Ella Eronen

Leskeksi 24-vuotiaana jäänyt Eronen jatkoi opintojaan. Hän opiskeli modernia tanssia Helvi Salmisen johdolla ja teki myös koreografioita. Häntä innoitti erityisesti saksalainen koreografi Rudolf von Laban. Erosen tanssijan ura kuitenkin tyssäsi pian polvivammaan. Hän matkusti sisarensa Elvin ja tämän miehen luo Englantiin ja jäikin sinne kokonaiseksi vuodeksi. Sisar ja lanko asuivat alkuun Hullissa ja sittemmin Kentissä. Oleskelunsa aikana Eronen oppi puhumaan sujuvaa englantia ja hänen polvensa alkoi tervehtyä, vaikka se vaivasi häntä ajoittain myös myöhempinä vuosina.[6]

Palattuaan Suomeen Eronen jatkoi Salmisen tanssikoulussa opettajana ja koreografina. Hänen luomansa Preludi h-molli oli lyyrinen tanssi, joka esitettiin osana Salmisen näytöstä Kansallisteatterissa. Siitä tuli suosittu numero, jota Eronen esitti myöhemminkin sekä ryhmässä että soolona. Hän oli mukana tanssinäytöksissä 1930-luvun puoliväliin asti ennen teatteriin siirtymistään. Eronen itse piti tanssiopintojaan merkittävinä: ”Tanssiopinnoillani on ollut hyvin suuri vaikutus kokonaisilmaisuuni. Minulla on tanssijattaren veri ja treenaus; sellainen ihminen on ilmaisullinen luonnostaan.”[7]

Englannissa vietetyn vuoden aikana Eronen oli päättänyt pyrkiä vielä kerran teatteriin. Hän alkoi käydä yksityisillä laulu- ja puhetekniikkatunneilla opettajinaan muun muassa Bertha Lindberg, Helinä Svensson-Timari ja Anna Hagelstam. Eronen arveli, ettei kapea-alaisen äänensä vuoksi pääsisi sen paremmin Näyttämöopistoon kuin Svenska Teaterniinkaan, joten hän teki puheharjoituksia ahkerasti. 1920-luvulta alkaen Eronen noudatti hyvin kurinalaista elämäntapaa, johon kuului ääniharjoitusten lisäksi päivittäistä voimistelua. Ankaran harjoittelun avulla hän hoikistui merkittävästi, ja puheharjoitusten ansiosta hänen ohut äänensä oli täyteläisempi ja soinnukkaampi. Jatkuvan opiskelun tuloksena Erosen puheääni kouliintui siksi millaisena se myöhemmin tunnettiin; tummaksi ja taipuisaksi.[8]

Eronen tarvitsi rahaa oppituntiensa kustantamiseen ja meni syksyllä 1927 kuvanveistäjä Carl Wilhelmsin malliksi. Wilhelmsistä tuli Erosen toinen aviomies helmikuussa 1928, ja elokuussa he saivat tyttären. Eronen toimi kotiäitinä vuoden verran, mutta halusi edelleen palavasti teatteriin eikä voinut kuvitella itseään muussa ammatissa. Aviomiehensä kannustamana Eronen hakeutui Suomen Näyttämöopistoon. Samalla kaksivuotisella kurssilla olivat myös muun muassa Martta Kontula ja Kyllikki Väre, joka oli myöhemmin Erosen työtoveri Kansallisteatterissa. Koulu kuitenkin tuntui pitkän itseopiskelun jälkeen turhauttavalta. Koiton Näyttämön johtaja Aku Käyhkö tarjosi Eroselle työtä teatteristaan, joten hän jätti Näyttämöopiston oltuaan siellä vain kaksi viikkoa.[9]

Eronen esiintyi Koiton Näyttämöllä aluksi tanssijana ja myöhemmin puherooleissa. Koiton ohjelmistoon kuului runsaasti paitsi aatteellisia näytelmiä myös operetteja. Erosella oli eksoottisen tanssijattaren osa muun muassa kappaleissa Yö Kairossa ja Aavikon lapsia. Ensimmäiset puheroolit hän teki näytelmissä Tunturi-Ejvind ja hänen vaimonsa ja Kaksi tuomaria. Näytöksiä varten Eronen suunnitteli ja ompeli yleensä omat pukunsa, koska ei ollut tyytyväinen puvustamon värittömiin asuihin. Tämä oli hänellä tapana koko uransa ajan. Koiton Näyttämöllä Eronen niitti vähitellen mainetta, ja hänen nimensä mainittiin myös arvosteluissa; merkittäviä osia olivat muun muassa juoruakka näytelmässä Windsorin iloiset rouvat sekä Lisbet näytelmässä Ravintola Pukinsorkka. Eronen itse inhosi juorutädin rooleja, joissa hänen kuului näyttää epäviehättävältä.[10]

