Emotivismi

Emotionismi tai emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan. Emotionisti perustelee tekonsa sillä, että jotkin asiat tuntuvat oikeilta.[1]

Emotivismi metaetiikassa

Metaeettiseltä kannalta emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja. ”Tappaminen on väärin” tarkoittaa oikeastaan ”Tappaminen inhottaa minua” tai ”Tappamista, yök!”. ”Ystävyys on hyvä asia” tarkoittaakin ”Minä pidän ystävyydestä” tai ”Ystävyyttä, ah!” Emotivistin mukaan tällaiset lauseet ovat vastaavia kuin ”Mansikat ovat hyviä!” tai ”Veripalttu on pahaa!”. Moraaliväitteet ovat siis käsityksen mukaan täysin subjektiivisia.

Arvostelua

Moraalin kytkemiseen tunnereaktioihin liittyy ongelmia. Ei ole selvää, että moraalinen paheksunta olisi vain tunne.

On esimerkiksi mahdollista, että joku ihminen sanoo pitävänsä väkivallasta mutta tietää samalla väkivallan olevan moraalisesti tuomittavaa. Jos, kuten emotivistit ajattelevat, väite ”Väkivalta on väärin” merkitsee samaa kuin väite ”En pidä väkivallasta”, esimerkkihenkilömme joutuu kohtaamaan sisäisen ristiriidan – samaan aikaan hän pitää ja ei pidä väkivallasta. Tämä voidaan kuitenkin tulkita johtuvan vain tunteen ja järjen ristiriidasta, kun opitut normit koettavat kieltää luonnollisen halun. Tässä vaiheessa merkityksellistä onkin, kumpaan moraalin tulisi pohjautua, opittuihin ajattelumalleihin vai tunteeseen, kun ne puoltavat eri kantoja. Vai voivatko yleiset ajattelumallimme, joita pidämme järkiperäisinä, ollakin alun perin tunteeseen pohjaavia.

Moraali-intuitio ja yhteiskunta

Osa ihmisten moraalista kumpuaa yhteiskunnasta ja heidän ajattelutapansa ovat osin opittuja. Näin moraali ensisilmäyksellä vaikuttaa ajatusmallilta, joka on opittu lapsena, kun ihmiseltä on kielletty tiettyjä tekoja ja sallittu toisia tai hän on eritellyt tekojensa seurauksia. Emotivismin kannalta voidaan kuitenkin ajatella, että ihminen voi myös oppia tuntemaan tietyllä tavalla. Esimerkiksi vaikka ihminen ei luonnostaan vieroksu hien hajua, hän oppii, ettei hieltä haiseminen julkisesti ole oikein, ja tämän hän omaksuu myös moraaliinsa. Tällöin emotivisti tulkitsee, että hänen halunsa ovat mukautuneet yhteiskuntaan. Jos tätä mukautumista, joka alkaa lapsuudessamme, ei tapahtuisi, ihminen voisi toimia hyvin itsekkäästi halujensa varassa ja rikkoa yhteiskunnan normeja. Ihannetapauksessa yhteiskunta on kuitenkin opettanut ihmiset tuntemaan ja suhtautumaan tiettyihin asioihin tietyllä tavalla ja näin he voivat luottaa moraaliseen vaistoonsa valintoja tehdessämme. Tavallaan kyse on siis tietynlaisesta moraalisesta kasvusta, jossa ihanteena pidetään yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjä arvoja.

Osa emotivisteista taas katsoo tämän moraalisen vaiston olevan evoluution tulosta; eläimet eivät selviä luonnossa, mikäli eivät elä lauman ehdoilla. Tässä moraalista harkintaa omien halujen lisäksi säätelee vahva sympatian tunne. Nämä yhdessä saavat ihmisen toimimaan yhteiskunnassa sopuisasti eikä erillistä moraalikuria kuten lakeja tarvita. Ihmisen kyky kokea sympatiaa nähdään synnynnäisenä ominaisuutena, joka poikii synnynäisen moraali-intuition, joka ei siis ole enää riippuvainen yhteiskunnasta. Luonnontilaan syntyneet lapset tämän katsantotavan mukaan käyttäytyisivät moraalisesti (esim. eivät tahallaan satuta toisiaan), vaikkei heiltä sitä olisi kielletty - kun edellä kieltäminen nähtiin moraalisen kasvun lähtökohtana.[2]

Lähteet
  1. Otto Lappi: Emotivismi Filosofia sanasto. 2001. Viitattu 31.7.2022. [vanhentunut linkki]
  2. Juhani Pietarinen: Emotivismi Filosofia.fi. 3.3.2015. Viitattu 31.7.2022.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.