Elisabet I

Elisabet syntyi Greenwichin palatsissa 7. syyskuuta 1533. Hänen isänsä Henrik VIII oli odottanut saavansa kauan kaivatun miespuolisen kruununperijän. Hänen toiveensa ei toteutunut, sillä kuningatar Anna Boleyn synnytti tyttövauvan, ja prinssin syntymää juhlistavat turnajaiset ja kulkueet peruttiin. Elisabetin ollessa 3-vuotias Henrik VIII määräsi Anna Boleynin mestattavaksi aviorikoksesta syytettynä.[3] Elisabet nimettiin isoäitinsä Yorkin Elisabetin mukaan.[4] Elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta Elisabet eli Greenwichissä äitinsä kanssa, minkä jälkeen hän sai oman taloutensa Hatfieldiin. Palveluskuntaan kuului myös hänen sisarpuolensa Maria, jolta oli viety kuninkaalliset arvonimet ja joka tunnettiin nyt virallisesti äpäränä.[5]

Prinsessa Elisabet 13-vuotiaana, n. 1546.

Elisabet I oli ainoa hengissä säilynyt Henrik VIII:n lapsi tämän avioliitosta Anna Boleynin kanssa. Elisabet I kasvatettiin protestantiksi ja hyvin sivistyneeksi; hän osasi puhua ja kirjoittaa kuutta kieltä: englantia, latinaa, kreikkaa, ranskaa, italiaa ja espanjaa.[6] Nuoruudessaan Elisabet vieraili harvoin hovissa. Hän piti kuitenkin yhteyttä nuorempaan velipuoleensa Edvardiin latinankielisin kirjein. Heitä yhdisti protestanttinen usko. Vuonna 1543 Elisabet palautettiin sisarpuolensa kanssa kruununperimysjärjestykseen Edvardin jälkeen. Vuonna 1546 Elisabet palasi hoviin opiskelemaan uuden äitipuolensa Katariina Parrin valvonnassa. Henrik VIII kuoli 28. tammikuuta 1547, ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard VI. Elisabet lähetettiin isänsä kuoleman jälkeen asumaan Katariina Parrin luokse Chelseaan. Katariina avioitui pian Thomas Seymourin kanssa. Seymourin käytös nuorta Elisabetia kohtaan oli kaikkea muuta kuin isällistä ja aiheutti ikäviä huhupuheita varsinkin talon palveluskunnan keskuudessa. Episodi osaltaan johti myöhemmin Thomas Seymourin teloittamiseen vuonna 1549. Tätä aiemmin kuolemansairas ja raskaana oleva Katariina oli lähettänyt Elisabetin pois taloudestaan.[7]

Edvard VI kuoli lapsettomana 8. heinäkuuta 1553[8], ja valtaan nousi Elisabetin sisarpuoli Maria, joka aloitti maan uudelleenkatolilaistamisen.[9] Maria suhtautui lyhyen valtakautensa aikana sisarpuoleensa epäluuloisesti. Viisaasti Elisabet antoi ymmärtää jättäneensä reformaation opit. Maria suunnitteli avioituvansa Espanjan kruununprinssin Filipin kanssa, mitä englantilaiset vastustivat kiivaasti. Vastustus johti 25. tammikuuta 1554 Thomas Wyattin johtamaan kapinaan, johon kuningatar epäili Elisabetin sekaantuneen. Elisabet vangittiin 18. maaliskuuta Toweriin, josta hänet vapautettiin kotiarestiin toukokuussa. Maria vihittiin Espanjan Filipin kanssa 26. heinäkuuta 1554.[10] Maria, joka luuli olevansa raskaana ja pelkäsi kuolevansa lapsivuoteeseen, valitsi kuitenkin lopulta Elisabetin seuraajakseen seuraavaksi lähimmän sukulaisensa Skotlannin Maria Stuartin ohi, koska Elisabet näytteli valheellisesti katolisuuteen kääntynyttä.[9]

Maria I kuoli 17. marraskuuta 1558 Westminsterin palatsissa. Puolenpäivän aikaan Elisabet julistettiin Englannin kuningattareksi. Elisabet sai tiedon uudesta asemastaan lukiessaan kirjaa Hatfieldin puistossa. Kun neuvoston jäsenet polvistuivat hänen eteensä, Elisabet vajosi tunnekuohussa polvilleen ja ilmoitti latinaksi tapahtuneen olevan Herran työtä.[11] Heti valtaistuimelle noustuaan Elisabet alkoi nimetä hallintoaan. Pääneuvonantajaksi tuli William Cecil, joka oli tuntenut Elisabetin teini-iästä saakka. Cecil pysyi virassa seuraavat 40 vuotta. Merkittäviä virkoja saivat myös Robert Dudley ja useat Elisabetin äidin puolen sukulaiset, Careyn ja Howardin sukujen jäsenet. Marian hallinnon aikaiset katolilaismieliset neuvoston jäsenet siirrettiin syrjään, ja heidän paikalleen Elisabet valitsi protestanttisia aatelisia.[12]