Eronen oli Koiton Näyttämön vakinaisena näyttelijänä syksystä 1931. Samoihin aikoihin näyttämön johtajaksi Käyhkön tilalle tuli Eino Jurkka, jonka vaimo Emmi Jurkka myös kiinnitettiin teatteriin. Jurkkien kaudella Erosen urakehitys sai kovan kolauksen; hän ei enää saanut mieleisiään rooleja ja tunsi jäävänsä Emmi Jurkan varjoon. Eronen ajautuikin heti törmäyskurssille Jurkan kanssa, sillä tämä sai johtajan vaimona näytellä kaikki haluamansa osat ja Eronen joutui tyytymään tanssijattaren rooleihin. Ainoa suurempi rooli oli Leo Tolstoin Elävän ruumiin Lisa, josta Eronen sai hyvät lehtiarviot. Hän sai vain kerran näytellä toivomansa Ella Downeyn roolin Eugene O’Neillin Neekerin viimeisessä näytöksessä. Eronen koki, ettei Koiton Näyttämö vienyt häntä eteenpäin, ja epäsopu Emmi Jurkan kanssa jatkui. Hän sanoutui irti Koiton Näyttämöltä kesken sopimuskauden alkuvuodesta 1933.[11]

Ella Eronen 1930-luvulla.

Eronen vuokrasi kevättalvella 1933 Kansallisteatterin omaa tanssi- ja lausuntailtaansa varten. Hän suunnitteli lähes kolmituntisen esityksen alusta alkaen pukuja ja valaistusta myöten. Esitys oli nimeltään Tanssia ja draamallisia kuvaelmia, ja siihen kuului muun muassa Eino Leinon Kuolemattomuuden toivon ja Oscar Wilden Salomen monologit. Illan tanssiesityksistä mieleenpainuvin oli Groteski, klovnipukuun ja naamioon pukeutunut hahmo, jonka Eronen oli luonut ”omaksi kuvakseen”. Yleisö piti Groteskista, ja ilta sai varauksellisen suopeat arvostelut. Esitys ei kuitenkaan tuonut Erosen toivomaa tulosta, sillä hän ei saanut yrityksestä huolimatta töitä. Teatterit olivat 1930-luvun laman takia taloudellisti tiukilla, ammattinäyttelijöitä oli työttöminä ja kilpailu kiinnityksistä siten kovaa.[12]

Jouduttuaan jälleen tyhjän päälle Eronen lähti Ruotsiin sisarensa Elvin luo, joka oli avioeronsa jälkeen muuttanut Tukholmaan. Siellä Eronen pääsi Dramatenin oppilaskoulun johtajan Maria Schildknechtin yksityistunneille. Eronen esitti Ruotsissa myös kokoillan tanssi- ja lausuntaohjelmansa ja luki Helkavirsiä ensimmäisen kerran tukholmalaisyleisölle. Palattuaan Helsinkiin Eronen piti Konservatoriossa draamallisen lausuntaillan, joka sai erinomaiset arvostelut. Kiitoksista huolimatta teattereista ei löytynyt hänelle töitä. Schildknecht suositteli Erosta Åbo Svenska Teaternin johtajalle Oscar Tengströmille, johon Eronen kiinnitettiinkin syksyllä 1935.[13]

Erosen kaksivuotinen kausi Turun Ruotsalaisessa Teatterissa oli kiireinen. Hän oli mukana jopa kahdessakymmenessä näytelmässä ja sai rooleja laidasta laitaan. Niihin kuului muun muassa temperamenttinen Elise Rouva Suorasuussa ja aistikas rouva Randall komediassa Kära släkten. Hänen pitkään hakemakseen läpimurroksi muodostui päärooli Jarl Hemmerin näytelmässä Anna Ringars. Näytelmä oli yleisö- ja arvostelumenestys, ja Eronen tunnustettiin näyttelijäntyypiltään tragedienneksi. Hän vieraili Annan roolissa myös Helsingin Svenska Teaternissa.[14] Erosen toinen avioliitto oli tällä välin hajoamassa, ja se päättyi eroon vuonna 1935. Leila-tytär määrättiin isälleen, ja Eronen tapasi tätä Helsingissä käydessään. Hän oli jo ennen avioeroa tutustunut muotokuvamaalari Eino Olavi Tarkkoseen, jonka kanssa hän avioitui 1937. He saivat pojan seuraavana vuonna.[15]

