Ensimmäinen sikhisota

Maharadža Duleep Singh.

Tapahtumapaikkoja kartalla.

Sikhiläinen hallitsija Randžit Singh oli 1800-luvun alkuun mennessä luonut voimakkaan Sikhivaltion ja julistautui Punjabin maharadžaksi vuonna 1801. Sikhivaltion armeija eli khalsa tunnettiin hyvin koulutettuna ja kurinalaisena. Randžit Singh piti yllä hyviä suhteita Intian niemimaalla vaikuttaneisiin britteihin ja Itä-Intian kauppakomppaniaan. Ystävyys ei kuitenkaan ollut ehdotonta. Esimerkiksi ensimmäisen afgaanisodanaikana Randžit Singh kielsi brittejä kulkemasta sikhien alueiden poikki Afganistaniin. Randžit Singhin kuollessa vuonna 1839 hänen luomansa valtakunta ajautui kuitenkin sisäisiin riitoihin. Eri ryhmittymät alkoivat kiistellä vallasta keskenään.[1]

Randžit Singhin jälkeen maata hallitsi useita hyvin vähän aikaa hallinneita hänen jälkeläisiään. Lopulta vuonna 1843 uudeksi johtajaksi valittiin tuolloin vielä lapsi Duleep Singh. Britit olivat seuranneet Sikhivaltion kaaosta. Huolena oli toisaalta mahdollinen epävakauden leviäminen, mutta toisaalta monet britit halusivat myös päästä eroon Sikhivaltiosta, joka oli Intian viimeinen voimakkaampi briteistä vielä riippumaton valtio. Britit olivat alkaneet keskittää joukkoja Sikhivaltion rajoille.[2] Tukikohdissa Ferozeporessa, Ludhianassa, Ambalassa ja Meerutissa oli kaikkiaan 40 253 sotilasta ja 94 tykkiä. Sikhit vastasivat tähän vahvistamalla omia joukkojaan. Britit nähtiin yhä suurempana uhkana, varsinkin kun he olivat vallanneet Sindhin alueen ja näin eristäneet Sikhivaltion meriyhteyksistään. Toisaalta brittien sotamenestys ensimmäisessä afgaanisodassa vaikutti vaatimattomalta, mikä rohkaisi sikhejä omista kyvyistään vastustaa brittejä sotilaallisesti.[1] Tietyt piirit sikhiarmeijassa alkoivat pitää sotaa väistämättömänä. Khalsan eli sikhiarmeijan tykistöä pidettiin erityisen tehokkaana, mutta toisaalta esimerkiksi sen ratsuväki oli suhteellisen kuritonta. Suurin osa khalsan sotilaista oli sikhejä, mutta vähemmistönä oli myös muslimeja ja hinduja. Armeijassa palveli myös eurooppalaisia palkkasotilaita.[2]

Ferozeshahin taistelu.

Sobraonin taistelun jälkeen Sutlejin yli vetäytyviä sikhejä romahtavalla ponttoonisillalla.

Jännitteiden kasvaessa sikhit ylittivät Sutlejjoen 11. joulukuuta 1845. Tavoitteena oli yllättää britit. Sikhiarmeijan motiiveista joen ylityksen suhteen on kiistelty. Joskus on esitetty tiettyjen sikhihovin piirien kannustaneen uhkarohkeaa liikettä khalsan heikentämiseksi.[2] Liike katsottiin joka tapauksessa brittien taholta aggressioksi, joka rikkoi Amritsarin sopimusta vuodelta 1809. Intian kenraalikuvernööri Henry Hardinge julisti sodan sikheille.[1]

Tej Singhin johtama sikhiarmeija eteni brittien hallitsemalle Ferozeporen alueelle, mutta ei iskenyt siellä olleita brittijoukkoja vastaan. Toinen Lal Singhin joihtama sikhiarmeija eteni kohti Mudkia noin 29 kilometriä Ferozeporesta.[2] Mudkissa sikhit yllättivät 18. joulukuuta Ambalasta pitkän marssin Mudkiin tehneen kenraali Hugh Goughin brittijoukot.[1] Sikhejä oli noin 12 000[2] ja brittejä suurin piirtein saman verran. Brittien onnistui voittaa seurannut Mudkin taistelu, mutta vain täpärästi. He olivat menettäneet esimerkiksi kaksi kenraalimajuria kaatuneina. Myös sikhit kärsivät tappioita ja he marssivat kohti Ferozeshahia liittyäkseen toisiin sikhijoukkoihin.[1]