Elisabetin ensimmäinen toimi oli kääntää maa takaisin protestantismiin Marian katolilaistamistoimien jälkeen. Tässä hän kuitenkin käytti malttia, sillä hän oli uskonnollisesti melko suvaitsevainen. Vuonna 1559 hän antoi tärkeät lait valtion ylivallasta kirkon yli (Supremacy Bill) ja kirkon yhtenäisyydestä (Uniformity Bill).[9] Lait tekivät protestanttisuudesta valtion virallisen uskonnon ja vakiinnuttivat jumalanpalveluksen muodon, jonka keskeinen sisältö on säilynyt Englannissa näihin päiviin saakka. Uudistuneen Englannin kirkon ensimmäiseksi arkkipiispaksi valittiin Matthew Parker.[13] Vaikka Elisabet oli kasvatettu protestanttiseen uskoon, hän ei ollut reformisti. Hän vaati, että joitakin kirkon katolisia rituaaleja ja seremonioita tuli säilyttää, eikä esimerkiksi hyväksynyt ääriprotestantteja, puritaaneja tai papiston avioliittoja.[14]

Toinen valtion asia, joka Elisabetin oli ratkottava kiireesti, oli kuningattaren avioliitto. Ei ollut selvää, kuka perisi Englannin kruunun, jos Elisabet kuolisi äkillisesti. Vuonna 1544 säädetyssä laissa kruununperimyksestä (Act of Succession) ja Henrik VIII:n testamentissa määrättiin, että Elisabetin jälkeen kruununperimysjärjestyksessä olisivat Henrikin nuoremman sisaren Marian, Suffolkin herttuattaren jälkeläiset, Greyn sisarukset. Myös Henrikin toisen sisaren Margareetan pojan tyttärellä Skotlannin kuningattarella Marialla oli vaatimuksia kruunuun. Elisabet ei pitänyt kummastakaan vaihtoehdosta. Jo varhain Elisabet oli haluton nimeämään itselleen seuraajaa, koska omasta kokemuksestaan tiesi, kuinka perimysoikeus toisi mukanaan salaliittoja ja kapinoita. Vastaus perimysongelmaan oli avioliitto ja lasten saaminen. Englannin parlamentin alahuone vetosi virallisesti kuningattareen, jotta tämä avioituisi mahdollisimman pian. Elisabet vastasi vetoomukseen samalla tavalla kuin tulisi tekemään useasti myöhemminkin; näyttämällä kruunajaissormustaan ja sanomalla: ”Olen jo sitoutunut aviomieheen, ja tuo aviomies on Englannin kuningaskunta”. Aviottomana pysyminen oli poliittisesti järkevää: ulkomaalainen puoliso sitoisi Englannin tiiviisti toiseen valtioon ja toisaalta omien alamaisten olisi vaikeaa hyväksyä ulkomaalainen aviomies. Englantilaisen aatelisen naiminen taas saattaisi aiheuttaa valtataisteluja hovin sisällä ja koko maassa.[15]

Robert Dudley, Leicesterin jaarli, n. 1564

Elisabetia kosittiin ensimmäisen kerran kruunaamisensa jälkeen vuonna 1559, jolloin kosijana oli Espanjan kuningas Filip, Maria I:n leski. Elisabet viivytteli vastaustaan viikkoja, kunnes kertoi Filipin lähettiläälle de Ferialle, ettei voinut naida hänen majesteettiaan, koska oli kerettiläinen. Vuosikausia aviomiesehdokaskandidaattina oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ferdinand I, joka tarjosi puolisoksi jompaakumpaa pojistaan. Arkkiherttua Kaarlen ja Elisabetin väliset avioliittoneuvottelut kestivät yhteensä kahdeksan vuotta ja päättyivät lopulta siihen, että Elisabet ei voinut hyväksyä tulevan puolison harjoittavan omaa uskontoaan yksityisesti. Myös Ruotsin prinssi ja tuleva kuningas Eerik esitti avioliittotarjouksensa useamman kerran.[16]

Elisabetilla oli myös kotimaisia vaihtoehtoja puolisoksi. Kaikista vakavimmin otettava, ja luultavasti ainoa, jota Elisabet koskaan rakasti, oli Robert Dudley.[17] Dudleyn vaimo Amy Robsart kuoli kotonaan vuonna 1560 hämärissä olosuhteissa, ja maassa huhuiltiin kuoleman olleen Dudleyn ja kuningattaren järjestämä, jotta he voisivat avioitua. Kuolema todettiin tapaturmaksi, mutta epäilyt murhasta levisivät laajalti. Huhut luonnollisesti estivät mahdolliset aviosuunnitelmat.[18] Dudleyn ja kuningattaren romanttiset välit viilenivät lopullisesti, kun Dudley avioitui salaa jo raskaana olevan Elisabetin hovineidon ja serkun Lettice Knollysin kanssa vuonna 1578.[19] Silti kuningatar vaipui syvään suruun Dudleyn sairastuttua ja kuoltua vuonna 1588. Hän säilytti Dudleyn viimeiseksi jäänyttä kirjettä elämänsä loppuun saakka.[20]