Turun Svenska Teaternin useat erityyppiset roolit ja nopeasti vaihtuneet ensi-illat olivat Eroselle tärkeä harjaantumisvaihe. Turussa hän näytteli Tengströmin ohjauksessa verenhimoisen lady Macbethin roolin William Shakespearen näytelmässä Macbeth. Hänen tulkintansa jätti varjoonsa kaikki muut näyttelijät, ja arvostelijat alkoivat kehujen ohessa jo huomautella hänen sooloilustaan. Tämä lienee kuitenkin johtunut siitä, että Eronen oli tehnyt pitkään töitä lausujana ja tottunut olemaan näyttämöllä lähinnä yksin. Kesän 1936 aikana Eronen valmisteli uuden lausuntaohjelman, jonka ensi-ilta oli Helsingissä syyskuussa. Päänumerona oli Jean Cocteaun yksiosainen näytelmä Ihmisääni. Erosen saama huomio toi hänelle Helsingistä useita vierailukutsuja. Viiden Turun-vuoden jälkeen hän palasi perheineen Helsinkiin ja teki loppuvuonna 1938 Macbethin roolin myös Helsingin Kansanteatterissa. Kappaleen ohjasi hänen entinen opettajansa Bertha Lindberg. Erosen roolisuoritus oli nyt aiempaa vivahteikkaampi ja henkistyneempi, ja eräs kriitikko luonnehti sitä arviossaan ”täydelliseksi”. Esitys sai pääosin myönteiset arvostelut, vaikka Erosen huomautettiinkin ekspressiivisellä tyylillään poikkeavan näytelmän kokonaisuudesta.[16]

Suomen Kansallisteatterin ovet avautuivat Eroselle talvisodan kynnyksellä, kun pääjohtaja Eino Kalima tarjosi vierailua Henrik Ibsenin Meren tytär -näytelmän pääosassa. Väkevässä Ellidan roolissa selkeni Erosen kyky täyttää näyttämö koko olemuksellaan ja ylläpitää katsojien mielenkiintoa. Perimätiedon mukaan samaa ”näyttämölumoa” on ollut ainoastaan Emmi Jurkalla ja aiemmin Ida Aalbergilla. Helsingin pommitukset 30. marraskuuta 1939 kuitenkin keskeyttivät kiitosta saaneet esitykset, ja Kansallisteatteri suljettiin neljäksi kuukaudeksi.[17]

Talvisodan alkuvaiheessa Eronen lähetti lapsensa maaseudulle Kiukaisiin. Hän katsoi kuitenkin turvallisimmaksi viedä heidät Ruotsiin, ja kolmikko matkusti junalla Kiukaisista Haaparannan kautta Tukholmaan. Samassa junassa matkustivat elokuvaohjaajat Heikki Aho ja Björn Soldan, jotka pyysivät Erosta lausumaan J. L. Runebergin Maamme-runon elokuvansa taustaksi. Sotatalvena 1940 kaikkialla Ruotsissa järjestettiin hyväntekeväisyystilaisuuksia, joissa kerättiin rahaa Suomen hyväksi. Eronen osallistui Lundissa Suomi-iltaan, jossa hän antoi runonlausuntaesityksiä.[18]

Tukholman stadionilla pelattiin 11. helmikuuta 1940 jääpallon hyväntekeväisyysottelu Ruotsi–Suomi, johon suomalaispelaajat kutsuttiin rintamalta. Kaupungissa oli tuona päivänä hyytävä pakkassää. Ennen ottelun alkua Eronen lausui Maamme-runon (”Vårt land”) mikrofoniin suomeksi ja ruotsiksi. Kun hän lopetti esityksensä suomeksi lausuttuun säkeeseen, täysi stadion oli aivan hiljaa. Eronen luuli, ettei kukaan ollut kuullut häntä, mutta yleisö olikin liikuttunut kyyneliin. Sen jälkeen hän sai raikuvat suosionosoitukset.[19]

Esitys teki radion välittämänä syvän vaikutuksen niin ruotsalaisiin kuin sodan ahdingossa eläviin suomalaisiin. Tapauksen jälkimaine saavutti myyttiset mittasuhteet – lehtikirjoituksissa Ella Erosta luonnehdittiin Suomen koko hätääkärsivän kansan ääneksi. Hänelle alkoi tulvia esiintymiskutsuja ympäri Ruotsia, ja Eronen kiersikin ruokapalkalla yli kuudessakymmenessä tilaisuudessa ajamassa Suomen asiaa. Kansallisena symbolina Eronen sai entistäkin enemmän huomiota ja arvonantoa, mikä vaikutti hänen uransa nousuun. ”Se oli minun asepalvelukseni. Olinhan tavallaan samassa asemassa kuin taistelevat sotilaat ja kiertueet olivat minun tapani puolustaa maatani”, Eronen totesi.[20]

Eronen jatkoi lausuntailtojen pitämistä Suomessa sodan aikana ja oli mukana myös kabareeiltamissa. Eronen käytti niin lausunnassa kuin parodianumeroissaankin tuttua ekspressiivistä ilmaisutyyliään: hurmioitunutta ja värikästä. Jatkosodan vuosina Eronen kuului lukuisten muiden näyttelijöiden tavoin viihdytysjoukkoihin. Syksyllä 1943 hän oli mukana Karhumäkeen ja Äänislinnaan ulottuneella kiertueella. Ohjelmassa oli isänmaallista runoutta, kuten Yrjö Jylhää ja Eino Leinoa.[21]

Ella Eronen Jeanne d’Arcina 1940-luvulla.

