Eino Pekkala

Eino Pekkalan vanhemmat olivat Sääksmäellä syntynyt metsätyönjohtaja Johan Oskari Pekkala (1864–1939) ja Sauvosta kotoisin ollut Amanda Matilda Grönroos (1864–1925). Perhe muutti jo 1888 Sysmän Nuoramoisiin, missä Johan työskenteli Nordenlundin kartanon metsänhoitajana. Sysmässä perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa ja tytär. Vuonna 1898 Johan sai työpaikan Teiskon Polson kylässä sijaitsevasta Teiskolan kartanosta. Perhe oli keskiluokkainen, mutta vasta äidin ompelijana hankkimat lisätulot mahdollistivat lasten koulunkäynnin Tampereella.[2]

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Tampereen Reaalilyseosta 1906 Pekkala jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1908 ja kasvatusopin tutkinnon 1911.[1] Pekkalan veljekset olivat kiinnostuneet yhteiskunnallisista asioista jo Teiskossa, jossa pinnalla oli erityisesti torpparikysymys.[2] Helsingissä Pekkala oli mukana sosialidemokraattisen liikkeen toiminnassa tutustuen samalla Hella Wuolijoen sisareen Salme Murrikiin, jonka kanssa hän avioitui keväällä 1913.[3] Vuosina 1910–1911 Pekkala työskenteli Tampereen työväenopiston johtajana, ja 1912–1916 Hämeenlinnan lyseon historianopettajana,[1] jonka jälkeen hän aloitti puolisoineen oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa.[4]

Tampereen Pyrintöä edustanut Pekkala oli nuoruudessaan lahjakas yleisurheilija, joka voitti Kalevan kisoista 16 mitalia vuosina 1907–1911. Vuonna 1907 järjestetyissä ensimmäisissä Kalevan kisoissa Pekkala oli mitaleilla kahdeksassa lajissa, ja lisäksi hän voitti yksilölajien yhteydessä käydyn kymmenottelun Urheilukuninkuuskilpailun. Pekkala voitti saman kilpailun myös vuosina 1909 ja 1910. 110 metrin aitajuoksussa hän saavutti kaksi SM-hopeaa ja kaksi pronssia.[5] Urheilu-uransa jälkeen Pekkala lähtii vuonna 1917 mukaan Helsingin Jyryn toimintaan.^lähde?

Sisällissodan aikana Pekkala ei osallistunut punaisten toimintaan, vaan jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa suorittaen samana keväänä molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon.[6] Sodan päätyttyä hän perusti Väinö Hakkilan kanssa Työväen Lakiasiaintoimiston, joka oli valtiorikosoikeudessa syytettyjen punavankien pääavustaja.[7] Hakkilasta poiketen Pekkalalla oli ymmärtämystä vallankumousta yrittäneitä kohtaan.[8] Vuosina 1919–1921 Pekkala oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.^lähde? Keväästä 1919 lähtien hän oli Sulo Wuolijoen ja Ivar Lassyn ohella keskeinen hahmo sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmisto-oppositiossa, josta pian muodostui Suomen sosialistinen työväenpuolue. Toukokuussa 1920 poliisi keskeytti SSTP:n perustavan kokouksen pidättäen Pekkalan ja muut puolueen johtohahmot. Helmikuussa 1921 hänet tuomittiin kommunistisen toimintansa vuoksi 1,5 vuoden kuritushuonerangaistukseen.[9] Vapautumisensa jälkeen Pekkala jatkoi asianajajana ja perusti Asser Salon kanssa lakiasiaintoimiston vuonna 1926. Pekkala ja Salo hoitivat muun muassa kommunistien oikeudenkäyntejä.[10]

Työläisurheilutaustastaan huolimatta Pekkala kuului 1910-luvun jälkipuoliskolla Suomen Valtakunnan Urheiluliiton johtoon. Hän oli jo 1915 esittänyt Sosialidemokraattiselle nuorisoliitolle SVUL:n alaisen työläisurheilujärjestön perustamista, mutta hanke ei toteutunut. Keväällä 1917 Pekkala oli perustamassa Työväen Urheilulehteä, jonka päätoimittajana hän myös toimi.[11] Sisällissodan jälkeen marraskuussa 1918 SVUL:n keskustoimikunta päätti Pekkalan ja puheenjohtaja J. W. Rangellin vastustuksesta huolimatta erottaa liitosta kaikki punaisten puolella sotaan osallistuneet seurat ja urheilijat.[12] Erotetut seurat perustivat tammikuussa 1919 Suomen Työväen Urheiluliiton. Pekkala oli perustavan kokouksen puheenjohtaja, ja hän toimi myös TUL:n ensimmäisenä puheenjohtajana 1919–1927.[8] Pekkala oli mukana myös ammattiyhdistysliikkeessä. Vuonna 1920 hänet valittiin Suomen Ammattijärjestön varapuheenjohtajaksi, jota tehtävää Pekkala hoiti vuoteen 1930 saakka.[7]

