Emilio Castelar

Castelar opiskeli Madridin yliopistossa,[1] jossa hänet nimitettiin vuonna 1857 filosofian ja kirjallisuuden professoriksi. Hän saavutti pian mainetta kirjailijana ja poliittisena puhujana, ja perusti 1864 La Democracia -nimisen lehden.[2] Hänen jyrkät esiintymisensä Bourbon-suvun monarkiaa vastaan herättivät niin paljon huomiota, että huhtikuussa 1865 Ramón María Narváezin hallitus järjesti hänet erotetuksi professorinvirastaan, mistä puolestaan seurasi opiskelijoiden väkivaltaisia mielenilmauksia. Castelar osallistui vuonna 1866 Madridissa epäonnistuneeseen sotilaskapinaan, minkä seurauksena hän joutui pakenemaan Ranskaan. Espanjassa hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Hän palasi kotimaahansa vuoden 1868 vallankumouksen jälkeen. Hänet valittiin parlamenttiin eli cortesiin, jossa hänestä tuli yksi tasavaltalaisten näkyvimmistä johtajista. Kun Espanja julistettiin tasavallaksi kuningas Amadeus I:n eron jälkeen helmikuussa 1873, Castelarista tuli uuden hallituksen ulkoministeri.[2][1] Tässä asemassa hän sai aikaiseksi muun muassa orjuuden lakkauttamisen Puerto Ricossa.[1] Castelar ei kuulunut lyhyttä vaihetta lukuun ottamatta kesäkuussa 1873 muodostettuun Francisco Pi y Margallin hallitukseen, mutta hän valmisteli hallitukselle esityksen federalistisesta perustuslaista.[2]

Espanja ajautui loppukesällä 1873 poliittiseen hajaannukseen ja sekasortoon. Niin sanotut kantonalistit aloittivat separatistisen kapinan Cartagenassa, Alcoyssa ja Málagassa, ja samaan aikaan myös vanhoilliset karlistit käynnistivät sisällissodaksi paisuneen oman kapinansa.[3] Näissä oloissa Castelar valittiin 26. elokuuta cortesin puhemieheksi ja 7. syyskuuta toimeenpanovallan johtajaksi (Presidente del Poder Ejecutivo), jolla oli lähes diktatoriset valtuudet.[2] Hän pyrki vahvistamaan armeijaa ja kukistamaan eri puolille maata levinneet kapinaliikkeet.[1] Monien tasavaltalaisten pettymykseksi hän julisti sotatilan, salli cortesin keskeyttää istuntonsa ja kutsui rojalisteiksi tunnettuja kenraaleja takaisin palvelukseen.[2] Entisten puoluetoverien tyytymättömyys Castelariin lisääntyi entisestään, kun hän pyrki lämmittämään suhteita roomalaiskatoliseen kirkkoon kysymällä paavin mielipidettä piispanvirkojen täyttämisessä. Uudelleenkokoontunut cortes antoi Castelarille epäluottamuslauseen 2. tammikuuta 1874, ja hän erosi samana päivänä. Seuraavana aamuna kenraali Manuel Pavían johtama sotilasvallankaappaus hajotti parlamentin ja päätti tasavallan, jolloin valta siirtyi kenraali Francisco Serranolle. Castelar joutui lähtemään maanpakoon.[2]

Castelar palasi monarkiaksi palautuneeseen Espanjaan vuonna 1876, ja hänet valittiin uudelleen cortesiin. Hän esiintyi nyt maltillisena tasavaltalaisena, joka kannatti tasavallan perustamista laillisin keinoin ja käytännössä hyväksyi vallitsevan monarkian.[1][2] Myöhemmin hän siirtyi avoimesti kannattamaan Espanjan monarkiaa.[2]

Castelar julkaisi useita romaaneja, puhekokoelmia ja historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Häntä pidettiin yhtenä aikansa lahjakkaimmista puhujista.[1] Hänet nimitettiin 1879 Espanjan akatemian jäseneksi.[2] Hän kuoli vuonna 1899.[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Emilio Castelar Wikimedia Commonsissa

• Mario Vargas Llosa, Real Academia Española (espanjaksi)