Elisabet Laurila

Elisabet ”Liisa” Laurila (12. kesäkuuta 1913 Tuulos – 23. maaliskuuta 2004)[1] oli suomalainen runoilija.

Elisabet Laurila oli tuuloslaisen maanviljelijäperheen tytär ja kävi koulunsa Hämeenlinnassa. Hän opiskeli Helsingin Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa ja toimi harjoittelijana Kotimaa- ja Ajan Suunta -lehdissä.[1] Hyvät arviot saanut esikoisjulkaisu, proosateos Johanna (1944), kertoo perheen tragedioista lapsen näkökulmasta. Neljäs julkaistu teos, runokokoelma Aurinko laskee vuorille (1948), toi Laurilalle taiteen valtionpalkinnon. Elisabet Laurila ei työssään noudattanut runouden valtavirtauksia, vaan sanoi pyrkivänsä olemaan alkuperäinen ja aito.[2] Hän julkaisi uransa aikana viisi proosateosta ja viisi runokokoelmaa, viimeisen vuonna 1978.[1]

Laurila toimi mainostoimisto Erva-Latvalan tekstisuunnittelijana 1944–1946, mistä hän siirtyi mainostoimisto SEKiin ennen kuin jäi vapaaksi taiteilijaksi.[3] Hän asui noin 25 vuotta Pariisissa puolalaissyntyisen taidemaalari Zygmunt Schreterin (1896–1977) avopuolisona,[2] talvet vuosina 1950–1961 ja ympärivuotisesti 1961–1977. Schreterin kuoltua Laurila palasi vuonna 1978 Suomeen ja asettui loppuiäkseen synnyinseudulleen Tuuloksen Juttilaan.[1]

Laurilan lahjoituksella perustettiin Suomen kulttuurirahaston Hämeen rahaston yhteyteen Elisabet Laurila-Schreterin rahasto, jonka tehtävänä on edistää kantahämäläistä kirjallisuutta ja impressionistista kuvataidetta.[1]