Elohopeaoksidi

Elohopeaoksidi eli elohopea(II)oksidi (HgO) on elohopea- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään pääasiassa muiden elohopeayhdisteiden valmistukseen ja paristoissa.

Elohopeaoksidi
Tunnisteet
CAS-numero 21908-53-2
Ominaisuudet
Molekyylikaava HgO
Moolimassa 216,59
Ulkomuoto Punainen tai keltainen kiteinen aine[1]
Sulamispiste >450 °C (hajoaa)[2]
Tiheys 11,14 kg/dm3[1]
Liukoisuus veteen Liukenematon

Ominaisuudet

Elohopeaoksidi on huoneenlämpötilassa kiinteää ainetta, jonka väri vaihtelee keltaisesta oranssin kautta punaiseen. Yhdisteen väri riippuu elohopeaoksidipartikkelien koosta. Hiukkaskoon ollessa alle 5 μm se on väriltään keltaista, kun karkeampi, hiukkaskoko noin 8 μm, on väriltään punaista. Keltainen elohopeaoksidi voidaan muuntaa punaiseksi elohopeaoksidiksi kuumentamalla. Elohopeaoksidi on veteen liukenematonta, mutta liukenee happoliuoksiin. Kuumennettaessa elohopeaoksidia yli 450 °C lämpötilaan se hajoaa muodostaen elohopeaa ja happikaasua.[1][2][3]

2 HgO → 2 Hg + O2

Valmistus ja käyttö

Elohopeaoksidin valmistustapa riippuu siitä, kumpaa muotoa tuotetaan. Punaista elohopeaoksidia voidaan valmistaa lähtemällä elohopeasta ja hapesta 350–420 °C lämpötilassa. Muita tapoja valmistaa punaista elohopeaoksidia ovat elohopea(II)nitraatin terminen hajotus yli 350 °C lämpötilassa tai saostamalla elohopeaoksidia emästen avulla elohopeanitraatin tai elohopea(II)kloridin liuoksesta samalla lämmittäen. Keltaista elohopeaoksidia valmistetaan tyypillisesti saostamalla elohopeanitraatti- tai elohopeakloridiliuoksista emäksen, kuten natriumhydroksidin, avulla.[1][2][3]

2 Hg + O2 → 2 HgO
Hg(NO3)2 → HgO + 2 NO2

Elohopeaoksidia käytetään muiden elohopeayhdisteiden valmistukseen ja reagenssina analyyttisessä kemiassa.[1][2][3]. Sitä käytetään myös elohopeaparistoissa, joissa elohopeoksidi on anodina ja sinkkimetalli katodina. Reaktion antama kennojännite on 1,343 V.[2][3][4]

HgO + Zn → Hg + ZnO

Elohopean käyttö lääketieteessä ja laivojen pohjamaaleissa on vähentynyt.[2]

Lähteet
  1. E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 215. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. Matthias Simon, Peter Jönk, Gabriele Wülf-Couturier & Stefan Halbach: Mercury, Mercury Alloys, and Mercury Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2006 Teoksen verkkoversio Viitattu 25.01.2013
  3. Milton Nowak & William Singer: Mercury compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000 Teoksen verkkoversio Viitattu 25.01.2013
  4. Thomas P J Crompton: Battery Reference Book, s. 23/3. Newnes, 2000. ISBN 978-0-7506-4625-3. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 25.01.2013). (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.