Elokuva Ruotsissa

Elokuvaohjaaja Charles Magnussonilla oli suuri merkitys varhaiselle ruotsalaiselle elokuvalle.

Ruotsalainen elokuva kurkotteli kohti kansainvälisiä yleisöjä etupäässä Svenska Biografteater AB:n tuotantojen avulla. Vuonna 1911 toiminta siirrettiin Kristianstadista Lidingöön, ja johtaja Charles Magnusson pestasi heti muuton jälkeen ohjaajat Victor Sjöströmin, Mauritz Stillerin ja Georg af Klerckerin elokuvayhtiöönsä. Stillerin ansiosta Greta Garbo saavutti suosiota uransa alkuvaiheissa. Garbon menestyksen osatekijänä oli etenkin elokuva Gösta Berlingin taru (Gösta Berlings saga, 1924). Monilla Biografteaterissa tehdyillä elokuvilla oli suuri vaikutus saksalaisiin mykkäelokuvaohjaajiin ja varhaisiin äänielokuvaohjaajiin johtuen paljolti siitä, että ranskalaisen, brittiläisen ja amerikkalaisen elokuvan vaikutus ei yltänyt Saksaan ensimmäisen maailmansodan aikana.

Komedianäyttelijä Edvard Persson (vas.) puhuu stuntman Allan Waldnerin kanssa.

1920-luvun puolivälissä sekä elokuvaohjaajat että Greta Garbo muuttivat Yhdysvaltoihin, ja Victor Sjöström teki Hollywoodissa elokuvan The Wind (1928), yhden tunnetuimmista töistään. Kahden merkittävän ohjaajan muutto pois kotimaasta synnytti ruotsalaisen elokuvan tyhjiön. Sjöström palasi Ruotsiin vuonna 1928 ja ohjasi kaksi elokuvaa, minkä lisäksi hän toimi itse näyttelijänä. Hänen tunnetuin roolinsa on Ingmar Bergmanin elokuvassa Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957).

1920-luvun aikana ruotsalainen elokuva-ala ajautui toistuviin taloudellisiin kriiseihin. Sodanjälkeinen lama johti työttömyyden voimakkaaseen kasvuun ja elokuvissa käymisen vähentymiseen. Lisäksi elokuvavienti sujui odotuksia heikommin. Syynä viennin vaikeuksiin oli osittain se, että sodan koettelemat maat olivat jo ehtineet elvyttää elokuvateollisuutensa, ja osittain syynä oli amerikkalaisen elokuvan hallitseva markkina-asema. Vuosikymmenen vaihteessa Svenska Biografteatern AB:n ja Filmindustri AB Skandian fuusioitumisen tuloksena syntyneestä Svensk Filmindustri AB:stä tuli siten pian yritys, jolla oli ”hurjaa vauhtia kasvava ongelma”.

Äänielokuvan synty 1930-luvun alussa vakautti ruotsalaisen elokuvatuotannon. Yleisö palasi suurin joukoin elokuvateattereihin, ja ruotsalaisen elokuvan kysyntä kasvoi. Ruotsissa tuotettiin monia suosittujen Edvard Perssonin ja Dagmar Ebbesenin tähdittämiä maalaiskomedioita. Kieltolain aikaa humoristisesti kuvaavissa pilsnerielokuvissa sekä syötiin että juotiin melkoisesti. Suurinta yleisömenestystä nautti kuitenkin vuosina 1938 – 1939 Ingrid Bergmanin tähdittämä melodraama Naisen kasvot (En kvinnans ansikte, 1938). Pilsnerielokuvien tulvassa oli useampia henkireikiä: Karl Fredrik regerar (1934) kertoo muonamies Karl Fredrikistä, johon henkilöityy ruotsalaisen sosiaalidemokratian tuleva voittokulku. Leif Furhammarin mukaan 1930-luvun ruotsalaiselle äänielokuvalle on ominaista ”yltiökaunisteltu sovitteluhenki”, joka sävyttää myös myöhempiä yhteiskunnan ongelmista ja ristiriidoista kertovia ruotsalaisia elokuvia. Edellä mainittu Karl Fredrik regerar päättyy työläisten ja tuotantovälineiden omistajien väliseen sovintoon.

