Elma Aaltonen

Aaltosen ensimmäinen vuonna 1945 julkaistu kirja Pikku Jussin marjamatka, jonka Kuva ja sana kustansi, perustuu tositapaukseen Kiirunassa.[7] Kirja kertoo runomuodossa, kuinka metsään marjoja poimimaan lähtenyt Juha-poika eksyy ja rukoilee hädissään apua. Enkeli ohjaa jäniksen Juhan luo ja sen kanssa poika nukkuu kuusen alla, minne jänis aamulla hakee pojan isän. Joka toisella sivulla on Eeli Jaatisen piirtämät yhteensä 7 koko sivun värikuvaa, joka toisella taas Anna-Liisan 26-säkeinen runotarina.[7] Kustantaja otti kirjasta uusintapainoksen v. 1951.

Kolmiosainen Kuvan ja Sanan kustantama Maija-tyttökirjasarja kertoo pienessä taajamassa puutarhan ympäröimässä talossa asuvasta toimeliaasta ja hurskaasta Maija Aholasta, joka kirjan ensimmäisessä vuonna 1945 ilmestyneessä Maija -nimisessä osassa on n. 10 -vuotias kansakoulun neljäsluokkalainen. Hän pyrkii ja pääsee oppikouluun.[21] Maijan parhaan ystävän, sotaorvon Sirkan kouluhaaveen toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä.[22] Kirjassa kuvataan kesälomanviettoa serkkujen luona marjamatkoineen[23] kuin muita arjen sattumuksia naapurin lasten kanssa. Kaikkeen luo merkitystä Maijan vakaumus, joka ei jää vaille vastakaikua.[24] Kuvitus on Eeli Jaatisen käsialaa.[25] Sarjan toinen kirja vuonna 1947 ilmestynyt Maijan ystävät kuvaa Maijaa aloittamassa oppikoulua. Maija käy myös hakemassa itselleen kissanpojan.[21] Kolmannessa kirjassa Maijan kerho, joka ilmestyi v. 1948, Maija on perustanut lasten lähetyskerhon. Kerhossa vierailee oikea lähetyssaarnaaja, jonka suulla kirjailija saa tilaisuuden kertoa omista moninaisista kokemuksistaan Kiinassa.[12]

Kirjailija on käyttänyt Maija-kirjoissa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan[26] ja sijoittanut niihin kouluaikaisia tapahtumia kuten koulutoverin kuoleman vahingonlaukaukseen[12] ja itselleen sattuneen jalan katkeamisen kaatumisen seurauksena. Kirjojen kerronta etenee paljolti dialogin avulla.[21] Maija-kirjat edustavat aikaansa käsitellessään uskonnollisia ja eettisiä teemoja, joissa korostuvat omantunnon ääni, pahojen tekojen tunnustaminen[12], henkilökohtainen rukous ja uskonelämä.[21]

Poikakirjojen kirjoittamiseen Aaltosta inspiroivat niin naapurinpojat Kiinassa kuin lähettitoveri Päivö Parviainenkin[6] Kiinasta paluunsa jälkeen Aaltonen kirjoitti kolme kiinalaisista pojista kertovaa kirjaa, jotka Suomen lähetysseura kustansi.[6]

Tositapahtumiin perustuva[6] Joo-hanin perintö, joka ilmestyi v. 1950, kertoo lähetysaseman köyhän kristityn työntekijän mestari Tungin 6-vuotiaasta laulamisesta pitävästä pojasta Joo-hanista. Rikas täti haluaisi pojan kasvatikseen ja perillisekseen, jotta tämä aikanaan tädin kuoltua huolehtisi perinteisistä uskonnollisista rituaaleista.[27] Isä käy henkistä kamppailua toisaalta tietäen pojan saavan paremman tulevaisuuden rikkaan tädin luona, mutta peläten tämän vieraantuvan kristinuskosta. Lähetysaseman pyykkärin neuvo ratkaisee asian ja Joo-han jää kotiinsa.[27] Laura Järvinen on kuvittanut kirjan.[27]

