Elin päivästä päivään

Modigliani, lempinimeltään ”Modi”, on Pariisissa boheemielämää viettävä taiteilija, jota toiset taiteilijat arvostavat, mutta joka ei saa teoksiaan myydyksi. Hän tapailee englantilaista taidekriitikko Beatrice Hastingsia ja kahvilan omistajaa Rosalieta. Hän tapaa nuoren ja viehättävän taideopiskelija Jeanne Hébuternen, jonka vanhemmat eivät hyväksy Modigliania, joka polttaa ja käyttää paljon alkoholia huolimatta heikosta terveydestään. Modiglianin ystävät, joihin lukeutuu taidekauppias Léopold Zborowski vaimonsa Hankan kanssa, ovat huolissaan hänestä ja lähettävät hänet Nizzaan toipumaan. Jeanne Hébuterne pakenee vanhempiensa luota Modiglianin luokse, minkä jälkeen pariskunta pysyy yhdessä loppuun saakka.

Modiglianin palattua Pariisiin Zborowskit järjestävät hänelle yksityisnäyttelyn arvostetussa galleriassa. Vaikka näyttely on suosittu, hänen teoksensa eivät käy kaupaksi. Myös näyttelytilan ikkunassa oleva alastonmaalaus herättää paheksuntaa. Modigliani herättää kyynisen taidekauppiaan Morelin mielenkiinnon, mutta Morel ei suostu ostamaan hänen töitään, sillä hän uskoo, että Modigliani tulee kuolemaan pian, jolloin hänen teoksensa nousevat todella arvoonsa. Zborowskit löytävät Modiglianille kiinnostuneen asiakkaan Yhdysvalloista, mutta yhdysvaltalainen haluaisi markkinoida teoksia käyttäen hyväkseen Jeannen silmien sinisyyttä, mikä saa Modin kääntämään halveksuvasti selkänsä kaupalle.

Modigliani on masentunut, koska hänen teoksensa eivät mene kaupaksi ja hänen terveytensä heikkenee. Hän yrittää myydä piirustuksiaan kadulla ja kahviloissa muutaman frangin hintaan. Viimein hän luhistuu kadulle ja hänet viedään sairaalaan, jossa hän kuolee. Taidekauppias Morel kiiruhtaa Modin ja Jeannen asuntoon, ja ostaa kaikki Modiglianin maalaukset pilkkahintaan tämän kuolemasta tietämättömältä Jeannelta.

Elokuva kuvattiin Pariisissa ja Nizzassa sekä Boulognen elokuvastudioilla 19. elokuuta – 25. lokakuuta 1957.[1] Sen ensimmäinen ohjaaja oli Max Ophüls, joka kuitenkin sairastui. Ophüls valitsi seuraajakseen ystävänsä ja kollegansa Jacques Beckerin, joka oli tyyliltään erilainen ohjaaja. Monien uuden aallon ohjaajien lailla Becker oli kiinnostunut kuvaamaan tavallisten ihmisten kohtaloita. Becker oli ohjannut jo joitakin värielokuvia, mutta päätti kuvata elokuvan mustavalkoiselle filmille. Valinta oli tyylillinen tehokeino, joka vahvisti elokuvan lohdutonta teemaa.[2]

Henri Jeansonin laatima käsikirjoitus oli kokonaan valmis, mutta Becker kirjoitti joitakin kohtauksia uusiksi. Elokuvasta tuli kahden ohjaajansa tyylien sekoitus. Ophüls ja Jeanson olivat valmistelleet elokuvasta tyylitajuista aikakausidraamaa, kun Becker vei sitä film noirin ja symbolismin suuntaan. [3][4]

Max Ophüls kuoli keväällä 1957, ja Becker omisti elokuvan hänen muistolleen.[5] Elin päivästä päivään jäi Beckerin toiseksi viimeiseksi ohjaukseksi, sillä Becker kuoli 1960, kaksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. [3]

Elin päivästä päivään sai kriitikoilta ja muilta elokuvaohjaajilta ristiriitaisen vastaanoton. Kritiikit heijastivat aikanaan vallinnutta auteur-teoriaa, jonka mukaan elokuvan tuli ilmentää voimakkaasti sen ohjaajan persoonallista taiteellista näkemystä. Éric Rohmer kirjoitti Arts-lehdessä huhtikuussa 1958: ”Elokuvaa voi joko vastustaa tai puolustaa kiihkeästi omaksutusta näkökulmasta riippuen”. Rohmerin mukaan Becker ”on levittänyt paletilleen värejä, joilla tuntuu saavan aikaan liikaa sotkua”, mutta hän myös kehui henkilöiden herkkää kuvausta ja taitavaa kameratyötä. Libération-lehden Simone Dubreuil moitti huolimattomuudesta tarinankerronan suhteen ja totesi ”kaksi kolmasosaa elokuvan alusta voisi Beckerin sijasta olla kenen tahansa erittäin taitavan ranskalaisen elokuvaohjaajan työtä. Elin päivästä päivään on turha ennen mestarillista hotelli Ritziin sijoittuvaa kohtausta”. Le Figaro littérairen toimittaja Claude Mauriac tuntui pettyneen elokuvan nostalgianpuutteeseen: ”Missä ovat tämän kiehuvan aikakauden iloiset ja ilkeät höyryt? Missä sen suuret miehet? Missä se sodanjälkeisen ajan hulluus? Emme voi muuta kuin olla pettyneitä.”[4]