Erosen monivuotinen toive toteutui syksyllä 1941, kun hänet kiinnitettiin Kansallisteatterin vakinaiseksi näyttelijäksi. Hän vakuutti tuloroolissaan kevätkaudella 1942 traagisena prinsessana Henri-René Lenormandin näytelmässä Aasia. Rooli oli ensimmäinen niiden voimakkaiden ja palavan intohimoisten naishahmojen sarjassa, jotka seuraavien vuosikymmenten aikana kiteyttivät hänen tragediennen imagonsa. Näytelmästä tuli esityskautensa tapaus, jota ”koko Helsinki” kävi katsomassa. Erosen tulkintaa prinsessan myrskyisän mielen maisemista pidettiin ”mykistävänä”. Aasiaa esitettiin kaikkiaan yli 60 kertaa.[22]

Eronen koki paljon kiitosta saaneen Aasian pääroolin jälkeen Kansallisteatterissa samaa toimettomuutta kuin aiemmin. Hänellä oli keskimäärin kaksi roolia vuodessa, ja hän piti niiden ohessa lausuntailtoja ympäri maata. Seuraavan taiteellisen voittonsa hän sai talvella 1944 Kleopatran roolissa Shakespearen näytelmässä Antonius ja Kleopatra. Pian Eronen sairastui angiinaan, ja oli sairaana myös matkustaessaan poikansa kanssa Tukholmaan. Hän oli sopinut Kansallisteatterin johtajan Eino Kaliman kanssa sairauslomasta. Paluu Suomeen kuitenkin venyi, kun Eronen oli liian sairas matkustamaan ja hän selitti asian Kalimalle lähettämässään kirjeessä. Kirje ei lähetystössä sattuneen virheen vuoksi saavuttanut Kalimaa, jolloin Erosen katsottiin rikkoneen sopimustaan. Hänellä oli tällöin diagnosoitu parantumaton moniniveltulehdus.[23] Eronen alkoi sinnikkäästi etsiä hoitokeinoa voidaakseen jatkaa työtään. Tiukan ruokavalion sekä päivittäisen liikunnan avulla hän sai pidettyä taudin kurissa.[24]

Eronen ei kokenut Kansallisteatterin työtahtia riittäväksi, ja 1940-luvun puolivälissä hän sanoi irti vakinaisen sopimuksensa voidakseen esiintyä muilla näyttämöillä. Malmön kaupunginteatterissa syksyllä 1945 Eronen näytteli Hamletin kuningattaren roolin. Helsingin Kansanteatterissa hän esitti pääroolin Mika Waltarin näytelmässä Noita palaa elämään. Menestyksekäs yhteistyö Edvin Laineen kanssa alkoi niin ikään Kansanteatterissa syksyllä 1946 Strindbergin Kuolemantanssin avioparina. Kappaleen ohjasi Verna Piponius, jonka kanssa Eronen oli ystävystynyt jo Koiton aikoina. Näytelmää esitettiin peräti kahden vuoden ajan ja se oli Kansanteatterin historian suurimpia taiteellisia menestyksiä.[24]

Syksystä 1947 alkaen Eronen oli jälleen Kansallisteatterin kiinnitetty näyttelijä. Vuonna 1948 Piponius ohjasi Strindbergin näytelmän Neiti Julie, jossa Tauno Palon tulkitsema pyrkyrimäinen lakeija viettelee Erosen esittämän kopean aatelistytön kohtalokkain seurauksin. Harjoitusaika jäi vain kuukauden mittaiseksi, sillä esityksen oli määrä juhlistaa tulevaa Ruotsin viikkoa. Piponius korosti ohjauksessaan näytelmän luonnetta voimakkaan eroottisena valtapelinä, mutta suorasukaisempi tulkinta ei ihastuttanut kaikkia arvostelijoita. Kritiikeissä Erosta verrattiin Kerstin Nylanderiin, joka oli aiemmin tehnyt voitokkaan suorituksen Julien roolissa Svenska Teaternin versiossa.[25]

