Enrico Berlinguer

Enrico Berlinguer syntyi sardinialaiseen aatelisperheeseen, joka oli katalaanista alkuperää.[1] Hänen isänsä Mario Berlinguer, joka oli ammatiltaan asianajaja ja poliittiselta vakaumukseltaan sosialisti, kuului niihin kansanedustajiin (ns. ”aventiniani”) jotka jättäytyivät parlamentin ulkopuolelle fasistien otettua maassa vallan.[1] Perheen läheisiä sukulaisia olivat Cossigat; kristillisdemokraatti ja Italian kahdeksas presidentti Francesco Cossiga oli Berlinguerin pikkuserkku.[2] Myös Enrico Berlinguerin veli Giovanni Berlinguer oli kommunisti- ja myöhemmin vasemmistodemokraattipoliitikko sekä Euroopan parlamentin jäsen (2004–2009).

Päätettyään koulunkäyntinsä Berlinguer alkoi opiskella lakitiedettä yliopistossa, jossa 1943 valmistui hänen lopputyönsä (”tesi di laurea”) Filosofia e filosofia del diritto da Hegel a Croce e Gentile, joka käsitteli Benedetto Crocen ja Giovanni Gentilen oikeusfilosofisia käsityksiä ja Hegelin vaikutteita niissä.[1] Opintojen päätyttyä hän liittyi lokakuussa 1943 kommunistipuolueeseen, ja joutui aika pian, 7. tammikuuta 1944, pidätetyksi osallistuttuaan Badoglion hallituksen vastaiseen mielenosoitukseen. Neljä kuukautta kestäneen tutkintavankeuden aikana Berlinguer kieltäytyi puhumasta kuulustelijoidensa kanssa muutoin kuin vaatiessaan kerran syytteen muuttamista toiseen.[1]

Vapauduttuaan 25. huhtikuuta, pääasiassa isänsä avustuksella, Berlinguer matkusti kesäkuussa Salernoon tapaamaan isäänsä, joka esitteli hänet ja Palmiro Togliattin toisilleen. Tästä tapaamisesta alkoi Berlinguerin varsinainen ura kommunistipuolueessa, aluksi sen nuorisojärjestön toimitsijana Roomassa.[1] Berlinguer valittiin tammikuussa 1948 puolueen keskuskomitean jäseneksi ja seuraavana vuonna sen nuorisojärjestön (FGCI) kansalliseksi pääsihteeriksi, mitä virkaa hän hoiti joulukuuhun 1956.[1]

Joulukuussa 1956 PCI:n kahdeksas puoluekongressi joutui ottamaan kantaa Unkarin tapahtumiin, ja muihin muutoksiin kansainvälisellä näyttämöllä. Aloitettiin vanhojen ”stalinistien” siirtäminen politiikasta eläkkeelle ja useita ns. ”kolmannen sukupolven” uudistusmielisiä edustajia valittiin näiden tilalle keskuskomiteaan, esimerkiksi Luciano Lama ja Giorgio Napolitano sekä useita muita Berlinguerin sukupolven edustajaa. Tämä vahvisti hänen asemaansa puolueen johdossa, ja heinäkuusta 1958 alkaen hänen ohjelmaansa kuuluivät lähes jokapäiväiset tapaamiset pääsihteeri Togliattin ja tämän tulevan seuraajan Luigi Longon kanssa. Tämä tiivis yhteistyö osoittautui puolueelle tärkeäksi koska Togliattin ote sen johdosta oli jo asteittain heltiämässä 1950-luvun loppuvuosina. PCI:n yhdeksäs kongressi helmikuussa 1960 selvitti että Berlinguer oli nyt puolueen hierarkiassa kolmantena, Togliattin ja Longon jälkeen.[1]

