Eisaku Satō

Valmistumisensa jälkeen Satō aloitti rautatieministeriön palveluksessa.[3] Hän nousi hiljalleen yhä korkeampiin asemiin, ja hänet nimitettiin ennen toista maailmansotaa autoviraston johtoon, mutta hän joutui pian riitoihin erään ministerin kanssa ja sai alennuksen. Satō säästyikin todennäköisesti sodan jälkeisestä puhdistuksesta siksi, ettei hän ollut sodan aikana merkittävässä asemassa. Sodan jälkeen aiemmin hallinnut eliitti joutui sivuun, ja uusi pääministeri Shigeru Yoshida pyrki kokoamaan uskollisia seuraajia entisistä byrokraateista. Satō sai 1948 Yoshidalta paikan hallituksen sihteeristön johdosta, ja seuraavana vuonna hänet valittiin Japanin parlamenttiin.[1] Samana vuonna hän oli liittynyt liberaalipuolueeseen.[3]

Satōsta tuli 1952 rakennusministeri, mutta hän jätti tehtävän seuraavana vuonna, kun hänestä tuli liberaalipuolueen johtohenkilöitä.[3] Satō joutui 1954 syytteisiin ministerikauden tapahtumista, ja häntä syytettiin lahjusten ottamisesta laivanrakennusyrityksiltä. Yoshida puuttui tilanteeseen, eikä Satō lopulta joutunut koskaan oikeuden eteen.[1] Kun liberaalipuolue yhdistettiin 1955 demokraattisen puolueen kanssa, Satōsta tuli heti uuden liberaalidemokraattisen puolueen johtohahmoja.[3]

Satōn veljestä Nobusuke Kishistä tuli pääministeri 1957, ja Satō itse oli veljensä hallituksessa valtiovarainministerinä.[1] Hayato Ikeda korvasi 1960 Kishin, mutta Satō jatkoi edelleen hallituksessa.[3] Hän oli kansainvälisen kaupan ja teollisuuden ministeri 1961–1962, ja vuodet 1963–1964 hän toimi apulaisministerinä eri tehtävissä. Hänen vastuullaan olivat Hokkaidōn alueen kehittäminen, tiede ja tekniikka sekä Tokion olympialaiset.[2]

Satō ja Richard Nixon 1972.

Satō hävisi 1964 Ikedalle taistelun puolueensa puheenjohtajuudesta. Ikeda joutui kuitenkin vetäytymään myöhemmin samana vuonna sekä pääministerin että puheenjohtajan tehtävästä syövän takia,[1] ja parlamentti valitsi marraskuussa 1964 Satōn Ikedan korvaajaksi. Pääministerikaudellaan Satō pyrki jatkamaan Japanin taloudellista kasvua ja parantamaan suhteita muihin Aasian maihin. Vaikka Kiinan-kauppa kasvoi hänen aikanaan, Kiinassa ei kuitenkaan pidetty Japanin Taiwanin-politiikasta eikä sen Yhdysvalloille antamasta tuesta Vietnamin sodan aikana.[3]

Yksi Satōn suurimpia haasteita oli yliopistojen levottomuudet, jotka laajenivat lähes jokaiseen yliopistoon. Satō otti tiukan linjan levottomuuksien suhteen, ja hallitus määräsi, että opetusministeriö voisi ottaa haltuun yliopiston, jossa epäjärjestys jatkuisi yli yhdeksän kuukautta. Tiukka linja hyödynsi todennäköisesti Satōn puoluetta vaaleissa.[1]

Satō ja Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon sopivat 1969 Ryūkyūsaarten palautuksesta Japanille ja kaikkien ydinaseiden poistamisesta alueelta. Satōa kritisoitiin siitä, että hän antoi Yhdysvaltain armeijan jäädä Okinawalle, vaikka saari siirtyikin Japanin haltuun. Yhdysvaltain kanssa Satō joutui ongelmiin, kun Japanin ja Yhdysvaltain välisen kaupassa Japani alkoi jäädä selvästi voitolle.[3] Nixon devalvoi elokuussa 1971 dollarin ja näin pyrki vaikuttamaan kauppaan. Japanissa pidettiin näitä toimia epäsuotuisina.[4] Satō pyrki tämän jälkeen etsimään uusia kauppakumppaneita Euroopasta ja Neuvostoliitosta. Satō erosi kesäkuussa 1972.[3]