Punakaarti julisti Helsingissä yleislakon. Senaatti kielsi punakaartin toiminnan 4. joulukuuta 1907.[300][301]

20. heinäkuuta 1906 Nikolai II vahvisti Suomen valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain.[302]

Suurlakon jälkeen syntyi uusi puolue, Maalaisliitto, jonka perustajina olivat Santeri Alkio ja Kyösti Kallio. Vuonna 1906 ruotsinkieliset muodostivat Ruotsalaisen kansan­puolueen. Suomen sosialidemokraattinen puolue oli järjestäytynyt aikaisemmin, v. 1903 Forssassa pidetyssä kokouksessa, ja sen tunnetuimpia vaikuttajina olivat Kullervo Manner, Otto Wille Kuusinen ja Väinö Tanner.[303][304]

Heinäkuussa 1906 päätetty eduskuntalaitoksen uudistus oli laajentanut äänioikeutettujen määrän miljoonaan. Äänioikeus myönnettiin naisille ja alemmille yhteiskuntaluokille ja niille ylempien luokkien edustajille, jotka eivät olleet mahtuneet entisten säätyjen puitteisiin.[305]

Eduskuntalaitoksen uudistuksen myötä puolueet muuttivat toimintatapojaan. Ruotsalainen kansanpuolue kiinnitti enemmän huomiota rannikon suomenruotsalaiseen väestöön.[306][307]

Sosialidemokraattinen puolue kohdisti toimintaansa aikaisempaa enemmän maaseudun epäitsenäiseen väestöön, mikä ilmeni Forssan kokouksessa elokuussa 1903 sekä huhtikuussa 1906 pidetyssä Tampereen ”torpparikokouksessa”, jossa keskusteltiin maanhankkimisesta tilattomalle väestölle pakkolunastusmenettelyn avulla ja niin sanotun viljelyspakkolain säätämisestä.[306][308]

Myöntyväisyyssuuntauksen edustaja Vanhasuomalainen puolue esiintyi ”koko kansan puolueena” ja omaksui radikaalin ohjelman kielikysymyksessä, muodostaen laajan ja seikkaperäisen ”maalaisohjelman”.[306]

Nuorsuomalaisten vaaliohjelma perustui puolueen erilaisia sisäisiä näkemyksiä tasoitteleviin kompromisseihin ja oli sen vuoksi varovaisempi agraarikaari ja kunnallisen äänioikeuden kysymyksessä. Sosialistit, Maalaisliitto ja Vanhasuomalaiset esittivät yksityiskohtaisemman maalaisohjelman, joten Nuorsuomalaisten ohjelma koettiin ylimalkaiseksi.[306][309]

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 perustuslailliset puolueet kärsivät tappion [310], saaden kuitenkin 80 paikkaa. Sosialidemokraatit saivat 80 edustajaa. Vanhasuomalainen puolue sai 59 edustajaa, Nuorsuomalaiset 26, Ruotsalainen kansanpuolue 24, Maalaisliitto 9 ja Kristillinen työväenliitto 2 paikkaa.[311][312][313]

Eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran 23. toukokuuta 1907. Eduskunnan puhemieheksi valittiin P. E. Svinhufvud.[314]

Sosialistit antoivat vuonna 1908 senaatille epäluottamuslauseen, mitä vanhasuomalaiset tukivat pidättymällä, jolloin senaatti päätyi myöntyväisyysmiesten käsiin, Mechelinin ja useiden muiden erottua.[315][316][317]

Eduskunta hajotettiin Nikolai II:n tyytymättömyyden johdosta neljä kertaa.[318]

17. lokakuussa 1907 valtiopäivillä säädettiin kieltolaki. Vuoden 1900 valtiopäiville oli jätetty 140 000 täysi-ikäisen kansalaisen allekirjoittama anomus yleisen kieltolain puolesta. Kieltolaki astui voimaan vasta myöhemmin.[319][320][321]

Marraskuussa 1907 nimitettiin kenraalimajuri F. A. Seyn kenraalikuvernööri Gerardin apulaiseksi, mitä pidettiin uhkaavana merkkinä.[322]

31. lokakuuta 1907 eduskunta päätti maksaa sotilasmiljoonat vuosilta 1906 ja 1907, yhteensä 20 miljoonaa markkaa.[323][324][325]