Vuonna 1961 puolueen keskuskomiteassa käytiin ajoittain kiivasta keskustelua puolueen suhteesta Neuvostoliiton kommunistipuolueseen. Togliattin asema heikkeni entisestään kun keskustelun päähenkilöinä selvästi olivat Giorgio Amendola ja hänet edellisenä vuonna puolueen hierarkiassa ohittanut Berlinguer. Puolueen kymmenes kongressi 1962 vahvisti Berlinguerin asemaa puolueen johdossa kun hänet valittiin puoluesihteeristön kansliapäälliköksi, mikä merkitsi että hänen vastuullaan oli sihteeristön päätösten toimeenpano. Käytännössä tämä merkitsi että siihen asti yleisölle aika tuntemattomasta Berlinguerista tuli sihteeristön puhetorvi, joka julkisti medialle puolueen päätökset. Tämän lisäksi hän sai päävastuun puolueen ulkomaisten yhteyksien hoitamisesta. Näin ollen ei ollut yllätys kun 1964, kaksi kuukautta Togliattin kuoleman ja välittömästi Hruštšovin syrjäyttämisen jälkeen, Togliattin seuraaja Longo nimesi Berlinguerin Moskovaan lähetetyn valtuuskunnan johtajaksi. Valtuuskunnan tärkeimpänä tehtävänä oli pyytää selvitystä Hruštšovin syrjäyttämisen syistä, koska viralliseen versioon ei uskottu.[1]

Berlinguerin johtopäätökset Moskovan matkasta julkaistiin osittain puolueen äänenkannattajassa,L'Unità-sanomalehdessä 15. marraskuuta 1964, ja selvennyksiä seurasi 1966 puolueen virallisesa Atti del PCI dal IX al XII congresso -julkaisussa. Berlinguerin, ja monien muiden hänen sukupolvensa puoluetoverien, asenne oli se, että nyt oli myönnettävä että Neuvostoliiton vallankumouksellinen linja ja Italian ”demokraattinen” kommunismi olivat kaksi eri tietä. Oli myönnettävä että Neuvostoliiton edustaman ideologian ja reaalisosialismin välinen ero oli kasvanut niin suureksi että se ei ollut enää puolustettavissa. Italian kommunistisen puolueen oli valittava oma tiensä ja pysyttävä sillä. Longo vahvisti että Berlinguerin kuvailema linja oli puolueen virallinen, ja tämä selvitettiin myös Neuvostoliiton puolejohdolle Moskovassa maaliskuussa 1965. PCI:n sisällä ei kuitenkaan ollut tästä linjasta yksimielisyyttä, ja kovaa yhteenottoa vuoden 1966 alussa seurasi Berlinguerin näennäinen vetäytyminen puolueen kansallisesta johdosta, Latiumin jaoston pääsihteeriksi. Hänen tilalleen puolueen johtoon valittiin Giorgio Napolitano.[1]

Longo kuitenkin nimitti Berlinguerin puolueen viralliseksi edustajaksi Vietnamin matkalle 1966, kuten myös muihin tärkeisiin tehtäviin ulkomailla, joten vaikutti selvältä että Berlinguerin syrjään siirtyminen oli vain puoluejohdon taktikointia. Itse asiassa se antoi Berlinguerille suuremmat mahdollisuudet siihen kansainväliseen toimintaan, joka loi hänelle vankan perustan Longon lähes itsestään selvänä seuraajana. Sellaista tarvittiinkin pian, sillä 27. lokakuuta 1968 aivoverenvuoto lähetti Longon sairaalahoitoon, eikä hän koskaan toipunut täysin. Vuoden 1969 helmikuussa tästä syystä kokoontunut puolue valitsikin Berlinguerin varapääsihteeriksi, käytännössä hoitamaan niitä puoluejohtajan tehtäviä joita Longo ei sairautensa takia jaksanut hoitaa.[1][3]

Ratkaiseva hetki Berlinguerin uralla tuli kun hän Moskovassa 7. kesäkuuta 1969, Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta, ilmoitti että PCI pysyy aikaisemmassa päätöksessään tuomita Tšekkoslovakian miehitys. Berlinguer painotti puheessaan PCI:n ehdottomasti hylkäävän ajatuksen että olisi olemassa vain yksi oikea sosialismin malli, jota voitaisiin soveltaa kaikissa tilanteissa ja kaikissa yhteiskunnissa, niiden historiasta riippumatta.[1]

PCI:n kolmannessatoista puoluekokouksessa, maaliskuussa 1972, Luigi Longo astui syrjään, saaden kunnianosoituksena puolueen uuden ja käytännössä merkityksettömän ”puheenjohtajan” (”presidente”) arvonimen, ja Berlinguer valittiin pääsihteeriksi.[3]

Tunnettu RAI:n toimittaja Bruno Vespa haastattelee Berlingueria vuoden 1978 presidentin vaalien yhteydessä.