Toisen maailmansodan aikana ruotsalaisessa elokuvassa tehtiin taiteellisia aluevaltauksia etenkin ohjaajien Gustaf Molanderin ja Alf Sjöbergin ansiosta. Niin sanottu valmiuselokuva toimi myöhemmin sodan aikana psykologisena puolustuskeinona.

Sven Nykvist ja Bergman Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961) -elokuvan kuvauksissa.

Ingmar Bergman Kris-elokuvan kuvauksissa (1946).

Tunnetuin ja vaikutusvaltaisin ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman saavutti läpimurtonsa 1950-luvun aikana. Bergman aloitti elokuvien tekemisen 1940-luvun puolivälissä, ja vuonna 1955 hän ohjasi elokuvan Kesäyön hymyilyä (Sommarnatterns leende), joka voitti Cannesissa palkintoja ja toi hänelle kansainvälistä huomiota. Kaksi vuotta myöhemmin Bergman teki elokuvat Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) ja Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957), jotka kuuluvat hänen tunnetuimpiin elokuviinsa. 1960-luvulla Bergman voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin kahdesti peräkkäin elokuvilla Neidonlähde (Jungfrukällan, 1960) ja Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961). Hän voitti Oscarin vielä suuresta draamasta Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982). Sven Nykvist on myös saanut Oscarin parhaasta kuvauksesta Bergmanin elokuvassa Kuiskauksia ja huutoja (Viskningar och rop, 1973)[3]. Elokuva on kertomus kahdesta sisaresta, jotka valvovat kuolinvuoteella makaavan kolmannen sisaren vierellä sekä peläten että toivoen hänen kuolemaansa. Kuiskauksia ja huutoja toi lisäksi Bergmanille ensimmäisen hänen kolmesta parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuudestaan. Ingmar Bergman voitti uransa aikana myös peräti neljä Kultaista maapalloa.

Bergmanin kanssa läheisessä yhteistyössä työskennelleellä kuvaaja Sven Nykvistillä voidaan sanoa olleen suurin vaikutus ruotsalaisen elokuvan tyyliin. Mykkäelokuvan ajalta on syytä mainita myös kuvaaja Julius Jaenzon. Nykvistin saatua kahdesti Oscarin parhaasta kuvauksesta monet alkoivat pitää häntä yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä kuvaajista. Nykvist on lisäksi ohjannut elokuvan Härkä (Oxen, 1991), joka nimettiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi vuonna 1992.

Vilgot Sjöman oli toinen ruotsalaisen elokuvan hahmo, joka aloitti uransa Bergmanin myötävaikutuksella. Sjömanin ensimmäinen elokuva oli Rakastajattaren tarina (Älskarinnan, 1962), mutta hän saavutti selvästi enemmän huomiota Ruotsissa elokuvallaan 491 (1964), joka perustui Lars Görlingin samannimiseen romaaniin. Elokuvan esittäminen kiellettiin alun perin rohkeiden seksikohtausten takia. Kun elokuva oli leikattu uudestaan, se vapautettiin levitykseen vuonna 1964. Sjöman jatkoi kiistanalaista linjaansa elokuvassa Olen utelias – Keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967). USA:ssa elokuvaa pidettiin pornografiana, ja sen esittäminen oli kiellettyä vuoteen 1969 asti. Kun elokuva lopulta päästettiin markkinoille, se koki valtavan läpimurron ja houkutteli joukoittain ihmisiä elokuvateattereihin, minkä seurauksena siitä tuli menestyksekkäin ruotsalainen vientielokuva koskaan. Se oli oletettavasti myös väline, joka vahvisti käsitystä ruotsalaisen elokuvan – ja kenties ruotsalaisten itsensä – vapaamielisestä asennoitumisesta seksuaalisuuteen.

Ohjaaja Vilgot Sjöman yhdessä pääosanesittäjä Lena Nymanin kanssa Olen utelias – Keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967) -elokuvan kuvauksissa.