Eronen oli kiinnostunut ohjaamaan Kansallisteatterissa näytelmän Veren häät. Hän oli saanut paljon tuntumaa työhön omia lausuntailtojaan ohjaamalla ja koki omaavansa näyttämöllistä näkemystä ja ohjaajan kykyjä. Teatterimaailma oli tuolloin hyvin miesvaltainen, ja muutamat ohjaamista kokeilemaan päässeet naiset olivat kohdanneet työssään jatkuvasti vähättelyä ja ennakkoluuloja. Eronen sai kuitenkin ohjattavakseen Federico García Lorcan traagisen balladinäytelmän Yerma, jossa hän myös vuorotteli nimiroolissa Rauha Rentolan kanssa. Yerman saitaa ja mustasukkaista aviomiestä näytteli Tarmo Manni. Eronen sai ohjaajana tunnustusta paitsi näyttelijätovereiltaan, myös arvostelijoilta. Helsingin Sanomien kriitikon Eino Palolan mukaan Erosen Yerma ”edusti sellaista teatteritaidetta, jota meikäläisissä oloissa harvoin saa nähdä.”[26]

Kesällä 1949 Eronen lähti Unescon järjestämälle kolmen kuukauden matkalle Yhdysvaltoihin. Hänen oli tarkoitus osallistua Harvardin yliopiston teatteriseminaariin Lee Strasbergin johdolla ja tutustua sikäläiseen kulttuurielämään. Stipendihakemuksesta johtuneen väärinymmärryksen seurauksena hän joutuikin Bostoniin opiskelemaan näyttämötaiteen alkeita Wellesley Collegessa. Eronen sopeutui teatteriopiskelijoiden joukkoon miten kuten ja oli mukana Molièren näytelmässä Sievistelevät hupsut, jossa tulkitsi Manonin roolin. Kun väärinkäsitykset selvitettiin, Eroselle tarjottiin korvaukseksi Medeian roolia yhden naisen esityksenä Broadwayllä. Hän oli tehnyt roolin jo aiemmin Kansallisteatterissa ja esittänyt myös Medeian monologin useissa lausuntailloissaan. Eroselle Medeian rooli oli hänen kaikista näyttämötöistään rakkain. Suomessa tulkintaa oli pidetty ”hänen suurimpana voittonaan”, amerikkalaiset eivät sen sijaan olleet kovin innostuneita pohjoismaisesta Medeiasta, joka esiintyi Broadwayn President-teatterissa.[27]

Yksi amerikkalaisen modernin draaman menestyksekkäimpiä esityksiä Kansallisteatterissa oli Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu talvella 1950. Eronen oli neuroottisen Blanchen roolissa ja Tauno Palo Stanleyna. Heidän osasuorituksiaan pidettiin jälleen ”aistillisena yhteisnäyttelemisenä”, kuten Neiti Juliessa. Vuosi 1950 oli Eroselle raskas: Viettelyksen vaunun esitykset jatkuivat tiheään, ja Blanchen rooli oli vaativa niin fyysisesti kuin henkisesti. Syksyllä Eronen esiintyi vielä lausujana Helsingin teatteriorkesterin sekä Lahden Kaupunginorkesterin ohjelmanumeroissa. Uuvuttava työtahti laukaisi uudestaan moniniveltulehduksen oireet, ja hänen oli jälleen otettava sairauslomaa teatterista.[28]

Ella Eronen ja Heikki Savolainen Kansallisteatterin Viettelyksen vaunussa 1950.

Eronen joutui vuonna 1951 kriisiin Kansallisteatterin kanssa, kun hän ei palannut määräajassa sairauslomaltaan. Eronen oli palannut Yhdysvaltoihin loppuvuodesta 1950 saamaan hoitoa nivelsairauteensa ja osallistuakseen tyttärensä Leilan häihin. Hän tarvitsi kuitenkin rahaa kalliiseen lääkkeeseen, jota ei vielä tuolloin saanut Suomesta (kyseessä on ilmeisesti ollut kortisoni). Lehtitietojen mukaan Eronen oli esiintynyt amerikkalaisella näyttämöllä, mikä aiheutti pahennusta Kansallisteatterin johdossa. Erosen sopimus irtisanottiin, vaikka hän selitti kirjeessään teatterin johtajalle Arvi Kivimaalle antaneensa muutaman lausuntaillan saadakseen rahaa lääkehoitoa varten. Kyseinen kirje ei jostain syystä saapunut koskaan perille ja kun Eronen palasi viimein Suomeen helmikuussa, hän oli saanut johtokunnalta kirjeen jossa ilmoitettiin erottamisesta. Tapausta käsiteltiin välimiesoikeudessa, ja ratkaisuna Eronen irtisanottiin Kansallisteatterista mutta hänen ei tarvinnut maksaa koko vuoden palkkaa takaisin sakkoina.[29]

