Eino Karhu

Eino Karhu (27. marraskuuta 1923 Hietamäki, Inkeri – 15. huhtikuuta 2008 Petroskoi, Venäjä) oli inkeriläinen kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kääntäjä.[1]

Eino Karhu

Karhu syntyi inkerinsuomalaiseen talonpoikaisperheeseen vuonna 1923. Perhe pakkosiirrettiin kulakkeina Kuolan niemimaalle Hiipinän kaivoskaupunkiin vuosiksi 1931−1940 ja keskikoulun Eino kävi Poventsassa. Hänet kutsuttiin armeijaan vuonna 1941, josta hän kotiutui vuonna 1945. Hän opiskeli Petroskoin yliopistossa vuosina 1946−1950, minkä jälkeen suomalaisen kulttuurin tutkimus joutui vastatuuleen. Kesällä 1952 Karhu siirtyi Suomen puolelle vakoilutehtävissä, mutta ilmoittautui Suomessa heti viranomaisille. Brittitiedustelu järjesti Karhulle opiskelupaikan Oxfordiin, mistä hän kuitenkin palasi takaisin Neuvostoliittoon vuonna 1955. Karhu opiskeli tutkijankoulutuslaitoksessa Suomen kirjallisuuden historian alalla. Hän väitteli kandidaatiksi 1956 ja tohtoriksi 1965. Vuosina 1956–2004 hän teki tutkimustyötä Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitoksessa ja vuosina 1960–1988 johti tutkimuslaitoksen kirjallisuusosastoa. Akateemikon arvo hänelle myönnettiin 1996.[2][3]

Opiskeluaikoinaan hän käänsi muun muassa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Maiju Lassilan ja Helvi Hämäläisen tuotantoa.[2]

Karhu oli Karjalan tasavallan kunniakansalainen. Työstään ja merkittävästä panoksestaan kansojen ystävyyden ja yhteistyön hyväksi hänelle on myönnetty Ystävyyden kunniamerkki.[4] Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu yli 300 teosta, joista kuusi on suomennettu. Omien tutkimustensa lisäksi hän käänsi suomalaisia teoksia venäjäksi.