Eräs toinen mainitsemisen arvoinen sodanjälkeisen ajan elokuvaohjaaja on Bo Widerberg. Hänen elokuvansa Korppikortteli (Kvarteret Korpen, 1963) ja Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) ovat suuria ruotsalaisia elokuvaklassikoita. Widerbergillä on ollut peräti kolme parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta – elokuvista Korppikortteli (1963), Ådalen 31 (1969) ja Jo joutui armas aika (Lust och fägring stor, 1995) – mutta hän ei ole koskaan voittanut palkintoa.

Monica Zetterlund Tehdäänpä silta (Att angöra en brygga, 1965) -elokuvan kuvaustauolla.

Mai Zetterling debytoi ohjaajana elokuvalla Rakastavia pareja (Älskande par, 1964), joka sai Kultainen palmu -ehdokkuuden Cannesissa. Hänen toinen elokuvansa Öiset leikit (Nattlek, 1966) kohautti Ruotsin virallisena edustajana Venetsian biennaalissa vuonna 1966. Feministinen elokuva Näyttelijättäret (Flickorna, 1968) kuvaa teatteriseuruetta, joka harjoittelee Aristofaneen Lysistrate-näytelmää.

Vuonna 1968 ilmestyi Stefan Jarlin ja Jan Lidqvistin dokumentti Dom kallar oss mods. Elokuva on hälyttävä kuvaus eräiden teini-ikäisten syrjäytyneisyydestä. Elokuvalle on myöhemmin ilmestynyt kaksi jatko-osaa, jotka muodostavat ensimmäisen elokuvan kanssa trilogian.

Hans Alfredsson ja Tage Danielsson tekivät yhtiönsä Svenska Ord AB:n kanssa useita elokuvia 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun alkupuolelle asti Ingmar Bergmanin vihjattua SF:lle, että Gröna Hund på Gröna Lund -revyyssä esiintyvien kahden hauskan miehen pitäisi antaa tehdä elokuvia. Miehet tekivät monia elokuvia sekä yhdessä että erikseen Danielssonin kuolemaan saakka, minkä jälkeen Alfredsson jatkoi yksinään. Heidän töitään olivat muun muassa Tehdäänpä silta (Att angöra en brygga, 1965), Omenasota (Äppelkriget, 1971), Mies, joka lopetti tupakoimisen (Mannen som slutade röka, 1972), Päästäkää vangit irti – on kevät! (Släpp fångarne loss, det är vår!, 1975), Picasson seikkailut (Picassos äventyr, 1978) ja Yksinkertainen murhaaja (Den enfaldige mördaren, 1982). Useat näistä elokuvista voittivat parhaan elokuvan Guldbagge-palkinnon.

Jan Troell aloitti uransa Widerbergin kuvaajana, mutta debytoi kuitenkin pian omalla elokuvallaan Tässä on elämäsi (Här har du ditt liv, 1966). Troell ohjasi 1970-luvun alkupuolella elokuvat Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971) ja Raivaajat (Nybyggarna, 1972), jotka perustuvat Vilhelm Mobergin eeppisiin kuvauksiin 1800-luvulla Amerikkaan suuntautuneesta ruotsalaisesta siirtolaisuudesta. Maastamuuttajat oli Oscar-ehdokkaana neljässä sarjassa, muun muassa parhaasta ohjauksesta ja parhaasta kuvauksesta. Hollywoodissa asuessaan Troell ohjasi Gene Hackmanin tähdittämän elokuvan Kohtaaminen erämaassa (Pionjärerna, 1974) sekä elokuvan Hurrikaani (Orkanen, 1979). Troell palasi Ruotsiin ohjatakseen elokuvan Kotkan lento (Ingenjör Andrées luftfärd, 1982), joka kertoo keksijä Salomon Andréen onnettomuudesta vuoden 1897 tutkimusmatkalla pohjoisnavalle. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Troellin myöhäisimpiin töihin kuuluvat kiistelty elokuva Il Capitano – nuori kapinallinen (Il Capitano, 1991), Knut Hamsunista kertova Hamsun (1996), Pilvien syleilyssä (Så vit som en snö, 2001) sekä suuri joukko dokumentteja.

