Elpidio Quirino

Quirinon isä oli vankilanjohtaja. Quirino suoritti nuorena virkatutkinnon ja vuonna 1915 oikeustieteellisen tutkinnon Filippiinien yliopistossa. Hän työskenteli avustajana eri virastoissa ja oli muun muassa senaatin puhemiehen Manuel L. Quezonin avustajana. Quezonin ja Sergio Osmeñan välisessä valtakamppailussa Quirino kuului Quezonin tukijoihin.[2] Quirino oli edustajainhuoneen jäsenenä vuosina 1919–1925 ja senaattorina vuodesta 1925.[1][2] Hän matkusti vuonna 1934 Quezonin kanssa Washingtoniin neuvottelemaan uudesta Filippiinien itsenäisyyttä koskevasta lakiesityksestä (Tydings-McDuffie Act),[1] kun Quezonin ryhmäkunta oli estänyt edellisen esityksen hyväksymisen kansalliskokouksessa. Quirino valittiin samana vuonna perustuslakikonventtiin, joka laati Filippiinien kansainyhteisön perustuslain. Hän oli presidentiksi valitun Quezonin hallituksen valtiovarainministerinä 1935–1936 ja sisäministerinä 1936–1938.[2][1]

Toisen maailmansodan japanilaismiehityksen aikana Quirino tuki maanalaista vastarintaliikettä, kunnes jäi kiinni. Hän oli sen jälkeen japanilaisten vankina Santiagon linnoituksessa Manilassa. Japanilaiset surmasivat hänen vaimonsa ja kolme heidän lastaan. Sodan jälkeen Quirinosta tuli parlamentin enemmistöjohtaja ja senaatin varapuhemies.[2] Hänet valittiin vuonna 1946 presidentti Manuel Roxasin varapresidentiksi, ja hän oli samalla myös ulkoministerinä Roxasin hallituksessa. Filippiinit sai täydellisen itsenäisyyden samana vuonna. Quirinosta tuli presidentti, kun Roxas yllättäen kuoli 15. huhtikuuta 1948. Hänet valittiin nelivuotiselle jatkokaudelle vuoden 1949 vaaleissa liberaalipuolueen ehdokkaana. Näihin vaaleihin liittyi äänestäjien uhkailua ja muita laittomia toimia, ja niitä on sanottu eräiksi Filippiinien historian epärehellisimmistä vaaleista.[2][1] Quirinon presidenttikauden alussa vuonna 1948 pääkaupunki siirrettiin Manilasta Quezon Cityyn.

Quirinon presidenttikaudella Filippiinejä jälleenrakennettiin pääasiassa yhdysvaltalaisella rahoituksella. Talouskasvusta huolimatta vastustajat syyttivät Quirinoa liian amerikkalaismielisestä politiikasta ja ulkomaisten taloudellisten etujen suosimisesta. Varsinkin maaseudun vanhanaikaiseen maanomistukseen liittyneet sosiaaliset epäkohdat jäivät ratkaisematta. Quirinon hallinto oli myös hyvin korruptoitunut, mikä teki hänestä epäsuositun.[1][2] Kommunistisen Hukbalahap-talonpoikaisliikkeen johtama Huk-kapina riehui Filippiinien maaseudulla koko Quirinon presidenttikauden ajan. Vuonna 1948 hän yritti neuvotella kapinajohtaja Luis Tarucin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat ja liike vain radikalisoitui. Kun kapinalliset vuonna 1950 hallitsivat jo suurta osaa Luzonin saaresta, Quirino nimitti Ramon Magsaysayn puolustusministeriksi tehtävänään kapinan kukistaminen.[1] Magsaysay taltutti kapinan, mutta kääntyi sen jälkeen vastustamaan Quirinon hallinnon korruptiota ja asettui vuoden 1953 presidentinvaaleissa Quirinon vastaehdokkaaksi. Quirino hävisi vaalit ja vetäytyi politiikasta.[1][2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elpidio Quirino Wikimedia Commonsissa

Filippiinien presidentit

Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–2016) | Duterte (2016–2022) | Marcos (2022–)