Vuonna 1953 ilmestyneen kirjan Viidenneksi vanhin päähenkilö on pahana ja rumana pidetty poika, jota isä miltei päivittäin kurittaa[27]. Kirjan tapahtumat sijoittuvat on Ikuisen hyveen kylään, jossa toimii ulkomaalaisten ja kiinalaisten opettajien pitämä pyhäkoulu. Siellä poika tutustuu kristinuskoon ja saa apua sen sanomasta.[27] Kirja heijastaa Aaltosen ongelmalapsia kohtaan tuntemaa myötätuntoa[28] ja se sai verraten laajan levikin.[27]

Tsung-Pao ja kilpikonna, joka ilmestyi v. 1955 sisältää viisi lyhyttä humoristista, hengellisen opetuksen sisältävää tarinaa. Piirtämistä harrastanut Aaltonen kuvitti itse tämän kirjan.[28]

Asuessaan Hengchunin tasaisessa ja tuulisessa kaupungissa Taiwanin eteläkärjessä[29] Tuulenpesäksi nimittämässään[30] talossa Aaltonen kirjoitti kirjan Tuulenpesän tarinoita, joka ilmestyi v. 1957.[31] Siinä esiintyy mm. hänen taloudenhoitajansa Yueh Hsiu, jonka nimen Aaltonen käänsi suomeksi Kuun hieno. Kirjailija kuvaa koruttomasti, mutta havainnollisesti Tuulenpesän tapahtumia huumorilla höystettynä liittäen arkisiin yksityiskohtiin itselleen luonteenomaisesti syvempää hengellistä merkitystä. Kirjassa ovat mukana myös lähiympäristön lapset, jotka kokoontuivat Aaltosen pihalle ja ystävystyivät tämän kanssa.[32] Tuulenpesän tarinoita oli tarkoitettu lapsille, erityisesti niille, jotka osallistuivat postimerkkikeräykseen Aaltosen Taiwaniin lähettämiseksi[33], mutta sitä lukivat myös lähetyspiireissä käyvät aikuiset.[34] Kirjasta otettiinkin toinen painos heti seuraavana vuonna (1958). Kirjan kuvituksena on kirjailijan ottamia valokuvia.[34]

Kertomuskokoelma Neljän tärkeän puron tarinoita, joka ilmestyi vuonna 1960 (toinen painos samana vuonna) teki Suomen seurakuntaväelle tunnetuksi Szu Ching Chi -nimisen kylän.[35] Kirjassa Aaltonen kertoo sopeutumisestaan uuteen asemapaikkaan ja elämästään ja kohtaamistaan ihmisistä tuossa Neljän tärkeän puron kyläksi nimittämässään pienessä taiwanilaisessa vuoristokylässä , jossa asui vuodet 1958-1961.[36],[37] Eloisan ja huumorin värittämän kerronnan ohella kirja kuvastaa myös lähetystyöntekijän väsymystä sekä epäonnistumisen ja turhautumisen tunteita, joiden vuoksi hän toivoo tukea lukijoiltaan.[35][38] Kirjan kuvituksena on lukuisia Aaltosen ottamia valokuvia.[35] Taaskin kirja tavoitti sekä lapsi- että aikuislukijoita.[35]