Tuleva Ranskan Henrik III

Ranskan kuningataräiti Katariina de’ Medici halusi estää Englannin ja Habsburgien välisen liiton, joka syntyisi mahdollisen avioliiton kautta ja siksi yritti vuonna 1565 ehdottaa poikaansa Kaarle IX:tä puolisoksi Elisabetille. Aviomiesehdokas oli tuolloin 14-vuotias, eikä siksi kiinnostanut Elisabetia.[21] Myöhemmin de’ Medici tarjosi puolisoksi myös toista poikaansa Henrikiä, Anjoun herttuaa, joka oli 19-vuotias. Tässä tapauksessa uskonto oli suurin este avioliitolle: Henrik oli järkkymätön katolisessa uskossaan. Lisäksi Elisabetin aviointoa todennäköisesti pidätteli Anjoun herttuan maine irtosuhteistaan sekä miesten että naisten kanssa.[22] Kun avioliittoneuvottelut Elisabetin ja Henrikin välillä kariutuivat, de’ Medici tarjosi puolisoksi vielä nuorempaa poikaansa François’ta, Alençonin herttuaa, jolla tiedettiin olevan sympatioita hugenotteja kohtaan. Elisabet epäili herttuan olevan liian nuori ja mies oli lapsuudessaan sairastanut isorokon, joka oli turmellut hänen ihonsa.[23] Ulkopoliittisista syistä suhteita Ranskaan oli kuitenkin syytä pitää yllä. Sekä kansa että osa parlamentista vastusti liittoa ja tästä Elisabet sai taas uuden tekosyyn viivytellä asian kanssa. Kuningatar pelkäsi myös Espanjan suuttumusta, koska herttua tavoitteli Alankomaiden kruunua. Alençon kävi kosiomatkoilla Englannissa kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1579. Kun Alençon viimeisen kerran lähti Englannista vuonna 1582, päättyi samalla myös Elisabetin aika avioliittomarkkinoilla.[24].

Elisabet itse edisti imagoaan neitsytkuningattarena. Hän käytti tunnuksinaan aikanaan Neitsyt Mariaan yhdistettyjä symboleita, kuten ruusua, kuuta, kärppää ja feenikslintua.[25]

Maria Stuart n. vuonna 1559

Maria Stuartin aviomies, Ranskan kuningas Frans II kuoli vuonna 1560. Hyvin pian kuoleman jälkeen kuningataräiti Katariina de’ Medici hoputti miniäänsä palaamaan Skotlantiin. Koska Maria piti itseään Englannin todellisena kuningattarena eikä suostunut tunnustamaan Elisabetin asemaa, Elisabet ei antanut Marian palata Skotlantiin Englannin kautta.[26] Estääkseen Mariaa avioitumasta Englannille vihamielisen ulkomaisen puolison kanssa Elisabetin tavoitteena oli naittaa hänet lojaalille englantilaismiehelle. Vahvana vaihtoehtona tähän tehtävään oli Robert Dudley. Tehdäkseen Dudleysta kiinnostavamman Marian silmissä Elisabet antoi miehelle Leicesterin jaarlin arvonimen. Skotlannin kuningatar kiinnostui kuitenkin enemmän Margaret Douglasin pojasta, Henry Stuartista, arvonimeltään lordi Darnley, jolla oli itselläänkin vaatimuksia Englannin kruunuun, sillä hänen isoäitinsä oli Margareeta Tudor.[27]

Marian ja Margaret Douglasin pyynnöstä kuningatar antoi Darnleyn matkustaa Skotlantiin 1565 perheasioiden varjolla. Samana vuonna Maria ilmoitti Elisabetille avioituvansa Darnleyn kanssa. Elisabet kielsi liiton jyrkästi, koska Darnleyn katolisuuden takia avioliitto oli suuri uhka Elisabetille ja vahvisti Marian vaatimuksia Englannin kruunuun. Kiellosta huolimatta Maria avioitui 29. kesäkuuta 1565 Edinburghissa. Viikoissa tuore puoliso suututti suuren osan Skotlannin aatelisista ylimielisyydellään ja sisällissota vaikutti väistämättömältä. Raivostunut Elisabet vaati Mariaa tekemään rauhan protestanttisen velipuolensa Morayn jaarlin kanssa, jolle hän tarjosi taloudellista apua.[28]