Britit itse etenivät kohti Ferozeshahia heti Mudkin taistelua seuranneena päivänä 19. joulukuuta. Ferozeshahissa he kohtasivat Lal Singin johtamat joukot. Sikhiarmeijalla oli Ferozeshahissa noin 25 000 miestä ja briteillä 21. joulukuuta saapuneiden vahvistusten jälkeen 16 700 miestä ja 69 tykkiä. Seuranneessa Ferozeshahin taistelussa britit ottivat jälleen täpärän voiton sikheistä.[1] Tej Singh oli johtanut vahvistuksia tukalassa asemassa taistelun aikana olleita brittejä vastaan, mutta luopui lopulta vastahyökkäyksestä. Hän saattoi yliarvioida brittien sotilaallisen vahvuuden. Häntä on myös syytetty suoranaisesta petoksesta.[2]

Ferozeshahin taistelun jälkeen molemmat osapuolet pitivät jonkin aikaa taukoa vahvistaen omia joukkojaan. Lopulta sikhit päättivät tehdä toisen sillanpääaseman Sutlejjoen yli Sobraonissa. Tätä tukeakseen Ranjodh Singh Majithia johti joukkoja kohti brittien asemia Ludhianassa uhaten samalla näiden huoltoyhteyksiä.[2] Kenraali Gough erotti omista joukoistaan 10 000 miehen vahvuisen kenraalimajuri Harry G. W. Smithin johtaman joukon[1], joka saapui Ludhianaan ennen sikhejä. Ludhianan varuskunnan vahvistamana Smith iski sikhejä vastaan Aliwalin taistelussa 28. tammikuuta 1846.[2] Sikhit yllätettiin ennen, kuin he olivat kerenneet varustautua puolustautumiseen.[1] Britit ottivat sikheistä selvän voiton ja varmistivat samalla uhatun selustansa.[2]

Aliwalin jälkeen Sutlejjoen brittien hallitsemalla puolella oli enää yksi suurempi sikhiarmeija Sobraonissa. Sobraonissa olleilla noin 30 000 sikhillä oli kuitenkin vahvat asemat ja noin 67 tykkiä. Goughin noin 15 000 meistä ja 70–80 tykkiä iskivät heitä vastaan Sobraonin taistelussa 10. helmikuuta 1846. Sobraonissa käytiin ankaria taisteluja, mutta lopulta sikhit voitettiin. Sikhit kärsivät tappioina ehkä jopa 10 000 miestä. Britit eivät olleet voitosta huolimatta hekään menestyneet erityisen hyvin ja heidän tappionsa olivat 2 300 miestä.[1]

Britit kokoavat sikheiltä vallattuja tykkejä.

Sikhien tappio Sobraonissa oli käytännössä päättänyt ensimmäisen sikhisodan. Vaikka sikheillä oli edelleen noin 40 000 miestä, tappiot taistelukentällä olivat syöneet heidän taistelutahtoaan. Toisaalta myös brittien asema oli ollut kohtalaisen tukala. He olivat esimerkiksi menettäneet Intian armeijastaan noin puolet sen eurooppalaisista sotilaista. Joka tapauksessa sodan päätti Lahoren sopimus.[1] Sikhit luovuttivat suuria alueita briteille. He menettivät osia Punjabista, sekä koko Jammun ja Kashmirin alueen, josta tuli brittien alainen ruhtinaskunta[2] Gulab Singhin alaisuudessa[3]. Sopimuksen muut kohdat rajasivat khalsan koon 25 jalkaväen pataljoonaan ja 12 000 rastuväen sotilaaseen. Sikhit joutuivat luovuttamaan myös 25 tykkiä.[1] Heidän pääkaupunkiinsa Lahoreen asetettiin brittiläinen varuskunta.[2]

Ensimmäinen sikhisota oli päättynyt brittien voittoon, vaikka sodankäynnin kannalta heidän katsottiinkin tehneen useita virheitä.[1] Yleinen brittien vastainen suuttumus johti myöhemmin kapinointiin ja toiseen sikhisotaan vuosina 1848–1849.[2]