Myös seuraavan kirjansa, varhaisnuorten romaanin Puhtaan suloisuuden punainen portti (ilm. 1962, 2. p. 1964), Aaltonen kirjoitti laivalla matkalla Taiwanista Suomeen, reitillä Hongkongista Singaporeen. Kirjan esipuheen päiväys on 1.3.1961 Punaisella merellä.[39],[40] Puhtaan suloisuuden punaisessa portissa kirjailija tarttuu Taiwaniin tulleiden kiinalaisten pakolaisten tilanteeseen.[41][42] Kirjan keskushenkilö 11-vuotias Puhdas Suloisuus, joutuu kolmen nuoremman veljensä huoltajaksi isän kuoltua ja äidin lähdettyä tuberkuloosiparantolaan. Hänen on lopetettava koulunkäynti ja yritettävä ansaita elanto hedelmäkauppiaana. Kun myötätuntoisten, mutta miltei yhtä köyhien naapureiden antama apu ei riitä, Puhdas Suloisuus ajautuu epätoivoisena torilla varastamisyritykseen saadakseen rahaa veljensä koulukirjaan ja riisiin.[43] Hän jää kuitenkin kiinni. Asioiden selvittyä hyvin toimeentuleva kristitty kangaskauppias ryhtyy perheelle isän sijaiseksi[44] ja lupaa kustantaa perheen elatuksen ja myös Puhtaan Suloisuuden koulunkäynnin.[44] Äitikin paranee[45] Kirja käsittelee Aaltosen aiempia kirjoja enemmän kiinalaista uskonnollisuutta, rituaaleja ja uskomuksia. Kiinalaista kulttuuria edustavat myös kiinalaiset ja taiwanilaiset sananlaskut kirjan lukujen alussa.[42][39] Luvut on otsikoitu sekä suomeksi että kiinalaisin kirjoitusmerkein. Virikkeen tarinaan Aaltonen kertoi saaneensa ­taiwanilaisesta lehtiuutisesta, joka kertoi vastaavanlaisista tapahtumista.[42][46] Esipuheessa kirjoittaja herättelee lukijoitaan ojentamaan kätensä pakolaisille ja köyhille lapsille.[41] Kirjan kansikuva on J. (Jorma) Piirosen.[47]

Puolidokumentaarisessa kirjassa[16] Paimen ja paha poika (ilm. 1966) kirjailija palaa huonosti kohdeltujen lasten pariin tällä kertaa Taiwanilla. Kirjan sankarin esikuvana on Aaltosen tuntema hyljeksitty poika, joka oli karannut työpaikastaan ankkapaimenena ja saanut ankaraa kuritusta äidiltään mm. isännän vuohella ratsastamisesta. Kirjan minä, Kirkas-maanosa -niminen poika menettää isänsä ja hänet lähetetään isovanhempien luokse, missä hän ajautuu kadulle kuljeksimaan ja varastelemaan. Äidin uusi mies ei halua vilkasta poikaa elätettäväkseen, vaan tämä pannaan töihin pois kotoa. Kuten esikuvansakin Kirkkaan Maanosan mielestä teatteri ja nukketeatteri on parasta, mitä hän tietää.[48] ja hän haaveilee näyttelijän urasta[49] Vuohipaimenen työstä poika pääsee opettajien avulla kaupunkiin kouluun ja asumaan sairaalan evankelistan luo polion vammauttamien lasten kotiin. Lupaavan alun jälkeen seinät alkavat ahdistaa vapaaseen kuljeskeluun tottunutta Kirkasta maanosaa ja poika karkaa varastamiensa rahojen kanssa. Lopuksi hän pääsee takaisin entiseen työpaikkaansa vuohipaimeneksi[50]. Kirja päättyy tähän, mutta Kirkkaan maanosan todellisen esikuvan vaiheista tiedetään, että hänestä tuli kuin tulikin näyttelijä. Aaltosen vieraillessa Taiwanissa vuonna 1972 hän tapasi pojan äidin, kun taas poika itse oli nukketeatterin näyttelijänä seurueensa kanssa kiertueella.[51][52] Tämäkin ongelmalapsi saa lohtua ja turvaa kristinuskon sanomasta.[50][11] Kirja on myös kehityskertomus[53], jossa päähenkilö vähitellen oppii paremmin välttämään konflikteja ympäristönsä kanssa.[50] Kirjoittaja kuvaa impulsiivista sankariaan lämpimästi ja myötätuntoisesti, lapsen mieltä ymmärtäen. Hän pehmentää karua todellisuutta lempeällä huumorilla ja toivoo, että Kirkas maanosa saisi elämäntarinansa lukijoista itselleen ystäviä.[17][54] Kirja on kuvitettu Aaltosen ottamilla valokuvilla, jotka esittävät kirjassa esiintyviä todellisia henkilöitä.[16]

