Emil Pekkanen

Emil Pekkanen palveli Viron vapausodassa I Suomalainen Vapaajoukossa ja Pohjan pojissa ratsuväen kapteenina. Toukokuun 1919 ja kesäkuun 1920 välisenä aikana Pekkanen johti inkeriläisistä koottua Länsi-Inkerin rykmenttiä.

Pekkanen määrättiin Sotavankileiri 6:n päälliköksi Viipuriin lokakuussa 1941. Lokakuussa 1942 hän siirtyi Sotavankileiri 42:n päälliköksi. Hän tuli hyvin toimeen sotavankien kanssa ja hänet ylennettiinkin kapteeniksi ja määrättiin kasaamaan sotavangeista Heimopataljoona 3. Inkeriläisiä, kuten Pekkanen itsekin oli, oli pataljoonan kokoonpanosta noin 40 %.

Pekkanen komensi Heimopataljoona 3:a 16.11.1942–29.1.1943. Pataljoonan miehistö oli pääosin suomalaisten sotavangeiksi jääneitä, puna-armeijassa palvelleita, aunuksen-, tverin-, ja vienankarjalaisia sekä inkeriläisiä ja vepsäläisiä sotilaita. Pataljoonassa palveli myös suomalaisia, siperiansuomalaisia, amerikansuomalaisia, ainakin yksi ruotsinsuomalainen (mahdollisesti länsipohjalainen, sillä hän oli kotoisin Haaparannalta), ainakin yksi virolainen ja ainakin yksi saamelainen.[2] Pataljoonan vahvuuteen määrättiin suomalainen runkomiehistö, 119 upseeria, aliupseeria ja miestä.

Pekkanen toimi 5.6.1943 – 5.11.1943 Sotavankien järjestelyleiri n:o 2:n päällikkönä.[3] Toukokuussa 1943 leirin tuleva komentaja Pekkanen luovutti päämajalle kenraalimajuri Selim Isaksonin kanssa tekemänsä selostuksen, jossa kuvattiin sotavankikomppanioiden tekemät vankisurmat ja niiden peittelemiseksi tehdyt pöytäkirjaväärennökset. Selvityksessä syytettiin Eero Neroa vähintään 51 sotavangin ampumisesta. Tekaistujen lääkäritodistusten perusteella Neron katsottiin kuitenkin tehneen tekonsa täyttä ymmärrystä vailla ja yleisesikunnan päällikkö kenraali Erik Heinrichs määräsi tutkintavangitun Neron vapautettavaksi. Tutkimus oli armeijan maineen kannalta kiusallinen. Juttua ei viety sotaylioikeuteen. Pekkasen itsensä juttu oli kuitenkin leimannut, kun hän saapui Naarajärvelle.

Syyskuussa 1943 Suomen sodanjohto uudisti sotavankiasoita käsitteleviä instanssejaan. Tämän yhteydessä sotavankileirit tarkastettiin. Tarkastuksessa kävi ilmi, että Pekkanen oli käyttänyt yhtä sotavankia neljä kertaa metsästysretkellä ja kerran lainannut sotavangille haulikkoa. Tämän seurauksena hänen vapautettiin leirin komentajuudesta. Virkatien rikkomuksen takia hänet määrättiin 10 päivän arestiin. Lokakuussa 1944 Pekkasen lausuntoja käytettiin liittoutuneiden valvontakomission materiaaleina. Vuonna 1947 korkein oikeus tuomitsi Sulo Malmin sakkoihin asiakirjojen hävittämisestä. Yleisesikunnan päällikkö Heinrichs ei joutunut vastuuseen.[4]

Pekkasen palattua siviiliin vuoden 1945 alussa hänen vanhemman hallitussihteerin virkansa valtiovarainministeriössä lakkautettiin. Nuoremman hallitussihteerin virka ei Pekkaselle kelvannut. Hänet asetettiin lakkautuspalkalle. Tapaus sai Suomessa suurta julkisuutta kesällä 1951, kun hän ryhtyi syömälakkoon. Hän joutui lakkautuspalkalle vastustettuaan vanhemman hallitussihteerin virkansa muuttamista nuoremman hallitussihteerin viraksi ja protestoi pitämällä 29. kesäkuuta alkaen syömälakkoa kaikkiaan 32 vuorokautta, kunnes asiaa tutkimaan asetettiin toimikunta. Vielä viikkoa aiemmin oikeusministeri Teuvo Aura ilmoitti tiedotustilaisuudessa, ettei hallitus muuta päätöksiään, koska rikollisetkin voisivat painostaa vaatimuksiaan syömälakolla. Toimikunnan Pekkaselle myönteisestä lausumasta huolimatta valtio ei korjannut Pekkasen kärsimää vääryyttä ennen kuin Pekkanen piti keväällä 1952 uuden, viiden viikon syömälakon, jonka jälkeen hänelle myönnettiin entistä tointa vastaava eläke.[5]

• Pentti Syrjä: Isänmaattomat, Heimosoturit jatkosodassa 1941-1944. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17405-X.
• Eino Hanski: Heimopataljoona. Tukholma: Finn-Kirja, 1982. ISBN 91-7428-031-7.
• Risto Husa: Alikersantti Antti Rokka. Tampere: MC-Pilot oy, 2000. ISBN 952-5452-25-5.
• Martti Soikkeli: Vaitelias mies. Helsinki: Edita Publishing oy, 2008. ISBN 978-951-37-5314-6.
• Mirko Harjula: Ryssänupseerit. Books on Demand, 2014. ISBN 9789522861429.