Elämänsanalaisuus

Elämänsanalaisuus on vanhoillislestadiolaisuudesta irronnut kristillinen uskonsuunta. Nimitys on peräisin suuntauksen julkaisemasta Elämän sana -lehdestä. Ryhmää kutsutaan myös pappissuuntaukseksi. Elämänsanalaisilla oli Suomessa aikoinaan oma yhdistys nimeltä Laestadius-seura, joskin se lakkautettiin 2000-luvulla vähentyneen toiminnan takia. Ruotsin elämänsanalaisilla eli norbergilaisilla on yhdistys nimeltä Sveriges Kristna Fridsförbund (SKF), jonka perustivat vuonna 1953 ne ruotsalaiset vanhoillislestadiolaiset, jotka olivat tyytymättömiä leskisläisten haltuun joutuneeseen Laestadianska Missionsstyrelseen.[2] Elämänsanalaisuus sai kannatusta Ruotsissa, Norjassa, Unkarissa ja Suomessa.[3][4] Elämän sana -lehden painos oli parhaimmillaan noin 2 200.[5]

Euroopan lestadiolaisuuden sukupuu vuonna 2001 ilman kuolleita haaroja.[1]
Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius
Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet
Suomessa
Kuva heränneistä
Venny Soldan-Brofeldtin maalaus Heränneitä.
Rukoilevaisuus
Herännäisyys
Evankelinen herätysliike
Lestadiolaisuus
Viides herätysliike
Karismaattinen liike
Lisää aiheesta

Vuonna 2012 elämänsanalaisten määräksi arvioitiin 300 henkilöä koko maailmassa, joten se oli kymmenenneksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa, ja määrä oli säilynyt vuoden 2001 jälkeen samana.[6][7] Elämänsanalaisuuteen meni myös Norjan "rauhanyhdistys" eli Norske Kristne Fredsforening Norjan vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa vuonna 1960–1961[8]. Norjassa vain joitakin harvoja jäi hajaannuksen jälkeen samaan uskonymmärrykseen Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen eli SRK:n kanssa.[9] Norjan elämänsanalaisten pääpaikka on ollut perinteisesti Evenesissä.[10]

Elämänsanalaisuuden perustajina ja alkuvaiheen johtajina voidaan pitää Suomessa Leonard Pietari Tapanista, ja Ruotsissa SKF:n silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia. Ruotsissa norbergilaisuus (SKF) erkani Ruotsin vanhoillislestadiolaisuudesta oikeastaan jo 1957–1959, ja siihen kuuluneet liittyivät vuonna 1960 elämänsanalaisuuteen, joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa vuonna 1960. SKF:n ja Suomen vanhoillislestadiolaisten välit katkesivat lopullisesti tammikuussa 1961.[11]

Synty

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä oli erimielisyyksiä opillisista kysymyksistä 1960-luvun vaihteessa. Oppierimielisyydet koskivat erityisesti tunnustuskirjojen oppikohtien tulkintaa, pakanalähetystä ja seurakuntaoppia. Erimielisyydet johtivat muutosta haluavien, varsinkin monien pappien, eroon vanhoillislestadiolaisuudesta. Liikkeeseen liittyi 2/3 vanhoillislestadiolaisuuden papeista, kymmenen pientä rauhanyhdistystä ja joitakin maallikkosaarnaajia.[12]

Vuoden 1957 Kuopion suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksen aiheena oli kaste. Kokouksessa pidettiin kaksi alustusta ja alustajina toimivat tuomiorovasti L. P. Tapaninen ja saarnaaja Toivo Leppänen. Alustajat päätyivät vastakkaisiin opillisiin näkemyksiin. Toisen puolen mukaan lapsi saa uskon vasta kasteessa ja toisen mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on aina opetettu lapsen olevan autuas jo ennen kastetta. Aiheesta keskusteltiin pitkään.[13] Vanhoillislestadiolaiset asettivat sakramenttikomitean. Komiteassa mukana ollut Pekka Lappalainen ei yhtynyt komitean esitykseen.[14]

SRK:n vuosikokouksessa Kuusamossa vuonna 1961 erotettiin tai jätettiin valitsematta johtokuntaan oppositiossa olleet jäsenet.[14] Johtokuntaan valittiin uudet jäsenet pappisseuraan menneiden tilalle.[15]

1960- ja 1970-luvuilla elämänsanalaiset kokoontuivat kesäisin Ylitornion kristilliselle kansanopistolle, jonka rehtorina toimi pastori (myöh. rovasti) ja Kokoomuksen kansanedustaja Lauri Impiö ja jonka perustamiseen L. P. Tapaninen oli vaikuttanut toimiessaan Ylitornion kirkkoherrana. Ylitornion kristillisen opiston johtokunnan puheenjohtajana toimi Hannes Leinonen.

Elämänsanalaisuuden joukosta on tullut kolme piispaa: L. P. Tapaninen, Kaarlo Johannes Leinonen ja Yrjö Massa.[16] Helsingissä olevan Lestadiolaisten ylioppilaskodin taustalla vaikuttaa elämänsanalaisuus.[17] Osa Unkarin vanhoillislestadiolaisista siirtyi hajaannuksessa elämänsanalaisuuteen.[3]

Katso myös

Lähteet

Viitteet
  1. Talonen 2001. s. 14, 25-29 (Talosen sukupuissa on joitakin virheitä)
  2. Palola 2011. s. 61
  3. Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861–2000 2002. Warren H. Hepokoski. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  4. Uskonnot Suomessa -hanke: Uskonnot Suomessa Kirkon tutkimuskeskus. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  5. Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta, s. 23. SRK, 1965.
  6. Talonen 2012. Luento Laestadius-seminaarissa Oulussa 5. lokakuuta 2012. Virtuaalikirkko on videoinut ja arkistoinut seminaarin luennot Internettiin: http://www.virtuaalikirkko.fi/kirkot/virtuaalikirkkosali/arkisto.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. Talonen 2001. s. 25
  8. Palola 2011. s. 62 ja 70
  9. Palola 2011. s. 70
  10. Palola 2011. s. 64
  11. Palola 2011. s. 69–70.
  12. lestadiolaisuus.info: Lestadiolaisuuden hajaannukset lestadiolaisuus.info. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  13. Ari-Pekka Palola: Suvi on läsnä – sata vuotta suuria seuroja, s. 90. ISBN 951-843-077-2
  14. Jukka-Pekka Ahonen: "Totuuden rakkauteen". Omakustanne, s. 27.
  15. Ari-Pekka Palola: Suvi on läsnä – sata vuotta suuria seuroja, s. 99. ISBN 951-843-077-2
  16. Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset 8.3.2000. STI. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  17. Jouko Talonen: Lars Levi Laestadiuksen syntymästä on kulunut 200 vuotta 7.1.2000. Kirkon tiedotuskeskus. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 15. tammikuuta 2007.

    Kirjallisuutta
    • Totuuden kuuliaisuuteen. Pieksämäki, 1962.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.