Berlinguerin aika puoluejohtajana on lähes identtinen Italian historiassa lyijyvuosien nimellä tunnetun, lähes jokapäiväisten terroritekojen aikakauden, kanssa. Berlinguerin sisäpoliittisena päämääränä oli murtaa vuosikymmeniä kestänyt lukkiutunut tilanne jossa PCI oli suljettu maan hallitusten ulkopuolelle, siitä huolimatta että se oli maan toiseksi suurin puolue. Kristillisdemokraattien johtoportaaseen ja sen vasemmistoon kuuluva Aldo Moro oli ainoa mahdollinen yhteistyökumppani. Heidän ensimmäinen tapaamisensa oli epävirallinen keskustelu joulukuussa 1971. Välittömästi Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen vuonna 1973 Berlinguer julkaisi kolme sitä kommentoivaa artikkelia puolueen aikakausijulkaisussa Rinascitassa. Näissä hän ehdotti kristillisdemokraattien ja PCI:n välistä parlamentaarista yhteistyötä. Hänen ehdotuksensa tuli tunnetuksi nimellä Compromesso storico (”historiallinen kompromissi”). Berlinguerin ehdotus lähti kahdesta perusolettamuksesta. Tärkein puolueen sisäisessä keskustelussa oli se että sosialistista yhteiskuntaa ei saataisi koskaan aikaan Italiassa ilman yhteistyötä poliittisen kentän maltillisen keskustan kanssa. Toinen olettamus oli se että Italian kaltaisen epävakaan demokratian rauhalliseen ja tehokkaaseen hallitsemiseen ei koskaan tulisi riittämään 51 % äänistä. Vuosia kestäneiden keskustelujen jälkeen oli päästy niin pitkälle että PCI jätti äänestämättä Andreottin kolmannen hallituksen luottamuksesta 1976, päästäen näin valtaan oikeistolaisen yhden puolueen hallituksen. Yhteistyösopimuksen takuumiehenä oli Aldo Moro, jonka tehtäväksi jäi taivuttaa oman puolueensa vastahakoinen oikeistosiipi tälle linjalle. Kun Moro murhattiin toukokuussa 1978, kompromissin jatkuminen alkoi näyttää epätodennäköiseltä. Moron linjaa jatkaneen kristillisdemokraattien pääsihteerin Zaccagninin kärsittyä tappion oman puolueensa sisäisessä valtataistelussa ja tultua syrjäytetyksi helmikuussa 1980 Berlinguer ilmoitti virallisesti kompromissin päättyneeksi saman vuoden marraskuussa.[1]

Italian tasavallan presidentti Sandro Pertini Berlinguerin hautajaisissa.

Berlinguerista tuli yksi eurokommunismin keulakuvista 1970-luvun lopulla hänen tuomittuaan Neuvostoliiton suorittaman Afganistanin miehityksen ja jälkikäteen Tšekkoslovakian miehityksen 1968. Hän teki tiivistä yhteistyötä Ranskan kommunistien johtajan Georges Marchais'n ja Espanjan kommunistien johtajan Santiago Carrillon kanssa. Berlinguerin kannatus italiassa oli varsin korkea samoin kuin puolueensa ja hän kykeni niin sanottuun sorpassoon eli kristillisdemokraattien ohittamiseen europarlamenttivaaleissa yhdessä sosialistien kanssa.^lähde?

Berlinguer kuoli aivoverenvuotoon joka alkoi 7. kesäkuuta 1984, kesken hänen Padovassa suorassa televisiolähetyksessä pitämäänsä puhetta; hän kuoli neljä päivää myöhemmin sairaalassa 62-vuotiaana.[2]