Elisabet Farnese

Elisabet Farnese (ital. Elisabetta Farnese, esp. Isabel de Farnesio; 25. lokakuuta 1692 Parma, Parman herttuakunta – 11. heinäkuuta 1766 Aranjuez, Espanja)[1] oli Espanjan kuningas Filip V:n toinen puoliso, jossa oli suuri vaikutusvalta Espanjan politiikkaan miehensä valtakaudella vuosina 1714–1746.

Elisabet Farnese, Louis-Michel van Loon maalaama muotokuva vuodelta 1739.

Elisabetin isä oli Farnesen herttuasukuun kuulunut Parman herttuakunnan kruununprinssi Odoardo Farnese, joka kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen.[1] Elisabetin avioliiton Espanjan kuningas Filip V:n kanssa järjesti Espanjan hovissa suosikkina vaikuttanut Ursinsin prinsessa Marie Anne de La Trémoille pian Filipin ensimmäisen vaimon Maria Luisan kuoleman jälkeen. Saavuttuaan Espanjaan joulukuussa 1714 Elisabet hankkiutui ensi töikseen eroon Ursinsista. Elisabet sai nopeasti henkisen otteen aviomiehestään ja hänen on katsottu olleen Espanjan todellinen vallankäyttäjä aina tämän kuolemaan asti.[2][1] Tärkeimpänä neuvonantajanaan hänellä oli aluksi italialaistaustainen ministeri Giulio Alberoni, joka oli alkujaan tuonut hänen nimensä Ursinsin tietoon.[2]

Elisabet synnytti Filipille neljä poikaa ja kolme tytärtä, mutta Espanjan perimysjärjestyksessä etusijalla olivat Filipin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet kaksi poikaa.[1] Tämän vuoksi Elisabetin tärkein ulkopoliittinen tavoite oli hankkia Espanjalle takaisin Espanjan perimyssodassa menetetyt vasallivaltiot Italiassa, jotta hänen omat lapsensa saisivat sieltä omia ruhtinaskuntia hallittavikseen. Elisabet ei kaihtanut keinoja tämän päämäärän ajamisessa ja hänen juonittelunsa veivät useasti koko Euroopan suursodan partaalle.[1][2] Hänen toiveestaan pääministeri Alberoni määräsi Espanjan valloittamaan vuonna 1717 Sardinian ja seuraavana vuonna Sisilian, mikä johti niin sanottuun kvadrupelallianssin sotaan. Espanjan kärsittyä tappion Ranskalle ja Englannille kuningas erotti Alberonin vuonna 1719.[3] Elisabet saavutti lopulta tavoitteensa, sillä vuosien diplomatian ja sotien seurauksena hänen kahdesta vanhemmasta pojastaan Kaarlesta ja Filipistä tuli molemmista italialaisten ruhtinaskuntien hallitsijoita.[1] Kaarle sai aluksi vuonna 1731 Parman herttuakunnan, joka Puolan perimyssodan jälkeen vaihdettiin vuonna 1735 Napolin kuningaskuntaan. Parma puolestaan annettiin Filipille Itävallan perimyssodan seurauksena vuonna 1748.[4]

Sisäpolitiikassa Elisabetin vaikutus oli myönteisempi, sillä hän valitsi päteviä neuvonantajia ja ministereitä, jotka toteuttivat hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia.[1] Espanjalaisten keskuudessa hän oli kuitenkin epäsuosittu.[2] Filip V luopui vuonna 1724 kruunusta vanhimman poikansa Ludvig I:n hyväksi, mutta tämän kuoltua jo samana vuonna Elisabet suostutteli Filipin palaamaan valtaistuimelle.[2] Elisabet sai Filipin myös siirtämään hovin Madridista Sevillaan vuosiksi 1729–1733.[5] Filipin kuoltua vuonna 1746 valtaan tuli Elisabetin toinen poikapuoli Ferdinand VI, jolloin Elisabet menetti vaikutusvaltansa päätöksentekoon. Hän vetäytyi tämän jälkeen hovista ja asui pääasiassa La Granja de San Ildefonson palatsissa. Ferdinand VI:n kuoltua lapsettomana elokuussa 1759 kuninkaaksi tuli Elisabetin oma poika, Napolin kuningas Kaarle (Espanjan kuninkaana Kaarle III). Elisabet sai toimia Espanjan sijaishallitsijana neljä kuukautta kunnes Kaarle saapui Napolista uuteen valtakuntaansa joulukuussa 1759.[1][2]

Elisabet keräsi mittavan taidekokoelman. Hänen aloitteestaan rakennettiin kuninkaalliset palatsit La Granja, Palacio Real de Madrid (tulipalossa 1734 tuhoutuneen aiemman tilalle) ja Palacio Real de Riofrío.[5]