Marina Murina Hyrryläinen, Aaltosen löytökissa Taiwanissa. sai tarinansa julkisuuteen ensin Totto-lehden sarjakuvassa, johon Kirsti Pietilä piirsi kuvat. Kertomus kissan elämästä julkaistiin samannimisenä kirjana lisättynä värityskuvilla vuonna 1969.[55]

Kolmen prinsessan leiri pohjautuu Aaltosen Hämeenlinnan lähistöllä sijaitsevalla kesämökillä pidettyyn kolmen sukulaistytön leiriin kesällä 1975.[56] Tuon ajan kuninkaallisten mukaan nimetyt leiriläiset nauttivat luonnonläheisestä elämästään kesäpalatsissaan, opettelevat hovitapoihin kuuluvaa kohteliaisuutta ja järjestyksenpitoa mielikuvitusleikin avulla ja seurustelevat naapurimökkiläisten eli vieraan valtakunnan väen kanssa.[56] Kertomuksen katkaisevat tuon tuostakin kysymykset ja tehtävät, joihin lukija voi kirjoittaa tai piirtää oman vastauksensa sille jätettyyn tyhjään tilaan. Kirjan piirroskuvituksen on tehnyt Heikki Aurell.[56]

Vuonna 1980 ilmestyneestä enkelikirjojen klassikoksi mainitusta[57] Anna kulkee enkelin kanssa, jonka Kirjaneliö kustansi, on otettu kaikkiaan 13 painosta[58]Pikkuprinssimäistä kuihtumatonta viisautta sisältävässä[59] kirjassa viisivuotias Anna saa enkeliystävältään rakkauden silmälasit, joiden läpi hän näkee ihmiset myötätuntoisesti.[60] Anna ja enkeli vierailevat erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten, lasten ja aikuisten luona, ja Anna ystävystyy heidän kanssaan rakkauden silmälaseilla heitä katsellessaan. Kirjan keskeinen teema onkin ystävyys, josta on apua henkilöiden vaikeimmissakin kokemuksissa.[60] Silmälasit auttavat myös tekemään oikeita tekoja.[60] Uskollisena tyylilleen Aaltonen aktivoi lukijaa pienillä kysymyksillä, piirtämis- ja väritystehtävillä ja antamalla yhdessä luvussa lukijan keksiä lopun.[61][62] Tämä Aaltosen myydyin kirja on käännetty viroksi ja englanniksi[61] Sitä on myös esitetty kesäjuhlilla näytelmänä ja nukketeatteriesityksenä[61][60] Aaltonen kuvitti itse kirjan. Kirjan kansikuvaan hän leikkasi valkoisesta paperista enkeliä ja tyttöä esittävän kuvan sekä kirjaimet.[63][64]. Vasta kirjan viimeisimmissä painoksissa alkaen 8. painoksesta vuonna 1998[65] on Maarit Inbarin tekemä värillinen kansikuva Aaltosen kuva-aiheesta.[66]

EA-täti juttelee ystävilleen, (Kirjaneliö 1983, 2.p. 1984) on koottu lukijoiden toivomuksesta[67] Aaltosen Kotimaa-lehteen kirjoittamista lapsille suunnatuista pakinoista.[68] sisältää kolmisenkymmentä aihepiiriltään laajaa ajankohtaisista asioista lähtevää juttua, joiden hauskaan sisältöön on kätketty opetus.[67] Aaltonen on itse kuvittanut kirjan tapansa mukaan väritettäviksi tarkoitetuilla kuvilla ja osallistaa lukijaa viriketehtävillä ja -kysymyksillä, joihin voi vastata tekstin lomaan jätetyille tyhjille riveille.[67] A:n pakinoita julkaistiin Kotimaassa vuosina 1974-1986 yli viisisataa.[68]