Moray ja muut kapinoivat aateliset pakenivat Englantiin Marian armeijaa. Elisabet kieltäytyi sotkeutumasta konfliktiin aseellisesti, mutta antoi Morayn jäädä turvaan Englantiin. Samoihin aikoihin Darnleyn ikävä luonne oli paljastunut myös Maria Stuartille: Maria tukeutui sihteeriinsä David Rizzioon, joka sai pian paljon valtaa Skotlannin hovissa. Mustasukkainen Darnley tappoi salaliittolaisineen Rizzion vuonna 1566 raskaana olevan Marian silmien edessä. Tapahtuman jälkeen puolisot etääntyivät toisistaan ja Maria alkoi hakea tukea Moraylta. Maria synnytti terveen pojan, Jaakon, jonka kummiksi Elisabet suostui siitäkin huolimatta, että syntymä vahvisti Marian vaatimuksia Englannin kruunuun.[29]

Darnley murhattiin 1567 ja epäilykset kohdistuivat Mariaan ja protestanttiseen Bothwellin jaarliin. Samana vuonna Bothwell Marian oman väitteen mukaan sieppasi Marian Dunbariin ja raiskasi hänet, minkä jälkeen Maria ei voinut enää kieltäytyä avioliitosta. Skotlannin aatelisto ei hyväksynyt liittoa ja aloitti aseellisen hyökkäyksen kuningatartaan vastaan, minkä seurauksena Maria saatiin kiinni ja asetettiin vartioinnin alaiseksi. Elisabet ei voinut hyväksyä alamaisten nousua hallitsijaansa vastaan ja vaati Marian palauttamista asemaansa. Yleinen mieliala oli kuitenkin Mariaa vastaan, ja hänet siirrettiin syrjään poikansa tieltä. 29. kesäkuuta vauvaikäinen Jaakko kruunattiin Stirlingissä protestanttisten menojen mukaan.[30]

Maria Stuart vankeudessa

2. toukokuuta 1568 Maria karkasi vankilastaan ja pakeni Englantiin. Hänen saapumisensa aiheutti ongelman Englannin hallinnolle seuraavaksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänet asetettiin heti saapumisensa jälkeen kotiarestiin. Elisabet ei halunnut lähteä sotaan Skotlantia vastaan Marian puolesta, mutta vapaana Englannissa tämä olisi inspiraationa jokaiselle tyytymättömälle katoliselle.

Jo seuraavana vuonna maan pohjoisosissa alkoi kyteä katolisten salaliitto, ja Espanja yllytti puhjenneita kapinoita. Muualla Englannissa katoliset olivat uskollisia Elisabetille, mutta pohjoinen ei ollut koskaan täysin hyväksynyt uskonnollisia muutoksia. Pohjoisen vaikutusvaltaiset katoliset Northumberlandin ja Westmorlandin jaarlit alkoivat organisoida suuria kokoontumisia, joiden perimmäinen tarkoitus oli lietsoa kapinamielialaa. Ranska oli luvannut tukea kapinallisille. Kapina oli vaarallisin, jonka Elisabet oli kuningattarena kokenut. Marraskuussa pohjoisen jaarlit saivat liikkeelle 2 500 hengen kapinallisjoukon, joka marssi kohti etelää tavoitteenaan vapauttaa Maria Stuart. Marian olinpaikkaa siirrettiin, ja kapinaliike alkoi hajota jo joulukuussa, kun kapinalliset joutuivat pakenemaan noin 28 000 miehen vahvuista kuninkaallista armeijaa. Elisabet halusi antaa esimerkin kapinoinnin seurauksista ja rankaisi kapinoivia alueita ankarasti: helmikuuhun 1570 mennessä 600–750 aatelitonta oli hirtetty ja 200:lta alempaan aatelistoon kuuluvalta oli takavarikoitu heidän omaisuutensa. Westmorland ehti paeta Flanderiin, mutta Northumberland teloitettiin Yorkissa.[31]

Vuonna 1571 Espanjan kuningas Filip II ja paavi antoivat Maria Stuartille tukensa salaliittoon, jonka tarkoituksena oli syöstä Elisabet vallasta katolisten joukkojen hyökätessä maahan ja nostaa Maria ja lordi Norfolk hänen paikalleen. William Cecil, nyt arvoltaan lordi Burghley, sai vihiä asiasta, ja kansallisen turvallisuuden nimissä parlamentti sääti lakeja, joiden mukaan Elisabetin aseman kieltäminen Englannin laillisena kuningattarena samoin kuin hänen kutsumisensa kerettiläiseksi oli valtiopetos. Krusifiksit, rukousnauhat ja uskonnolliset kuvat kiellettiin. Katoliset, jotka olivat paenneet ulkomaille, määrättiin palaamaan kotiin kuuden kuukauden sisällä sen uhalla, että he muuten menettäisivät omaisuutensa. Salaliittolaisten suunnitelma oli, että Alban herttua Fernando Álvarez de Toledo hyökkäisi joukkoineen Alankomaista Englantiin ja miehittäisi Lontoon. Norfolkin tehtävä olisi lietsoa Englannin katoliset mukaan salaliittoon. Alba kuitenkin kieltäytyi käyttämästä joukkojaan ja salaliitto tyrehtyi. Norfolk jäi kiinni rahalähetyksistä ja salakirjoitetuista viesteistä Marialle, ja hänet pidätettiin. Norfolk teloitettiin Towerissa lopulta 31. toukokuuta Elisabetin epäröityä tuomiota pitkään. Salaliiton paljastumisen jälkeen Elisabetin asenne Mariaa kohtaan koveni eikä enää koskaan harkinnut Marian palauttamista Skotlannin valtaistuimelle.[32]

