Emil Peltonen

Itä-Uudellamaalla maatyöläisen perheeseen syntynyt Peltonen hakeutui nuorena räätälinoppiin ja muutti Helsinkiin 1900-luvun vaihteessa. Hän osallistui Vaatetustyöväenliiton Helsingin räätäleiden ammattiosaston toimintaan ja valittiin sen puheenjohtajaksi vuonna 1914. Peltonen oli jo vuotta aikaisemmin osoittanut organisointikykynsä toimiessaan vaatetustyöläisten lakon Helsingin lakkokomitean johtajana. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen hänet valittiin punaista valtaa kaupungissa käyttäneeseen Helsingin Työväenjärjestöjen Eduskuntaan sekä kesällä 1917 perustettuun Helsingin kaupungin hätäapukomiteaan, jossa työväenjärjestöillä oli kaksi edustajaa.[1]

Yleislakon aikana marraskuussa 1917 Peltonen kuului Helsingin punakaartin johtavaan toimikuntaan, mutta ei kuitenkaan itse hyväksynyt sen radikaalia toimintaa. Sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918, hänet valittiin helmikuussa Työväen pääneuvoston varajäseneksi ja maaliskuun alussa sen varsinaiseksi jäseneksi Valter Vihriän tilalle Suomen Ammattijärjestön edustajana. Peltonen valittiin myös maaliskuun lopussa perustettuun huoltotoimistoon, jonka tehtävänä oli rekrytoida ja varustaa uusia punakaartilaisia. Huhtikuun alussa Peltonen ilmeisesti siirtyi kansanvaltuuskunnan evakuoinnin yhteydessä Viipuriin, jossa hän oli tekemässä päätöstä Kullervo Mannerin valitsemisesta punaisen Suomen johtajaksi. Paikalla olivat kaikki kansanvaltuuskunnan johtomiehet sekä punakaartien päälliköt, joten Peltosella oli erittäin keskeinen asema punaisten hallinnossa.[1]

Sodan päätyttyä Peltonen pakeni Neuvosto-Venäjälle ja asui aluksi ns. Buin siirtolassa, joka sijaitsi Kostroman kuvernementissa noin 600 kilometriä Pietarista itään. Koska olosuhteet olivat leirillä erittäin huonot, jatkoi Peltonen pian kauemmas kohti itää Oskari Tokoin johtamassa pakolaisryhmässä, jonka tavoitteena oli päästä Semipalatinskin alueelle. Matka kuitenkin katkesi amiraali Koltšakin johtamien venäläisten hyökkäykseen Omskin kaupungin lähistöllä. Tokoin ryhmä kääntyi kohti Permin kuvernementtia, mutta Peltonen ja hänen räätäliystävänsä A. Lehtinen jatkoivat pakomatkaansa kohti itää ja Tyynenmeren rannikkoa. Kesäkuun alussa 1919 Peltonen saapui Mantšuriassa sijaitsevaan Dairenin kaupunkiin, joka vuodesta 1905 lähtien oli kuulunut Japanin hallintaan. Peltonen jatkoi laivalla Shanghaihin ja sieltä edelleen norjalaiselle rahtilaivalle pestautuneena Jaavan saarelle. Helmikuussa 1920 alus jatkoi matkaansa Suezin kanavan kautta Hampuriin, jossa Peltonen otti uuden pestin, tällä kertaa New Yorkiin purjehtineeseen laivaan. Hän ei kuitenkaan epäselvien passiasioidensa vuoksi päässyt nousemaan maihin, vaan joutui palaamaan Suomeen, jonne Peltonen saapui elokuussa 1920. Turun satamassa hänen passinsa yllättäen leimattiin ja Peltonen sai jatkaa matkaa vapaana miehenä.[1]

Peltonen jäi asumaan Turkuun, jossa hän työskenteli paikallisessa vaatturiliikkeessä Emil Pahlman -nimisenä. Paljastumisen pelossa hän pysyi aluksi erossa ammattiyhdistyksistä sekä poliittisesta toiminnasta. Syksyllä 1923 Peltonen muutti Tampereelle ja käytti Emil Leskinen -nimisen miehen ay-jäsenkirjaa. Vuonna 1925 hän aloitti jälleen aktiivisen toimintansa, kun Peltonen valittiin Tampereen räätäleiden ammattiosaston puheenjohtajaksi. Hän paljastui lopulta viranomaisille vappuna 1926, jolloin poliisi otti hänet kiinni julkisen päihtymyksen vuoksi. Kuulusteluissa paljastui nopeasti, että Peltonen esiintyi väärällä henkilöllisyydellä ja tämän jälkeen alettiin välittömästi epäilemään hänen peittelevän vuoden 1918 aikaista toimintaansa. Marraskuussa 1926 häntä vastaan esitetyt maanpetossyytteet kuitenkin raukesivat, koska hän ei sisällissodan aikana ollut osallistunut varsinaisiin taistelutoimiin. Peltosen asianajajana oli vaikutusvaltainen sosiaalidemokraattipoliitikko Väinö Hakkila.[1]

Oikeusprosessin jälkeen Peltonen muutti puolisonsa Amandan kanssa takaisin Helsinkiin, jossa hänet vuonna 1928 valittiin entiseen tehtäväänsä räätälien ammattiosaston puheenjohtajaksi. Peltonen kuitenkin kuoli jo seuraavana keväänä.[1]