Irtisanominen vei Erosen taloudelliseen ahdinkoon. Hänellä oli perhe elätettävänään, joten hän myi vähän aikaa Svenska Teaternin kulmalla vapputavaroita ja jatkoi lausuntailtojen pitämistä. Tilanne helpottui vuoden 1951 lopulla, kun Helsingin Kansanteatterin johtaja Verneri Veistäjä tarjosi Eroselle ohjattavaksi Eugene O’Neillin näytelmää Murheesta nousee Elektra. Tästä kasvoi yksi Erosen uran merkkipaaluja. Kyseessä oli myös hänen hyvän ystävänsä Aino-Inkeri Notkolan 25-vuotistaiteilijajuhla. Etelävaltiolaisen perheen rappiosta ja hävityksestä kertova monumentaalinen näytelmä oli vaikea toteutettava, ja siihen tartuttiin harvoin. Eronen suoriutui vaativasta dramatisoinnista ja ohjauksestaan arvioiden mukaan ”voitollisella uhkapelillä”. Hän oli lyhentänyt käsikirjoitusta melkoisesti onnistuen silti säilyttämään näytelmän kohtalonomaisen ja vaaraa väreilevän hengen. Kansanteatterissa Eronen myös näytteli toisen näytelmän suurista naisrooleista, äiti Christinen osan. Menestyksen seurauksena hänet kutsuttiin ohjaamaan näytelmä myös Tampereen Teatteriin. Tampereen kappaleessa Eronen näytteli tytär Laviniaa. Voitokas Lavinia esitettiin myös helsinkiläisyleisölle Kansanteatterin produktiossa.[30]

Erosen ehdotuksesta Kansanteatteri otti ohjelmistoonsa Jan de Hartogin komedian Pylvässänky, jossa aviopari elää koko avioliittonsa läpi suuren pylvässängyn vierellä. Edvin Laine esitti aviomiehen osan ja Eronen vaimoa sekä teki myös näytelmän sovituksen. Hän säilytti kontrastin alun keveyden ja lopun surumielisen tunnelman välillä, ja karsi sen pois vasta kiertuesovitusta varten. Jo näytelmän ensi-ilta oli suuri voitto tekijöille: ”Kansa ulvoi, huusi ja tömisteli jalkojaan. Me tiesimme, että meillä oli menestys!”, Eronen muisteli. Häntä ei oltu aiemmin juuri nähty komediarooleissa, ja sanavalmiin ja pippurisen vaimon osa oli yllätys myös kriitikoille. Viisikymmentä kertaa esitetty näytelmä sekä seuraavan vuoden pitkä kiertue kohensivat Erosen taloutta huomattavasti. Pylvässänky otettiin myöhemmin myös Kansallisteatterin ohjelmistoon, kun sekä Eronen että Laine olivat kiinnitettyinä sinne.[31]

Eronen olisi päässyt takaisin Kansallisteatteriin jo vuonna 1954, mutta hän halusi jatkaa vielä vuoden vapaana näyttelijänä voidakseen tehdä Jeanne d’Arcin roolin Suomalaisessa Oopperassa. Samana vuonna Eronen vuokrasi Kansallisteatterin 25-vuotistaiteilijajuhlaansa varten. Näytelmänä oli Tennessee Williamsin Tatuoitu ruusu, jonka Edvin Laine ohjasi. Erosen taiteilijajuhla sai lehdistössä runsaasti huomiota ja kiitosta.[32]

Eronen palasi Kansallisteatterin riveihin syksyllä 1955. Hänen ensimmäisiä töitään oli Halldór Laxnessin Hopeakuun ohjaaminen, mutta koki tuotannon epäonnistuneeksi. Paluunsa jälkeen Eronen sai päärooleja toisensa perään. Hän teki ikääntyneen ja yksinäisen diivan Ilona Silverin roolin Walentin Chorellin näytelmässä Madame sekä Kansallisteatterissa että radiossa ja myöhemmin myös televisiossa. Mukaan mahtui myös epäonnistuneita töitä, kuten Alexandre Dumasin Kamelianainen; näytelmän roolitus ei ollut kovin edullinen ja Erosta pidettiin Margueriten osaan aivan liian vanhana. 1950-luvulla Eronen esiintyi aiempaa useammin komediarooleissa, mutta arvostelijat pitivät esimerkiksi Reviisorin Anna Andrejevnan osaa hänen laadulleen vieraana. Erosen tragediennen leima oli hänen koko uransa ajan pysyvä huolimatta Pylvässängyn laajasta menestyksestä.[33] Kesällä 1957 Eronen koki erään uransa kohokohdista vieraillessaan Kansallisteatterin mukana Kööpenhaminassa ja Wienissä näytelmällä Ifigeneia Auliissa. Hän sai Ifigeneiana ylenpalttisesti suitsutusta ulkomaiselta yleisöltä, mutta koki huomionosoitukset lähinnä vaivaannuttavina.[34]