Kuningatar Elisabet ja Sir Francis Walsingham tutkivat Babingtonin salaliittoa

Katolinen pappiskokelas Gilbert Gifford pidätettiin 1585 hänen saavuttuaan Ranskasta. Hänen oli ollut määrä luoda uudestaan katkenneet yhteydet ranskalaisten liittolaisten ja Maria Stuartin välillä. Francis Walsingham lahjoi Giffordin välittämään kaikki ulkomailta Marialle tulevat kirjeet hänen kauttaan. Walsinghamin sihteeri Thomas Phelippes tulkitsi, kopioi ja lähetti kirjeet edelleen niiden määränpäähän. Kirjeet salakuljetettiin Marialle oluttynnyreissä. Seuraavana vuonna Espanjan Filip otti yhteyttä paavi Sixtus V:een ja pyysi kirkon siunausta hyökkäykselle Englantia vastaan. Siunaus annettiin taloudellisen avun kanssa. Filip suunnitteli antavansa Englannin hallinnan tyttärelleen Isabella Clara Eugenialle. Suunnitelma tuli ilmi Marian Espanjan lähettiläs Mendozalle osoitetussa kirjeessä, jossa Maria antoi tukensa hyökkäykselle, ja kirjeestä, joka oli lähetetty hänen tukijalleen Charles Pagetille. Pagetin vastauksessa kerrottiin, kuinka pappi John Ballard oli saapunut Englantiin järjestääkseen paikallisten katolisten kapinan Elisabetia vastaan. Ballard oli houkutellut salaliittoon mukaan rikkaan katolisen Anthony Babingtonin, joka suunnitteli murhaavansa kuningattaren kuuden ystävänsä avustuksella.

Walsingham sai tarvittavat todisteet Mariaa vastaan tämän ja Babingtonin välisistä kirjeistä. Saadakseen tiedot salaliittolaisista Walsingham väärensi Marian kirjeeseen jälkikirjoituksen, jossa pyysi nimeämään kaikki salaliittoon osallistuvat. Myöhemmin Marian tukijat väittivät, että koko raskauttava kirje oli väärennös. Tämän kirjeenvaihdon paljastaminen on myös varhainen esimerkki salauskoodin murtamisesta matemaattisin keinoin.[33]

Elokuuhun mennessä Walsinghamilla oli tarvittavat todisteet Marian teloittamiseen ja Ballard, Babington sekä Skotlannin kuningatar pidätettiin. Babington ja viisi muuta salaliittolaista teloitettiin 20. syyskuuta ja loput seitsemän päivää myöhemmin. Elisabet olisi halunnut säästää Marian hengen, mutta kansa ja hänen neuvonantajansa vaativat kuolemantuomiota. Skotlannin kuningattarelle järjestettiin oikeudenkäynti, jonka tuomiovaltaa Maria kieltäytyi tunnustamasta. Oikeudenkäynnissä hän kielsi tietäneensä salaliitosta ja väitti raskauttavien kirjeiden olevan väärennettyjä. Tuomarit totesivat Marian syylliseksi, mutta tuomion pystyivät julistamaan vain parlamentti ja Englannin kuningatar. Parlamentti vaati kuolemaa, mutta vastahakoinen Elisabet viivytteli kuolemantuomion allekirjoittamisessa; hän tiesi sen olevan välttämätön toimi, mutta ei halunnut olla vastuussa sen täytäntöönpanossa.

Skotlannin kuningattaren teloitus

Elisabet allekirjoitti lopulta 1. helmikuuta 1587 määräyksen ja antoi sen William Davisonille lähetettäväksi eteenpäin ohjeistuksella, että Maria oli teloitettava mahdollisimman pian. Seuraavana päivänä Elisabet lähetti sanan Davisonille ja kielsi lähettämästä määräystä ennen kuin he olisivat keskustelleet asiasta uudelleen. Davison pelkäsi kuningattaren muuttavan taas mielensä, ja neuvosto kutsuttiin pikaisesti hätäkokoukseen, jossa päätettiin, että allekirjoitettu määräys lähettäisiin toimeenpantavaksi Elisabetin pyynnöstä huolimatta. Skotlannin kuningatar Maria Stuart teloitettiin Fotheringayn linnassa 8. helmikuuta 1587. Elisabet sai tiedon teloituksesta päivää myöhemmin ja joutui hysteeriseen tilaan. Hän osoitti aitoa katumusta ja surua, mutta samalla pelkäsi Jumalan rangaistusta teostaan ja kansainvälisen maineensa menetystä. Katolinen Eurooppa protestoikin jyrkästi teloituksen takia. Elisabet kieltäytyi ottamasta kuolemaa omille niskoilleen ja syyllisti asiassa neuvonantajansa. Davison lähetettiin Toweriin.[34]