Aaltosen vuodesta 1973 lähtien kehittelemä lastenkirja Minna Suuronen, joka sekin ilmestyi v. 1992, käsittelee kiusaamista. Kirja perustuu Aaltosen omiin muistoihin ja kokemuksiin, sillä hän oli kärsinyt suurikokoisuudestaan, vaikkakaan häntä ei koskaan suoranaisesti kiusattu.[15] Kirjan päähenkilö ekaluokkalainen Minna Suuronen, jota kiusataan pienikokoisuuden vuoksi, puolustaa luokkatoveriaan Piia Pikkaraista, kun tätä pilkataan suuren koon takia. Tytöt ystävystyvät ja uskoutuvat toisilleen. Ystävyys ja ystävien antama vertaistuki onkin kirjan toinen tärkeä teema.[15] Lasten mieltä painavat myös vaikeat kotiolot ja varastaminen.[69] Kirjailija rohkaisee hakemaan tukea luotettavilta aikuisilta ja aiemmista kirjoista tuttu hengellinen ulottuvuus on myös luontevasti esillä.[15][69] Lukijaa aktivoivat kysymykset vastausrivien kera elävöittävät tätäkin kirjaa. Kirjan on kuvittanut Terttu Hauhia[15]

Postuumisti vuonna 2001 ilmestynyt kuvakirja Veli-Villen kolme maailmaa perustuu Totto-lehdessä 1970-luvulla julkaistuun Martti Pentin piirtämään sarjakuvaan.[70] Kirja kertoo Namibiassa asuvasta viisivuotiaasta suomalaispojasta Veli-Villestä ja hänen perheestään, johon kuuluvat äiti, isosisko ja pikkuveli. Isä on muuttanut Taivasmaailmaan, joka on yksi Veli-Villen maailmoista Hiekkamaailman (Namibin autiomaa) ja Vesimaailman (Atlantin valtameri) lisäksi. Kirja perehdyttää leikkisästi ja lapsentajuisesti Lounais-Afrikan[71] kulttuuriin, maantieteeseen ja eläimiin sekä ohjaa erilaisten ystävien kohtaamiseen.[72] Martti Pentin värikkäät piirrokset kuvaavat osuvasti niin hauskoja kuin jännittäviäkin tapahtumia Veli-Villen elämässä.[72]

Mietekirja Yli puolen maailman, joka ilmestyi 1961, syntyi laivamatkalla kotimaahan lomalle ensimmäisen työkauden päätyttyä Taiwanilla. Tämä Aaltosen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja tarjoaa matkakokemuksien lomassa ”suuria ja hienoja ajatuksia pienoiskoossa” hengellisyyttä unohtamatta.[73]

Kotimaahan paluunsa jälkeen Aaltonen kirjoitti kirjan Lampilinnan tarinoita, johon oli saanut aineksia asuessaan Wantanissa[74] Taiwanissa. Kirja on suunnattu aikuisille. Kertomukset ilmestyivät alun perin kahtena vihkosena ja koottiin täydennettynä 20 uudella tarinalla julkaistavaksi yhtenä niteenä v. 1967.[75] Taiwanilainen luonto tasankoineen ja vuoristoinen, wantaninlaiset ihmiset ja lähetystyöntekijän arkitodellisuus[75] on kuvattu Aaltoselle tyypillisellä eloisalla ja yksityiskohtaisella tyylillä.[11] Kirjassa käsitellään myös Taiwanin taolaiseen kansanuskoon kuuluvia jumaluuksia ja palvontamenoja[76], kuten merenjumalatar Matsua ja hänen syntymänpäivänsä viettoa ja ilon jumala Wang-Yehia.[77] Kirja on kuvitettu Aaltosen ottamilla valokuvilla.[11]

Ollessaan SLS:n Aasian työn sihteerinä Aaltonen kävi tutustumassa SLS:n työhön ja työntekijöihin Pakistanissa vuonna 1971.[78] Moskovan ja Kabulin kautta[78] matkannut Aaltonen tapasi kaikki suomalaiset lähetit ja kirjoitti matkavaikutelmistaan kirjan Kuukausi puolikuun maassa: matkakuvaus Pakistanista (ilmestynyt 1972).[79] Kirja kertoo Pakistanin kirkon ja lähetystyön tilanteesta, johon Aaltonen perehtyi mm. kiertelemällä Tankin sairaalan poliklinikka-auton mukana kylissä.[79] Lisäjännitystä matkakuvaukseen toi Intian ja Pakistanin välille syttynyt sota.[79][80]