Eronen alkoi vuosikymmenen loppua kohti käyttää koruttomampaa ilmaisua näyttämötyössään. Ennakkona muutoksesta oli Jean Racinen Phaidran menestyksekäs nimirooli talvella 1959. Arvi Kivimaa ohjasi loppuvuodesta 1961 Aiskhyloksen näytelmän Agamemnon, jossa Eronen teki Klytaimnestran roolin. Tässäkin hänen tulkintansa oli vähäeleisempi ja pelkistetympi. Pia Hattaran mukaan Eronen oli näytellyt ”tavalla, joka ei unohdu koskaan. Kaikki epäoleellinen oli karsittu pois. Jäljellä oli vain kirkas ajatus ja ymmärrys.”[35]

Vuonna 1964 Eronen vietti 35-vuotistaiteilijajuhlaansa. Kappaleena oli Friedrich Dürrenmattin Fyysikot, jossa Eronen näytteli hirviömäistä Mathildea. Muriel Sparkin komediassa Filosofiantohtorit hänen roolinsa oli tuikea ja totuuksia laukova kotiapulainen. Kyseessä oli Erosen inhokkirooli, sillä vastoin omia oppejaan hänen oli näytettävä siinä mahdollisimman arkiselta. Se jäi myös hänen viimeiseksi työkseen Kansallisteatterin kiinnitettynä näyttelijänä.[36]

Ella Eronen vuonna 1971.

Eronen joutui jäämään eläkkeelle Kansallisteatterista vuonna 1965. Eläköityminen ja siitä seurannut toimettomuus masensivat Erosta, sillä hän oli vuosikymmenien ajan omistautunut täysin työlleen eikä hänellä enää ollut mitään mihin ryhtyä. Eronen oli myös jäänyt muuttuvien aikojen jalkoihin: hän vierasti uuden näyttelijäsukupolven omaksumaa stanislavskilaista metodia ja myös 1960-luvulla tullutta suuntausta, brechtiläistä teatteria. Ensimmäisenä eläkevuotenaan Eronen jätti julkisuuden tyystin. Vuosina 1966 ja 1967 hän vieraili Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensin Strindbergin näytelmässä Velkojat ja sitten Edward Albeen näytelmässä Tasapainoilua. Eronen ei kuitenkaan enää tuntenut intoa työhön, mikä näkyi hänen suorituksistaan, jotka saivat parhaimmillaankin haaleat arvostelut.[37]

Eronen ei seuraavien viiden vuoden aikana esiintynyt lainkaan julkisuudessa ja kieltäytyi haastatteluista. Hänen yksityiselämäänsä alettiin sen sijaan ruotia 1960-luvun loppupuolella useissa juorulehdissä. Varakas ja yksinäinen näyttelijätär veti puoleensa epämääräistä väkeä, ja hän etääntyi vähitellen vanhoista ystävistään. Eronen oli tunnettu auttamishalustaan ja majoitti usein asuntoonsa nuoria miespuolisia tuttaviaan, niin kutsuttuja ”taivaanrannanmaalareita”. Hän oli suostunut eläkkeelle jäätyään antamaan yhden haastattelun, joka lopulta päästi valloilleen monenlaiset huhut: lähes seitsenkymppisen Erosen väitettiin muun muassa juhlivan estottomasti paljon nuorempien miesten seurassa ja kihlautuneen 17-vuotiaan pojan kanssa.[38] Räikeät ja vihjailevat jutut johtivat skandaaleihin ja Erosen huolella rakentaman imagon murentumiseen. Hän laittoi lopulta vireille useita oikeusjuttuja, muun muassa Monalisa-lehteä vastaan, ja useat niistä kääntyivät hänen voitokseen.[39]

12. maaliskuuta 1973 Eronen teki paluun estradeille. 40-vuotistaiteilijajuhlansa merkeissä hän piti lausuntaillan Klassikoista tulenkantajiin, josta tuli niin suosittu, että hän lähti ohjelmallaan maanympärikiertueelle. Arvostelut olivat kaikkialla yhtä ylistäviä. Helsingin Sanomien Sole Uexküll puhui arviossaan yksinkertaisesti ”triumfista”. Eronen tunsi voittaneensa hiljaisten vuosien masennuksen ja saaneen tuoreen otteen työhönsä. Vuoden 1974 kassakappaleeksi muodostui Erosen ja Joel Rinteen yhteistyö André Roussinin komediassa Veturi, jossa Eronen näytteli Sonjan roolin. Erosen ja Rinteen yhteispeli ei sujunut ongelmitta, mutta näytelmästä tuli yhtä suosittu kuin Pylvässängystä 20 vuotta aiemmin.[40]

Vuonna 1971 Eronen julkaisi Kirsti Jaantilan kirjoittamana muistelmateoksensa Loistava Ella. Joulukuussa 1977 Ella Eronen ja Emmi Jurkka saivat ensimmäiset myönnetyt Ida Aalberg -palkinnot. Samana vuonna Eronen palkittiin professorin arvonimellä. Pro Finlandia -mitalin hän oli saanut jo 1952.[41]