Pääartikkeli: Voittamaton armada

Edellisellä vuosisadalla Portugali ja Espanja olivat vallanneet alueita uudesta maailmasta ja päässeet käsiksi sen rikkauksiin ja kaupallisiin mahdollisuuksiin, mutta Englanti oli jäänyt tästä kaikesta paitsi. Vuonna 1562 englantilainen John Hawkins hankki Afrikasta orjia, myi ne Hispaniolassa ja palasi Englantiin mukanaan laivallinen rikkauksia. Koska ensimmäinen matka oli menestys, Hawkins sai toiselle matkalleen 1564 kuningattarelta rahallista tukea. Kolmannelle matkalle Elisabet lainasi jo kahta omaa laivaansa. Espanjan kuningas Filip II ei hyväksynyt monopolinsa rikkoutumista, ja kun Hawkins oli palaamassa uudesta maailmasta 1568, espanjalaiset hyökkäsivät hänen laivojensa kimppuun. Plymouthiin palasi vuonna 1569 vain 15 matkasta selvinnyttä merimiestä. Heidän joukossaan oli toisen laivan kapteeni Francis Drake, joka päätti tämän jälkeen alkaa ryövätä espanjalaisten lasteja. Drake lähti vuonna 1577 maailmanympärysmatkalleen, jota rahoittivat kuningattaren lisäksi useat tämän neuvoston jäsenet. Matkallaan Drake ryösteli laivoja Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannikolla. Matkansa aikana hän pysähtyi myös lyhyesti Kaliforniassa, jonka hän valtasi kuningattarelle New Albionin nimellä. Alus palasi Plymouthiin 26. syyskuuta 1580.[35]

Elisabet I:stä voittamattomasta armadasta saavutetun voiton kunniaksi maalattu muotokuva, n.1588.

Draken ryöstely ja Elisabetin vuonna 1585 Alankomaihin lähettämä armeija saivat Filipin mitan täyttymään, ja hän alkoi suunnitella maihinnousua Englantiin. Suunnitelman mukaan vihollinen yllätettäisiin samanaikaisilla hyökkäyksillä Irlantiin ja Englantiin.[36] Talvella 1586–1587 Englantiin alkoi saapua tiedustelutietoja Espanjan satamissa käynnistyneistä laivaston liikkeellepanosta. Elisabet valtuutti Draken johtamaan rankaisuretkikuntaa espanjalaisia vastaan. Drake purjehti Cadiziin ja St Vincentin niemelle, jossa hän poltti tai otti haltuunsa espanjalaisia aluksia. Draken toiminta hidasti merkittävästi Armadan kokoamista, ja espanjalaiset hylkäsivät ajatuksen hyökkäyksestä Englantiin kahdesta suunnasta.[37] Armada lähti matkalle lopulta 12. heinäkuuta 1588. Jo matkalla sillä oli lyhyitä kohtaamisia Englannin laivaston kanssa, mutta molemmat selvisivät niistä vähin tappioin. Armada ankkuroitui Calais’n satamaan 27. heinäkuuta odottamaan Hollannista tulevia apujoukkoja. Englantilaiset iskivät yöllä lähettämällä palavia aluksia ajelehtimaan kohti espanjalaisten laivoja. Huomattuaan alukset espanjalaiset hajaantuivat paniikissa merelle luultuaan, että aluksissa oli räjähteitä. Seuraavana aamuna englantilaisilla oli helppo tehtävä tuhota iso osa vihollisen laivastoa. Ammuspula kuitenkin esti heitä lähtemästä espanjalaisten perään näiden ajelehtiessa kohti pohjoista.[38]

Englantilaiset epäilivät Armadan vielä palaavan ja Leicesterin jaarli alkoi koota joukkoja Tilburyyn. 8. elokuuta 1588 Elisabet matkusti paikan päälle ja seuraavana aamuna tarkasti joukkonsa pukeutuneena hopeiseen rintahaarniskaan ja piti ehkä valtakautensa kuuluisimman puheensa: "...Tiedän, että minulla on vain naisen heikko ja voimaton ruumis, mutta minulla on kuninkaan sydän ja sisin...".[39] Armada ei kuitenkaan palannut, ja 17. elokuuta Elisabet antoi määräyksen hajottaa Tilburyn joukot. Kun espanjalaisten kärsimät tappiot tulivat englantilaisten tietoon, kansa repesi riemuun. Kuningatar saapui marraskuun 24. päivänä riemusaatossa jumalanpalvelukseen St Paulin katedraaliin.[40]

