Eino Laakso

Pispalan kaupunginosasta kotoisin olleen Laakson isä oli sisällissodan aikana toiminut ajomiehenä punakaartissa ja kuollut Raahen vankileirillä toukokuussa 1918.[2] Hänen pojistaan kaikki viisi olivat mukana SKP:n toiminnassa.[3] Einon lisäksi tunnetuin oli Arvi Laakso, joka sodan jälkeen toimi muun muassa Hämeen Yhteistyön päätoimittajana.

Ammatiltaan Laakso oli jalkinetyöläinen. Hän oli liittynyt nahka- ja kumityöväen ammattiosaston jäseneksi helmikuussa 1924. Etsivän keskuspoliisin arkistoissa Laakso esiintyy ensimmäistä kertaa syyskuussa 1929 työväen opintopiirin jäsenenä. Ensimmäinen raportti hänestä oli laadittu tammikuussa 1932, jolloin Laakson kerrottiin osallistuneen Suomen kommunistisen nuorisoliiton kokoukseen. Vuosina 1934–1935 hän oli vankien hyväksi toimineen Punainen Apu -järjestön puheenjohtajana, minkä jälkeen Laakso matkusti Moskovaan opiskelemaan Lenin-kouluun.[4] Hänet tunnettiin myös innokkaana urheilumiehenä, joka muun muassa pelasi jalkapalloa Tampereen Kisatovereiden joukkueessa.[4]

Huhtikuusta 1937 lähtien Laakso osallistui Espanjan sisällissotaan muiden Lenin-koulusta sotaan komennettujen oppilaiden joukossa. Salanimellä "Valter From" tunnettu Laakso sai aluksi luutnantin arvoisena komentoonsa sissiryhmän, joka suoritti tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kenraali Francon johtamien fasistien selustaan tuhoten siltoja, rautateitä ja voimalaitoksia. Laakso oli mukana ryhmässä, joka tuhosi muun muassa Turia-joen ylittävän sillan Albarracínin kaupungin lähistöllä.[5] Sillan räjäyttäneeseen sissiryhmään kuului myös amerikansuomalainen runoilija William Aalto. Espanjassa sotakirjeenvaihtajana toimineen kirjailija Ernest Hemingwayn sanotaan käyttäneen uhkarohkeaa operaatiota esikuvana kuuluisalle romaanilleen Kenelle kellot soivat.[6]

Sissitoiminnan jälkeen Laakso siirtyi Kansainvälisiin prikaateihin kuuluneen 129. prikaatin ilmatorjuntaan, kunnes sairastui malariaan. Myöhemmin hän toimi Espanjan kommunistisen puolueen palveluksessa tarkistaen ulkomaalaisten vapaaehtoisten poliittisia taustoja.[5]

Laakso palasi Suomeen helmikuussa 1939. Hänet pidätettiin heti saapumistaan seuraavana päivänä "valtiopetoksen valmistelusta epäiltynä" ja toimitettiin Tampereelle kuulusteluihin. Valpo epäili Laakson olleen koulutettavana Moskovassa vuosina 1935–1937, mutta hän väitti kuulustelijoille olleensa tuon ajan maatöissä Ranskassa. Espanjan sisällissotaan osallistumisesta poliisi ei löytänyt aihetta syyttää Laaksoa maanpetoksesta, mutta sen sijaan syytelistaan kerättiin useita kohtia hänen poliittisesta toiminnastaan. Laakson todettiin olleen muun muassa jäsenenä Suomen Sosialistisessa Työväenpuolueessa, työväen opintoyhdistyksessä sekä nahka- ja kumityöväen ammattiosastossa. Lisäksi hän oli ollut mukana kahden viranomaisten lakkauttaman urheiluseuran toiminnassa. Raskaimpana rikkeenä pidettiin kuitenkin sitä, että Laakso oli helmikuussa 1933 järjestänyt hautajaiset Tammisaaren pakkotyölaitoksen nälkälakossa kuolleelle Pauli Tuomirannalle. Lainsäädäntö ei kuitenkaan niiden perusteella mahdollistanut oikeudessa pitäviä syytetoimia.[4]

Talvisodan sytyttyä Laakso piileskeli maan alla. Jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä hänet vangittiin turvasäilöön ja komennettiin vangeista koottuun Osasto Pärmiin, josta hän syyskuussa 1941 loikkasi Neuvostoliiton puolelle. Sorokassa sijainneelta vankileiriltä Laakso siirrettiin desanttikoulutukseen Moskovan seudulle ja pudotettiin 13. kesäkuuta 1942 laskuvarjolla Kuruun[4] yhdessä amerikansuomalaisen Roy Mäkelän kanssa, joka toimi radistina.[3] Laakso majaili aluksi muun muassa Raholassa sijainneessa talossa, jossa asui paikallisten metsäkaartilaisten tukija.[4]

Laakso ja Mäkelä avustivat tamperelaisia kommunistinuoria sabotaaseissa. Valpo arveli Pellervo Takatalon johtaman ryhmittymän toiminnan aktivoitumisen johtuneen juuri Laakson vaikutuksesta. Merkittävimmät iskut he tekivät 29.9.1942, jolloin Tampereella ja ympäristössä kirjattiin yhden yön aikana 11 sabotaasia, muun muassa muuntoaseman ja rautatien räjäytyksiä. Iskuihin arveltiin osallistuneen 14 vastarintaliikkeeseen kuulunutta työläisnuorta. Laakso onnistui välttelemään kiinnijäämistä jatkosodan päättymiseen syyskuuhun 1944 saakka. Hän tuli kuitenkin esille vasta toukokuussa 1945, kun sota Euroopassa oli päättynyt ja natsi-Saksa antautunut.[3]

Lähimpänä paljastumista Laakso oli huhtikuussa 1944, kun poliisi pysäytti hänet Tampereella Viinikan kaupunginosassa yhdessä Roy Mäkelän kanssa. Virkavalta etsi Pirkkalassa surmatun suutarin Anton Wilhelm Lehtisen murhaajaa pysäyttämällä kulkijoita tiesululla. Kun poliisipartio ryhtyi selvittämään Laakson ja Mäkelän henkilöllisyyttä, laittoi Mäkelä käden taskuun ja siellä olleella aseellaan ampui asetta ulos vetämättä taskun läpi konstaapeli Adolf Vaittisen. Poliisin tutkiman suutarin ryöstömurhan kanssa ei Laaksolla ja Mäkelällä kuitenkaan ollut mitään tekemistä.[1] Toisen version mukaan poliisit etsivät tiesululla juuri Mäkelää ja Laaksoa.[4]

Välittömästi sodan jälkeen Eino Laakso toimi Punaisen Valpon kuulustelijana ja sotilastoimiston päällikkönä. Poliisiuran jälkeen hän toimi Vapaan Sanan levikkipäällikkönä ja Suomen Toverikuntien Liiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana. Laakso oli myös perustamassa Sodan ja Fasisminvastainen Työ -nimistä veteraanijärjestöä. Laakso vaikeni elämänsä loppuun saakka lähes kokonaan sekä Espanjan sisällissodan että jatkosodan aikaisesta toiminnastaan, eikä kertonut niistä esimerkiksi missään haastatteluissa. Hän ei myöskään milloinkaan puhunut ase- tai työtovereistaan nimeltä, vaan salasi heidän henkilöllisyytensä. Laakso ei halunnut edes oikoa muiden aikalaistensa muistelmia, joiden hän koki olleen virheellisiä.[3][7]