Erosen uran loppuaikojen työt Kansallisteatterissa olivat äidin osa Lorcan draamassa Veren häät sekä Jean Giraudoux’n Hupsu kreivitär, jonka pääroolissa Eronen vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaansa syksyllä 1981. Hänen terveytensä oli kuitenkin alkanut horjua, hänellä oli ruokahaluttomuutta ja mitä heikommaksi hän kävi, sitä tuskallisempaa kreivittären roolin esittämisestä tuli. Näytelmää oli esitetty koko vuoden ajan ja Eronen suhtautui siihen pakkomielteisesti, koska tajusi joutuvansa sen jälkeen lopettamaan työt Kansallisteatterissa kokonaan.[42] Erosen viimeiseksi rooliksi jäi näyttelijä Sarah Bernhardtin osa Svenska Teaternissa keväällä 1984 esitetyssä näytelmässä Solen och jag. Hänen kuntonsa oli tuolloin jo niin heikko, että näytelmää voitiin esittää vain parikymmentä kertaa.[43]

Lausunta oli merkittävä osa Erosen taiteilijauraa. Pitkien työttömyyskausiensa aikana hän tienasi elantonsa pitämällä lausuntailtoja. Eino Leino oli hänen suosikkirunoilijansa ja vuosikymmenten vieriessä hänen vakio-ohjelmistoaan olivat muun muassa Leinon Helkavirsiä ja Kuolemattomuuden toivo. Vuosien aikana myös Leinon vähemmän tunnettu teos Alla Kasvon Kaikkivallan tuli Eroselle läheiseksi. Niin ikään Runebergin Maamme-runo sekä Medeian monologi kuuluivat hänen bravuurinumeroihinsa.[44]

Erosen lausuntaohjelmaan kuului usein myös esimerkiksi Katri Valan, Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja. Lausuntakiertueellaan Ruotsissa 1940 hän lausui muun muassa Vänrikki Stoolin tarinoita sekä Bertel Gripenbergin Östanvindin jokaisessa tilaisuudessa.[45] 1950-luvulla Eronen piti lausuntakiertueen Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Hänen lausuntansa, joka oli vielä sota-aikana ollut tyyliltään rajua ja värikkään ekspressiivistä, alkoi vähitellen pelkistyä ja muuttui kokonaisuudessaan eleettömäksi. Alun perin lausunta toimi Eroselle vain korvikkeena teatterityölle, mutta hän alkoi 1940-luvulla kokea sen jopa näyttelemistä innostavampana, koska ”olen voinut rakentaa ohjelmistoni siten, että olen esittänyt oman sanomani.”[46]

Vuonna 1960 Eronen lausui Kansallisteatterissa itsenäisyyspäivän alla V. A. Koskenniemen runoja. Tällöin häntä arvosteltiin muun muassa ”väärästä paatoksesta” ja ”oman äänensä ihailemisesta”. Timo Tiusanen lyttäsi esityksen sekä Koskenniemen runot suorin sanoin, mikä sai Erosen järkyttyneenä luopumaan lausunnasta moneksi vuodeksi.[47]

Eronen esiintyi uransa aikana viidessä elokuvassa. Valkokankaalla hänen roolinsa oli joko vanhapiika tai verevä vamppi. Osittaisessa äänielokuvassa Jääkärin morsian vuonna 1931 Erosella oli kohtalokkaan naisen, Sonja Strandin osa. Ikäneitoja hän esitti vuonna 1933 elokuvissa Herrat täysihoidossa ja Pikku myyjätär. Ainoa varsinainen pääosa Erosella oli vuonna 1938 valmistuneessa Kalle Kaarnan ohjaamassa Elinan surmassa. Suuritöinen historiallinen spektaakkeli perustui Gustaf von Numersin samannimiseen näytelmään. Erosen roolisuoritus uhkaavana ja juonittelevana Kirsti Fleminginä sai ylistäviä arvioita. Elokuvataide ei kuitenkaan juuri kiinnostanut Erosta; hän oli ilmeisesti lähtenyt mukaan pelkästään siksi, ettei hänellä ollut tuolloin muutakaan työtä.[48]

Edvin Laine yritti 1940-luvulla pitkään kosiskella Erosta elokuvakameroiden eteen. Eronen oli kieltäytynyt sanomalla: ”En minä sovi filmiin”. Hän pysyi kuitenkin avoimena ajatukselle, jos hänelle löytyisi hyvä rooli. Viimeisen filmiroolinsa Eronen teki kymmenen vuotta edellisen jälkeen Laineen ohjaamassa draamaelokuvassa Laitakaupungin laulu (1948). Hän esitti uhkean vamppimaista Juuditia, jonka omistamassa kapakassa rikolliset kohtaavat. Teosta pidettiin aikalaisarvioissa tavallista ohuempana tarinana Ansa & Tauno-elokuvien sarjassa.[49]