Pekkalan ensimmäinen avioliitto päättyi 1920-luvun alussa. Salme Pekkala matkusti keväällä 1920 suomalaisten kommunistien edustajaksi Lontooseen, jossa hän alkoi seurustelemaan Rajani Palme Duttin kanssa, ja pariskunta sai lopulta avioeron tammikuussa 1924. Pekkalan toinen puoliso oli brittiläinen kommunisti Mary Moorhouse, johon hän tutustui Salmen kautta Tukholmassa kesällä 1923. Pekkala ja Moorhouse kihlautuivat 1925 ja solmivat siviiliavioliiton maaliskuussa 1928.[4][10]

1930-luvun vaihteessa Pekkala oli SKP:n toimintaa arvostelleen Suomen työväen vasemmistoryhmän keskustoimikunnan puheenjohtaja.[13] Hänet valittiin kansanedustajaksi Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön listalta vuosien 1927 ja 1929 eduskuntavaaleissa.[1] Talonpoikaismarssin alla 5. heinäkuuta 1930 hallitusta painostaneen Lapuan liikkeen iskuryhmä sieppasi Pekkalan ja Jalmari Rötkön perustuslakivaliokunnan kokouksesta. Heidät vietiin liikkeen päämajaan Lapualle, ja luovutettiin pari päivää myöhemmin viranomaisille, kun sisäministeri E. V. Kuokkanen määräsi kaikki STPV:n 23 kansanedustajaa pidätettäväksi epäiltynä ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Lapualaiset olivat jo kahdesti aikaisemmin tavoitelleet Pekkalaa kotoaan Etsivältä keskuspoliisilta saamiensa vihjeiden perusteella.[14] Marraskuussa 1930 Turun hovioikeus tuomitsi Pekkalan kolmen vuoden kuritushuonerangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta. Samassa yhteydessä myös 45 muuta kommunistia sai eripituisia vankeusrangaistuksia.[15]

Vangitsemisen jälkeen Pekkalan puoliso perusti syksyllä 1930 Vankien Apu -yhdistyksen, joka tehtävänä oli avustaa poliittisia vankeja ja heidän perheitään. Heinäkuussa 1933 hän osallistui Tammisaaren pakkotyölaitoksessa käynnistyneeseen nälkälakkoon. Kuudentena lakkopäivänä Pekkala ja yhdeksän muuta vankia eristettiin muista nälkälakkolaisista siirtämällä heidät Turun lääninvankilaan, jossa lakko jatkui vielä toiset kuusi päivää. Vapauduttuaan marraskuussa 1933 Pekkalalla ei ollut enää mahdollisuutta jatkaa poliitiikassa, vaan hän keskittyi asianajajan toimeensa.[16] Jatkosodan aikana Pekkala avusti vangittuja kommunisteja sekä muita vastarintaliikkeen sodanvastustajia. Hänen asiakkaitaan olivat muun muassa kuolemaantuomitut Pellervo Takatalo, Aimo Rikka ja Martta Koskinen, joista Pekkala onnistui lieventämään Takatalon ja Rikan tuomiot elinkautiseksi.[17][18]

Jatkosodan jälkeen Pekkala liittyi SKDL:ään, joka nimesi hänet jäseneksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin erikoistuomioistuimeen.[19] Pekkala valittiin jälleen kansanedustajaksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa. Hän edusti niin sanottua kuutosten listaa, jolta eduskuntaan nousi seitsemän kansanedustajaa.[20] Syysistuntokauden 1945 Pekkala oli eduskunnan I varapuhemies, kun Cay Sundström nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan.[21][22] Hän toimi opetusministerinä Paasikiven III hallituksessa 1945–1946, ja oikeusministerinä veljensä Mauno Pekkalan hallituksessa 1946–1948.[23] Maaliskuusta 1946 lähtien Pekkala vaikutti SKDL:n sisälle syntyneessä Sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa.[24] Keväällä 1947 syntyneen hallituskriisin yhteydessä hän oli SKDL:n hallitustunnustelijana, mutta luopui tehtävästä jäätyään vaille sosialidemokraattien tukea.[25] Tammikuussa 1948 Pekkala ilmoitti jättävänsä hallituksen virkamiesten asemaa koskevan lakiehdotuksen aiheuttamien erimielisyyksien johdosta, mutta perui päätöksensä jatkaen hallituskauden loppuun.[26] Vuoden 1950 presidentinvaaleissa hän oli Mauno Pekkalan valitsijamiehenä.[1]

Pekkala oli valtion urheilulautakunnan jäsen vuodesta 1945,[27] ja kuului Helsingin olympialaisten järjestelytoimikuntaan.[28] Vuonna 1949 hänelle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi. Samassa yhteydessä sen sai myös SVUL:n johtohahmoihin lukeutunut K. E. Levälahti, joka 1918 oli kiihkeimmin vaatinut punaisten erottamista liitosta. Vanhoista erimielisyyksistä johtuen Pekkala ei saapunut noutamaan mitaliaan.[29]

Kansanedustajan toimensa jälkeen Pekkala työskenteli Helsingissä asianajajana kuolemaansa saakka. Hän kuoli 68-vuotiaana syyskuussa 1956. Pekkala on haudattu perhehautaan Malmin hautausmaalle.[30]