Pääartikkeli: Yhdeksänvuotinen sota (Irlanti)

Robert Devereux, Essexin jaarli

Vuodesta 1595 asti Tyronen jaarli Hugh O’Neill oli kapinoinut Irlannissa kruunua vastaan, ja vuoteen 1598 mennessä hän oli uhannut Englannin tärkeintä linnoitusta Blackwateria Pohjois-Irlannissa. Linnoitusta vapauttamaan marssineet joukot väijytettiin ja tuhottiin. Tyronen voitto sai koko Irlannin nousemaan kapinaan, ja Englannista oli lähetettävä suuri armeija rauhoittamaan levottomuuksia. Robert Devereux, Essexin jaarli suostutteli Elisabetin valitsemaan hänet johtamaan armeijaa ja lähti Lontoosta Irlantiin 27. maaliskuuta 1599.[41] Essex oli Robert Dudleyn poikapuoli, joka oli saapunut hoviin ensimmäistä kertaa vuonna 1584 ja nopeasti noussut Elisabetin suosikiksi.[42]

Ensimmäisinä kuukausinaan Irlannissa Essex ei saanut juuri mitään aikaan. Sen sijaan että hän olisi marssinut suoraan kohtaamaan Tyronen Ulsterissa, hän lähtikin Dublinista etelään Leinsteriin, joka oli englantilaisten kannalta suhteellisen rauhallista aluetta. Kesään mennessä Essex oli menettänyt suuren osan miehistään kulkutauteihin.[43] Elisabet vaati Essexiä kohtaamaan Tyronen heti, mutta mies lähtikin länteen ja menetti taas osan joukoistaan. Lopulta Essex taipui marssimaan Ulsteriin elokuussa 1599, vaikka hänen armeijansa oli kutistunut vain 4 000 mieheen ja oli pahasti alakynnessä Tyronen miesvahvuuteen verrattuna. 5. syyskuuta Tyrone lähetti Essexille viestin, jossa ilmoitti halunsa tavata henkilökohtaisesti. Yksityinen tapaaminen järjestettiin Laganjoen rannalla, ja seuraavana päivänä julistettiin aselepo ja englantilaisten armeija vetäytyi Dubliniin.

Elisabet vaati kirjallista selvitystä tapahtuneesta, mutta Essex katsoi paremmaksi matkustaa Lontooseen selittämään tekonsa henkilökohtaisesti. Hän marssi Englantiin saavuttuaan suoraan Nonsuchin palatsiin ja Elisabetin makuuhuoneeseen, josta yllätti kuningattaren peruukitta ja puolipukeissa.[44] Essex joutui neuvoston kuultavaksi, ja hänet määrättiin vangittavaksi York Houseen. Kuulusteluissa Essex kertoi Tyronen ehdot rauhanneuvotteluille: paavi tulisi julistaa Irlannin kirkon pääksi, kaikkiin merkittäviin valtion virkoihin tulisi nimittää ainoastaan irlantilaisia ja kaikki viimeisen kahden vuosisadan aikana kruunulle menetetyt kapinallisten maat tuli palauttaa niiden alkuperäisille omistajille. Elisabet raivostui ehdoista ja vaati Essexille julkista rangaistusta siitäkin huolimatta, että miehellä oli vankka kannatus kansan keskuudessa. Sympatia vain kasvoi, kun hän sairastui vankeudessa vakavasti.[45]

Tammikuussa 1600 Essex oli toipunut ja sai lähteä York Housesta, tosin valvonnan alaisena. Hänen pääsynsä hoviin estettiin, ja hän menetti lähes kaikki virkansa. Suurissa veloissa oleva Essex vetosi kuningattareen päästäkseen takaisin suosioon, mutta Elisabet ei leppynyt.[46] Epätoivossaan Essex ajautui suunnittelemaan kapinaa. Samoihin aikoihin hänen käytöksessään alkoi näkyä merkkejä mielenterveyden järkkymisestä. Hän alkoi kerätä tukijoita kotiinsa Essex Houseen. Tämä ei jäänyt huomaamatta viranomaisilta ja Essex kutsuttiin 7. helmikuuta 1601 neuvoston kuultavaksi. Mies teeskenteli sairastunutta ja kutsui tukijansa koolle samana iltana. Seuraavana aamuna kuningatar lähetti neljä neuvoston jäsentä Essex Houseen toistamaan vaatimuksen ilmaantua neuvoston kuultavaksi.[47] Essex lukitsi miehet kirjastoonsa ja lähti kadulle 200 tukijansa kanssa. Hän ei uskonut voivansa vallata Whitehallin palatsia niin pienellä ryhmällä, mutta oli varma saavansa mukaan lisäjoukkoja kaupungissa. Hän kulki eteenpäin huutaen kruunun vastaisia iskulauseita, mutta juuri kukaan sivullinen ei liittynyt mukaan, päinvastoin Essexin omat joukot alkoivat hajaantua omille teilleen. Jäljelle jääneet pakenivat takaisin Essex Houseen, joka piiritettiin nopeasti. Kymmenen aikaan illalla Essex tukijoineen antautuivat.[48]. Oikeudenkäynnissä Westminster Hallissa Essex todettiin syylliseksi ja tällä kertaa Elisabet ei epäröinyt kuolemantuomion allekirjoittamisessa. Essex teloitettiin Towerissa 25. helmikuuta 1601.[49]