Vuonna 1986 neuvostoliittolainen ohjaaja Andrei Tarkovski teki maanpaossa ollessaan viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986). Elokuva filmattiin Gotlannissa, ja siinä näyttelivät muun muassa ruotsalaiset Erland Josephson, Allan Edwall sekä Sven Wollter. Elokuva voitti parhaan elokuvan Guldbagge-palkinnon samana vuonna.

Näyttelijä Stellan Skarsgård.

Näyttelijä Peter Stormare.

Ohjaaja Lasse Hallströmin ensimmäinen täyspitkä elokuva oli komedia Kahden kauppa (En kille och en tjej, 1975), jossa näyttelivät Magnus Härenstam ja Brasse Brännström. Hallström ohjasi suurimman osan Abban musiikkivideoista, kuten myös elokuvan Abba – elokuva (ABBA – The Movie, 1977). Elämäni koirana (Mitt liv som hund, 1985) ilmestyi Ruotsissa vuonna 1985 ja sai kaksi Oscar-ehdokkuutta vuonna 1987. Kansainvälisen läpimurtonsa jälkeen Hallström on työskennellyt amerikkalaisen elokuvan parissa, ja hän on ohjannut muun muassa elokuvat Gilbert Grape (1993), Oman elämänsä sankari (1999), Pieni suklaapuoti (2000) ja Casanova (2005).

Roy Andersson saavutti läpimurtonsa ensimmäisellä elokuvallaan Eräs rakkaustarina (En kärlekshistoria, 1970), jolla hän voitti samana vuonna neljä palkintoa kansainvälisillä Berliinin elokuvajuhlilla. Ohjattuaan elokuvan Giliap (1975) hän piti taloudellisen kriisin vuoksi parinkymmenen vuoden tauon elokuvatuotannosta. Tauon aikana hän työskenteli mainoselokuvien ja opetusvideoiden parissa. Maaliskuussa 1996 Andersson alkoi kuvata elokuvaa Toisen kerroksen lauluja (Sånger från andra våningen, 2000), joka menestyi samana vuonna Cannesin elokuvajuhlilla ja voitti tuomariston erityispalkinnon. Anderssonin paluuelokuva sai kriitikoilta loistavat arvostelut, ja Toisen kerroksen lauluja voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, käsikirjoituksen ja äänityksen Guldbagge-palkinnot. Syksyllä 2007 ilmestyi Anderssonin neljäs elokuva Sinä elävä (Du levande, 2007), joka nousi heti kriitikkojen suosioon.

Lukas Moodyssonin ensimmäinen elokuva Fucking Åmål (1998) kertoo muutaman teinin surkeasta elämästä ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Elokuvasta tuli suuri menestys Ruotsissa, ja se voitti neljä Guldbagge-palkintoa vuonna 1998. Seuraava elokuva Kimpassa (Tillsammans, 2000) on synkän satiirin värittämä komedia, jonka tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Tukholmaan. Näiden kahden elokuvan jälkeen Moodyssonin työt saivat radikaalin käänteen. Lilja 4-ever (2002) on synkkä kertomus ihmiskaupasta, ja Reikä sydämessäni (Ett hål i mitt hjärta, 2004) kertoo amatööripornoelokuvien kuvaamisesta. Jälkimmäisestä elokuvasta tuli hyvin kiistanalainen järkyttävien kuviensa vuoksi. Moodyssonin viimeisimmät elokuvat ovat Container (2006) ja Mammutti (Mammut, 2009).

Viime vuosina nuorilta ohjaajilta on ilmestynyt menestyneitä elokuvia. Josef Fares on ohjannut komediat Jalla! Jalla! (2000) ja Kopps (2003) sekä pakolaisdraaman Zozo (2005). Reza Parsa on ohjannut draaman Före stormen (2000), Maria Blom komedian Masjävlar (2004), Jesper Ganslandt elokuvan Farväl Falkenberg (2006) ja Johan Kling elokuvan Darling (2007).

Greta Garbon ja Ingrid Bergmanin ajan jälkeen monella muulla ruotsalaisella näyttelijällä on ollut kansainvälinen ura Hollywoodissa. Menestyneisiin ruotsalaisiin näyttelijöihin kuuluvat esimerkiksi Max von Sydow, Peter Stormare, Lena Olin ja Stellan Skarsgård.