Elokuva sai myös hajanaisia kehuja. France-Soirissa sen sanottiin olevan Beckerin toistaiseksi vaikein ja samalla herkin elokuva. Le Monden Jean de Baroncelli sanoi rakastaneensa Beckerin elokuvaa: ”Hän yllätti ja hämmensi minut, sillä elokuvan nimen ja kuulemani perusteella odotin melko erilaista työtä, mutta tämä yllätys ei ollut lainkaan pettymys, ja olen vakuuttunut, että Beckerillä oli täydet perusteet kohdella omalla tavallaan aihetta, joka ei ollut alun perin tarkoitettu hänelle”.[4]

Kuuluisimmaksi jääneen arvostelun antoi Cahiers du cinémaan kirjoittanut Jean-Luc Godard, joka asettui vastavirtaan puolustamalla elokuvaa kiihkeästi: ”Elin päivästä päivään on elokuva pelosta. Tässä mielessä sen voisi alaotsikoida ’elokuvantekijän mysteeriksi’. Sijoittamalla tiedostamattaan Modiglianin tasapainottoman mielen omaan sekasortoonsa, Jacques Becker – kömpelöllä, myönnän, mutta samalla loputtoman liikuttavalla tavalla – sallii meidän tunkeutua osaksi taiteellista luomistyötä tehokkaammin kuin Clouzot teki elokuvallaan Picasso – arvoitus. Loppujen lopuksi, jos nykyajan romaani edustaa pelkoa tyhjästä sivusta, nykyajan maalaus pelkoa tyhjästä kankaasta, ja nykyajan veistos kiven pelkoa, niin nykyajan elokuvalla on oikeus edustaa kameran pelkoa, näyttelijöiden pelkoa, dialogin pelkoa, montaasin pelkoa. Vaihtaisin koko sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan siihen yhteen huonosti näyteltyyn ja sommiteltuun, mutta ylevään kohtaukseen, jossa Gerard Philipen Modigliani pyytää viittä frangia piirustuksistaan La Coupolen[6] terassilla. Sillä silloin, mutta vain silloin kaikki alkaa miellyttämään tässä muuten epämiellyttävässä elokuvassa. Kaikki kuulostaa todelta tässä valheellisessa filmissä. Kaikki valaistuu tässä kummallisessa elokuvassa. Sillä sen, joka astuu tyhjyyteen, ei tarvitse selittää mitään niille, jotka katsovat.”[7][4]

Elokuva nojaa taiteilijamyyttiin ja tekee Modiglianista ristiriitaisen, vaikean ja alkoholisoituneen taiteilijaluonteen, joka käy kamppailua todellisuuden ja omien epävarmuuksiensa kanssa. Modiglianin nerokkuuden vastapainona ja ongelmien lähteenä ovat alkoholi ja huumeet. Kirjassaan Elämäni elokuvat François Truffaut esittää elokuvaan viitaten kysymyksen ”Joiko alkoholisoitunut nero Modigliani siksi, että hän oli nero vai oliko hän nero siksi, että joi?” [2][3]

Ihmissuhteissaan Modigliani esitetään yliherkkänä, kiivaana ja tyrannimaisena, samalla kun hänen ympärillään olevat naiset ja muusat, kuten englantilainen kriitikko Beatrice Hastings ja Jeanne Hébuterne esitetään säälittävyyteen asti Modiglianille omistautuneina takertujina ja hoivaajina.[2]

Elokuva käsittelee myös taiteen tekemisen ja myymisen vaikeutta. Modiglianin tyylitellyt ja minimalistiset piirrokset näyttävät oudoilta tavallisen kansan silmissä. Elokuvan alussa työmies tarjoutuu ostamaan häneltä muotokuvapiirroksen itsestään muutamaa drinkkiä vastaan. Piirroksen valmistuttua hän ei ota sitä vastaan, mutta maksaa kuitenkin juomat. Toisessa kohtauksessa Modigliani tekee muotokuvapiirroksen prostituoidusta, mutta joutuu selittämään tälle, että piirros ei edusta sitä miltä tyttö näyttää todellisuudessa, vaan millaisena Modigliani hänet näkee.[3]

Keskiluokkaisten ja rikkaiden ostajien kohdalla Modigliani ei pärjää sen paremmin. Alastonmaalausta paheksuvat pikkuporvarilliset moralistit pilaavat hänen näyttelynsä menestymisen, eikä rikas yhdysvaltalainen ostaja hahmota Hébuternesta tehtyä muotokuvaa sen henkilökuvauksellisen arvon kautta, vaan pelkästään potentiaalisen markkina-arvon kautta. Lisäksi elokuva käsittelee moraalista ongelmaa, jonka kuoleman jälkeinen Modiglianin taiteen arvonnousu synnytti. Todellisuudessakaan hän ei saanut nauttia menestyksestä elämänsä aikana, vaan kuoli köyhänä ja sairaana. Lisäksi Jeanne Hébuterne surmasi itsensä kaksi päivää Modiglianin kuoleman jälkeen. Tapahtumien traagisuus nosti Modiglianin suuren yleisön tietoisuuteen, minkä vuoksi taidekauppiaat kiinnostuivat ostamaan hänen teoksiaan ja ne alkoivat nousta nykyiseen arvoonsa. Elokuvassa taidekauppias Morel esitetään haaskalintuna, joka tietoisesti ja kylmän häikäilemättömästi vaanii heikkenevän Modiglianin ympärillä hyötyäkseen hänen kuolemastaan.[2][3][8]

Elokuva myös kyseenalaistaa joitakin keskiluokkaisia ihanteita, joiden mukaan rakkaus voittaa kaikki esteet ja ahkerasta työstä palkitaan.[8][3]

• Modigliani, vuonna 2004 valmistunut elokuva.