Vuoden 1603 helmikuussa Elisabet vaipui alakuloon. Hän alkoi kärsiä unettomuudesta, ruokahaluttomuudesta, jatkuvasta janosta ja rauhasturvotuksesta. Hän kieltäytyi riisuutumasta tai menemästä vuoteeseen ja istui tuntikausia aloillaan tuijottamassa lattiaan.

Elisabetin avustaja Robert Cecil sanoi Elisabetille "Teidän majesteettinne täytyisi nyt mennä nukkumaan", mihin Elisabet vastasi "Ruhtinaille ei sanota 'täytyy', pikku mies". Lopulta Elisabet saatiin vuoteeseen, ja pian hän ei kyennyt enää puhumaan. Kuningatar kuoli kahden ja kolmen välillä aamulla 24. maaliskuuta 1603. Samana päivänä Skotlannin Jaakko VI julistettiin Englannin kuninkaaksi nimellä Jaakko I. Elisabet haudattiin suurellisin menoin Westminster Abbeyyn isoisänsä Henrik VII:n viereen.[50] Muutamaa päivää myöhemmin yhdeksän vuotta kapinoinut Tyrone antautui Irlannissa Mountjoyn paroni Charles Blountille.

Koko 1500-luvun loppupuolta kutsutaan Englannissa Elisabetin ajaksi; on harvinaista, että näin pitkä ajanjakso liitetään noin voimakkaasti yhteen henkilöön.[3]

Kulttuuri kehittyi Elisabetin hallituskaudella. William Shakespeare yhdistetään usein tähän aikaan, vaikka suuri osa hänen tuotannostaan kirjoitettiinkin vasta Jaakko I:n kaudella.[51]

Elisabet kiinnitti huomiota julkiseen kuvaansa. Hän omisti monia taidokkaasti valmistettuja asuja ja näyttäviä jalokivia. Aikakauden taiteilijat, niin taidemaalarit kuin runoilijatkin, kuvasivat hänet usein myyttisten hahmojen rooleissa kuten keijukaisten kuningattarena.[52] Elisabetin ajan maalaustaide keskittyikin muotokuviin. Hovi tilasi luonnollisen kokoisia kokovartalomuotokuvia, joissa oli näyttäviä asuja ja runsaasti rekvisiittaa, ja sama teatraalinen tyyli oli vallalla muussakin maalaustaiteessa. Suurten muotokuvien lisäksi miniatyyrit olivat suosittuja. Näitä intiimejä pienoismuotokuvia annettiin usein lahjoiksi rakastavaisten välillä. [53]

• Elokuvia
  • Elisabeth ja Essex (1939) – Bette Davis
  • Merihaukka (1940) – Flora Robson
  • Maria, skottien kuningatar (1971) – Glenda Jackson
  • Rakastunut Shakespeare (1998) – Judi Dench
  • Elisabet (1998) – Cate Blanchett
  • Elisabet – Kultainen aikakausi (2007) – Cate Blanchett
  • Kaksi kuningatarta (2018) – Margot Robbie
• Televisiossa
  • Elisabet I, Channel 4:n minisarja (2005) – Helen Mirren[54]
  • Neitsytkuningatar (Virgin Queen), BBC:n kaksiosainen (mini)sarja (2005) – Anne-Marie Duff[55][56]
  • Tudors (2007–2010)
  • Musta kyy, tuotantokausi 2 – Miranda Richardson
  • Valtiatar (Reign), The CW Television Network, (sivurooli kausi 2; pääosa kaudet 3–4) – Rachel Skarsten

• Somerset, Anne: Elizabeth I. Iso-Britannia: Phoenix, 1997. ISBN 10-184-21-2624-5.
• Weir, Alison: Elizabeth the Queen. Iso-Britannia: Random House, 1998. ISBN 0 224 04414 1.
• Alchin, Linda K.: Elizabethan Era 2005–2008. Elizabethan Era org. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
• Thomas, Heather: Elizabeth I 1998–2012. elizabethi.org. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
• Singh, Simon: Koodikirja: salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1544-5.

• Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi. Suomennos Tuulikki Virta, Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5.

Edeltäjä: Maria I

Englannin kuningatar 1558–1603

Seuraaja: Jaakko I