Emilio Visconti-Venosta

Visconti-Venosta tuki vuoden 1848 itävaltalaisvastaista liikettä Pohjois-Italiassa.[1] Hän toimi lehtimiehenä Milanossa ja kannatti Giuseppe Mazzinin ajatuksia. Hän kuitenkin pettyi Mazzinin vuonna 1853 Milanossa järjestämään epäonnistuneeseen vallankumousyritykseen, ja siirtyi sen jälkeen Piemonteen, Sardinian kuningaskuntaan. Vuoden 1859 sodan aikana hän oli Camillo Cavourin lähettämänä kuninkaallisena komissaarina Giuseppe Garibaldin joukkojen luona ja sai sen jälkeen tehtäväkseen auttaa Luigi Carlo Farinia Parman ja Modenan yhdistämisessä Sardiniaan. Vuonna 1860 hän oli lyhyen aikaa sardinialaisena diplomaattina Pariisissa ja Lontoossa, tuli valituksi parlamenttiin ja toimi sitten Farinin avustajana Napolissa. Farinin tultua Italian pääministeriksi Visconti-Venostasta tuli ulkoministeriön pääsihteeri.[2]

Visconti-Venosta oli ensi kerran Italian ulkoministerinä Minghettin hallituksessa toukokuusta 1863 syyskuuhun 1864. Hän oli mukana sopimassa Ranskan keisari Napoleon III:n kanssa vuoden 1864 syyskuun konventtina tunnettua sopimusta, jonka mukaan Ranska veti joukkonsa pois Kirkkovaltiosta vastineeksi siitä, että Italia sitoutui olemaan miehittämättä kyseistä aluetta ja siirsi pääkaupunkinsa Torinosta Firenzeen. Epäsuosittu sopimus kaatoi Minghettin hallituksen ja pudotti myös Visconti-Venostan pois ulkoministerin paikalta. Hänet nimitettiin maaliskuussa 1866 Italian lähettilääksi Konstantinopoliin, mutta kutsuttiin kolmen kuukauden kuluttua takaisin toimimaan ulkoministerinä Ricasolin hallituksessa keskelle Preussin–Itävallan sotaa. Tällä kertaa hän jatkoi seuraavan vuoden huhtikuuhun. Visconti-Venostan kolmas ulkoministerikausi oli Lanzan ja Minghettin peräkkäisissä hallituksissa joulukuusta 1869 maaliskuuhun 1876. Tänä aikana Roomakin liitettiin yhdistyneeseen Italiaan vuonna 1870.[1][2] Visconti-Venosta luonnosteli sen jälkeen niin sanotut takuulait, jotka määrittelivät Italian valtion suhteen paaviin.[2] Koska Visconti-Venosta kuului oikeistoon, hän oli ulkona hallituksesta vasemmiston vallan vuosina 1876–1896.[1] Hänet kuitenkin nimitettiin senaattoriksi 1886 ja vuonna 1893 hän osallistui Italian edustajana Beringinmeren kiistaa ratkoneeseen kansainväliseen välitystuomioistuimeen.[2]

Oikeiston palattua valtaan Visconti-Venosta oli vielä kahdesti ulkoministerinä: heinäkuusta 1896 toukokuuhun 1898 di Rudinìn hallituksessa sekä toukokuusta 1899 helmikuuhun 1901 Pellouxin ja Saraccon hallituksissa.[2] Hän pyrki nyt lähentämään Italian suhdetta Ranskaan vähentääkseen sen riippuvuutta liittolaisistaan Saksasta ja Itävalta-Unkarista. Hän neuvotteli vuonna 1896 sopimuksen, jolla Italia tunnusti Tunisian Ranskan protektoraatiksi.[1] Kreikan–Turkin sotaa vuonna 1898 seuranneissa kansainvälisissä neuvotteluissa Kreetan kysymyksestä Visconti-Venosta onnistui varmistamaan Italialle sananvallan suurvaltojen keskinäisessä päätöksenteossa ja tuki Thessalian säilyttämistä osana Kreikkaa.[2] Vuonna 1902 hän sai neuvoteltua Ranskan kanssa sopimuksen, jossa Ranska lupasi antaa Italialle vapaat kädet Libyassa ja Italia Ranskalle Marokossa. Hän osallistui myös Italian edustajana vuonna 1906 ensimmäistä Marokon kriisiä selvittäneeseen Algecirasin konferenssiin, jossa hän puolusti Ranskan oikeuksia Marokossa.[2][1] Lisäksi hän sopi Itävalta-Unkarin kanssa status quon säilyttämisestä Albaniassa.[2]