Muistelmateos Kiinalainen taulu työvuosilta 1946-1949 Manner-Kiinassa lienee Aaltosen pääteos.[81] Sen kirjoittamisen hän aloitti pian eläkkeelle jäätyään[82] ja se ilmestyi vuonna 1985.[61] Tavoistaan poiketen hän kirjoitti sen useampaan kertaan[10] Kirjan kehysideana on lahjaksi saatu taiteilija Wangin, Jungsunin maatalousopiston kuvaamataidonopettajan[83], tekemä taulu, johon on kiinalaisin kirjaimin maalattu nimi Immanuel, Jumala kanssamme.[84] Kirjoittaja liittää taulun viestin luontevasti miltei jokaisen luvun loppuun.[61] Kirja sisältää runsaasti lainauksia Aaltosen päiväkirjoista, mutta enemmän kuin kirjoittajan iloista ja suruista, muistelmat kertovat kiinalaisista ja suomalaisista työtovereista ja ystävistä sekä yhteisistä kokemuksista yhä levottomammiksi muuttuvissa oloissa[85][61] Kirjan valokuvakuvitus on Päivö Parviaisen albumista ja SLS:n kuva-arkistosta.[86]

Kesäpäiväkirjan lehdiltä eli Muistelmia mökkihöperöitten paratiisista ( Kirjaneliö/SLS 1992) sisältää sikermän hyväntuulisia poimintoja Aaltosen päiväkirjamerkinnöistä ja muistoista kesäpaikasta Kompurankärjestä.[87] Kirjaan valitut anekdootit kuvastavat niin kirjoittajan kiintymystä kukkiin, eläimiin ja luonnonkauneuteen[88] kuin hänen huumorintajuaan[89] ja vieraanvaraisuuttaan, josta lukuisat mökkivieraat[90] pääsivät osallisiksi. Kirja on kuvitettu tekijän ottamilla mustavalkoisilla valokuvilla.

Aaltosen julkaisematon aineisto sisältää neljästä viiteen valmista käsikirjoitusta.[82]

Opintopiiriopas Viekää sana (1968) oli tarkoitettu ohjelma-avuksi niin lähetyspiireille kuin nuorten piireillekin.[91]

Postikorttiväritysvihkoon (1969) taiteilija Kirsti Pietilä piirsi sekä värillisiä että väritettäviä postikortteja ja Aaltonen kirjoitti pikku runoja.[92] Tulevaisuuden Aasia -ohjelmisto (ilm. 1977) sisälsi ohjelmavihjeitä ja muuta lähetysaiheista materiaalia, Aaltoselta mm. laulujen sanoja.[55][92]

Elma Aaltonen kirjoitti myös runoja. Nuoruuden runot olivat tilitysrunoja[93], omien tunteiden ja elämysten tulkintaa.[94] 1950-luvulta lähtien hän kirjoitti käyttörunoutta seurakuntatyöhön, lastenlehtiin ja onnitteluihin.[95] Hänen runojaan julkaistiin myös lähetysaiheisissa ohjelmistoissa[95] ja jo olemassa oleviin sävelmiin riimiteltyinä laulukirjoissa.[92][96][97] 1970-luvulla hän alkoi kirjoittaa myös mitattomia runoja.[93] Aaltoselta jäi kaksi julkaisematonta runokoostetta.[82]

Aaltonen kirjoitti 500 juttua lapsille Kotimaa-lehteen Suomeen paluun jälkeen.[68] Hän kirjoitti myös lähetysseuran lehtiin, Tottoon ja Lähetyssanomiin[92] sekä yli kolmeenkymmeneen muuhun lehteen[81][98][67] ja vuosikirjaan.[99]