Ellen Salpakari

Ellen Salpakari (o.s. Sointuvuori) on fiktiivinen ruustinna ja fennomaani Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Ellen oli kotoisin helsinkiläisestä virkamiessuvusta, hänen isänsä oli suomalaisuusajattelija, tuomari Sointuvuori. Ellen oli aviossa kirkkoherra Lauri Salpakarin kanssa ja heillä oli kaksi lasta: Ilmari Salpakari ja Ani Salpakari. Hän osallistuu moniin pitäjän isänmaallisiin rientoihin ja toimii myös Suojeluskunnan palveluksessa. Ellen kuolee romaanitrilogian viimeisessä osassa myrkkystruumaan ja hänet haudataan sukuhautaan Helsinkiin.

Ellen Salpakari saapuu paikkakunnalle hieman myöhemmin kuin hänen miehensä, joka on valittu uudeksi kirkkoherraksi. Pappilan torppari Jussi Koskela käy noutamassa Ellenin ja perheen lapset rautatieasemalta, ja jo matkan aikana saamansa vaikutelman pohjalta Jussi tuumii itsekseen: "Taitaa olla kovat ajaat edessä. Talon isäntä taisi tullakin vasta nyt..."[1] Vuonna 1899 Ellen kiertää talosta taloon ja mökistä mökkiin keräämässä nimiä helmikuun manifestia vastustavaan Suureen adressiin.[2]

Kesällä 1904 kolmannes Koskelan torpan maista otetaan takaisin pappilaan, mikä muodostuu koko romaanitrilogian ensimmäisen osan käännekohdaksi. Maaseudun oloja tuntematon kirkkoherra alistuu tässä asiassa vaimonsa tahtoon ja kirkkoneuvoston jäsenten päätökseen. Ellenin mielestä Koskelan torppa näyttää tulevan hyvin toimeen, kun taas pappilan viljelykset ja palvelusväen palkat nielevät rahaa. Ellenin vilpittömänä tarkoituksena on keventää selkäkivuista kärsivän Jussin työtaakkaa. Jussi synkistyy, mutta alistuu tosiasiaan, kun taas hänen aikuistumassa olevan vanhimman poikansa Akselin tulevaisuus saa siitä suunnan. Juuri kirkkoherran ilmoittaessa päätöksestä Jussille pappilaan tulee puhelimitse tieto vihatun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhasta. Varsinkin Ellen on tapauksesta niin kiihtynyt, että koko Koskelan asia jää siinä tilanteessa hänelle toisarvoiseksi. Jussille taas Bobrikovin murha on hänen torppansa kohtalon rinnalla täysin yhdentekevä asia.[3]

1920-luvun alkuvuosiin mennessä yhteiskunnallisesti aktiiviselle Ellenille on kertynyt mitä moninaisimpia luottamustehtäviä. Hän kuuluu muun muassa Lotta Svärd -järjestön, Marttaliiton, Rajaseudun Ystävät -järjestön ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastojen sekä muiden vastaavien yhdistysten johtokuntiin, ja melkein jokaisessa niistä hän on puheenjohtajana. Hän kirjoittelee artikkeleja eri seurojen julkaisuihin, järjestelee keräyksiä, juhlia ja iltamia, ja kaiken tämän ohessa hän ehtii vielä politikoidakin.[4]

Uuden kansakoulunopettajan Pentti Rautajärven saapuessa paikkakunnalle 1920-luvun puolivälin aikoihin Ellen ihastuu ja jopa hieman rakastuu häneen. Rautajärvi herättää uudelleen eloon Ellenin vihan ruotsinkielisiä kohtaan. Samaan aikaan Ellen seuraa ihaillen poikansa Ilmarin etenemistä sotilasuralla.[5] Mäntsälän kapinan kukistuminen merkitsee Ellenille henkistä luhistumista ja samalla hän sairastuu fyysisestikin. Miehensä kuullen hän sättii hysteerisesti presidentti P. E. Svinhufvudia, puolustusvoimain komentajaa Aarne Sihvoa, sisäministeri Ernst von Bornia ja muita kapinan tukahduttamiseen osallistuneita henkilöitä. Lääkärivävyn määräyksestä Ellen siirretään vakavasti sairaana hoidettavaksi Diakonissalaitokselle Helsinkiin.[6]

Väinö Linna käytti Yrjö Varpion elämäkertakirjan mukaan Ellen Salpakarin lapualaisaikojen repliikkien pohjana kansanedustaja, rehtori Hilja Riipisen eduskunnan pöytäkirjoista poimittuja puheenvuoroja.[7]