Einsatzgruppen

Neuvostoliittoon tehtävän hyökkäyksen valmisteluihin kuuluivat myös suunnitelmat valloitetun alueen väestön käsittelystä. Tuhoamisyksiköiden johtohenkilöitä ryhdyttiin kouluttamaan keväällä 1941 Pretzschin rajapoliisikoulussa Leipzigin lähellä. Toimintaryhmät perustuivat Adolf Hitlerin Johtajan käskyyn (saks. Führerbefehl), jossa vaadittiin idän juutalaisuuden (Ostjudentum) tuhoamista naisia ja lapsia myöten. Tätä tarkoitusta varten Saksan turvallisuuspalvelu RSHA perusti erityisiä tuhoamisyksiköitä, neljä toimintaryhmää (Einsatzgruppen A, B, C, D). Toimintaryhmien alaisuudessa toimi pienempiä erityisyksiköitä, eturintaman erikoiskomennuskuntia (Sonderkommandos) ja kauempana rintamasta toimivia toimintakomennuskuntia (Einsatzkommandos). Yksi toimintakomennuskunta oli Suomessa ja Norjassa vuosina 1941–1942 toiminut Einsatzkommando Finnland.[1]

RSHA:n päällikkö Reinhard Heydrich kokosi joukon turvallisuuspoliisin upseereita RSHA:n päämajaan 17. kesäkuuta 1941 ja piti käskynjaon, jonka aiheena oli Einsatzgruppenien tehtävät ja toiminta. Ohjeet annettiin aluksi aina suullisesti, vasta kesä–heinäkuussa 1941 RSHA antoi kirjalliset käskyt 8 ja 9, jotka koskivat määrättyjen ihmisryhmien surmaamista. Tuolloin toimintaryhmät olivat jo käskyn mukaisessa tehtävässään.[2]

Yksiköiden tehtävistä antaa kuvan RSHA:n ensimmäinen kirjallinen ohje, joka koski komennuskuntien toimintaa sotavankileireillä. Komennuskuntien tuli seuloa vankien joukosta:

• merkittävät Neuvostoliiton valtion tai kommunistisen puolueen työntekijät, erityisesti ammattivallankumoukselliset, Kominternin virkailijat, keskuskomiteoiden, alue- ja piirikomiteoiden virkailijat,
• kansankomissaarit ja heidän varamiehensä, sekä entiset puna-armeijan poliittiset komissaarit,
• Neuvostoliiton valtion viranomaisten keskus- ja väliportaan johtohenkilöstö,
• talouselämän johtohenkilöstö,
• älymystö,
• juutalaiset,
• kiihottajat ja vakaumukselliset kommunistit.

Seulotuista oli edelleen eroteltava henkilöt, joista olisi hyötyä tiedustelulle. Muut henkilöt oli surmattava.[1]

• Einsatzgruppe A – Saksan pohjoisen armeijaryhmän rintama; Baltia, Valko-Venäjä, Luoteis-Venäjä
• Einsatzgruppe B – Saksan keskustan armeijaryhmän kaista
• Einsatzgruppe C – Saksan eteläisen armeijaryhmän kaista; Ukraina
• Einsatzgruppe D – Romaniasta hyökkäävien joukkojen perässä; Bessarabia, Krim ja Kaukasus[1]

Jokaisessa toimintaryhmässä oli huoltojoukot mukaan lukien noin 600–1 000 miestä. Terroritoimintaan osallistunut ydinjoukko oli koottu pääasiassa SS-miehistä, mutta mukana oli myös turvallisuuspalvelun virkailijoita ja poliiseja. Esimerkiksi Einsatzgruppe A:n ydinjoukon tausta oli seuraava:[3]

• Waffen-SS: 340 miestä (53 %)
• Järjestyspoliisi Ordnungspolizei: 133 miestä (21 %)
• Poliittinen salainen poliisi Gestapo: 89 miestä (14 %)
• Rikospoliisi Kripo: 41 miestä (6,5 %)
• Turvallisuuspalvelu Sicherheitsdienst: 35 miestä (5,5 %)

Yhteensä 638 miestä (100 %)

Einsatzgruppet turvautuivat armeijaan tarvitessaan teloitus- tai huoltoapua.[4]

Ryhmien arvioidaan teloittaneen 1,5 miljoonaa juutalaista, kommunistia, sotavankia ja romania.[3] He myös avustivat Wehrmachtia ja paikallisia antisemiittejä surmatöissä. Puolassa he surmasivat juutalaisten ja poliittisten johtajien lisäksi puolalaisia intellektuelleja, kuten pappeja ja opettajia.

Yleinen toimintatapa ryhmillä oli antaa määräys kaikkien alueen juutalaisten ja muun ei-toivotun aineksen kokoontua tietylle paikalle tiettynä aikana. Tämän jälkeen paikalle saapuneet johdatettiin riittävän kauas asutuksesta, jonne joukkohaudat oli kaivettu valmiiksi. Surmattavat pakotettiin riisuutumaan, jonka jälkeen heidät asetettiin kuopan reunalle tai kuoppaan ja ammuttiin.

Natsit eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ampumiseen joukkomurhan välineenä. Ongelmana oli ammusten kulutus, vaiva, helposti syntyvät silminnäkijätodistukset ja teloittajille jatkuvasta puolustuskyvyttömien miesten, naisten, lasten ja vanhusten surmaamisesta aiheutunut psykologinen stressi. Tuhoamiseen kehiteltiin erityisvalmisteisia autoja, joiden moottorin pakokaasu johdettiin uhrien täyttämään takaosaan. Autot tyhjennettiin noin tunnin ajomatkan jälkeen, ja uhrit joukkohaudattiin. Näistä liikkuvista kaasukammioista saadun kokemuksen perusteella kehitettiin tuhoamisleirien vastaavat laitokset.

• 
  Einsatzgruppe A:n Einsatztkommando 1a:n komentaja Martin Sandberger
• 
  Einsatzgruppe B:n päällikkö Otto Ohlendorf
• 
  Einsatzgruppe B:n Vorkommando Moskau -erikoisryhmän komentaja Franz Six.
• 
  Einsatzgruppe C:n Sonderkommando 4a:n komentaja Paul Blobel.
• 
  Einsatzgruppe D:n Sonderkommando 11b:n komentaja Werner Braune.

• Babyn Jar
• Jedwabnen joukkomurha
• Liepājan joukkomurhat
• Operaatio Reinhard

• Edeiken, Yale F.: An Introduction to the Einsatzgruppen (Web Archive) 13.11.2014. The Holocaust History Project. Arkistoitu 3.11.2014. Viitattu 19.12.2014. (englanniksi)
• Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet – Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1.
• Dinah L. Shelton (Toim.): Encyclopedia of Genocide and Crimes Against Humanity. Farmington Hills: Thomson Gale, 2005. ISBN 0-02-865992-9.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Einsatzgruppen Wikimedia Commonsissa