Eino Kaipainen

Vuonna 1937 Kaipainen muutti perheineen Helsinkiin, kun hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Suomen ”päänäyttämöllä” Kaipainen oli mukana muun muassa klassikkonäytelmässä Nummisuutarit, jossa hän näytteli Karrin isäntää ja Akseli Tolan näytelmässä Topias hän oli enkeli Asarias. Samaan aikaan hän alkoi saada yhä enemmän elokuvaosia, mutta sota katkaisi hänen uransa. Talvisodassa Kaipainen palveli sotilasvirkamiehenä Kajaanissa. Jatkosodassa hän palveli kenraali Erkki Raappanan alaisessa 14. divisioonassa Rukajärvellä ja sodan loppuvaiheessa luutnanttina sotapoliisitehtävissä. Sodan jälkeen Kaipaisen elokuvaura oli yhä nousussa, kun taas teatterin puolella hän sai lähinnä sivuosia. Kansallisesta hän siirtyi heti sodan päätyttyä Kansanteatteriin, jossa hän oli suosittu näyttelijä eläkeikäänsä asti.

Kaipainen esitti vuosien aikana eri veljeshahmoja Seitsemän veljeksen näyttämösovituksissa: Juhania, Tuomasta, Aapoa ja Lauria. Lisäksi hän oli mukana useissa Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä. Kaipaisen näyttämötehtävistä merkittävimpiä ovat niin ikään Karamazovin veljesten Ivan ja Kustaa Vaasa näytelmässä Mestari Olavi. Hän teki merkittäviä rooleja myös muun muassa näytelmissä Matkan pää, Kaksi kuningatarta, Hamlet, Daniel Hjort ja Henrik IV.

Valkokankaalla Kaipainen oli yleensä perussuomalainen, suoraselkäinen sankarityyppi. Kotkasta hänet löydettiin Jussin osaan ensimmäiseen elokuvaansa Pohjalaisia vuonna 1936. Miehekkään ja sympaattisen olemuksensa ansiosta hän sopi Jussin rooliin mainiosti, mikä takasi tulevat elokuvatehtävät. Kaipaisen laajaan roolikirjoon kuuluu tunnetuimpina J. L. Runeberg-tulkinta välirauhan ajan eskapistisessa elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu (1940). Kaipainen teki niin ikään rehdit ja isänmaalliset miesosat elokuvissa Helmikuun manifesti (1939), Oi, kallis Suomenmaa (1940) ja Rantasuon raatajat (1942). Seitsemän veljeksen filmatisoinnissa vuonna 1939 hänen roolinsa oli Tuomas.

Kaipaisen viimeinen tähtirooli oli nimiosa Suomen ensimmäisessä värielokuvassa Juha vuonna 1956. Tässä elokuvassa hänen hahmonsa joutui lipevän hurmurin vuoksi aisankannattajaksi. Muita tällaisia altavastaajahahmoja Kaipainen esitti muun muassa elokuvissa Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Pikajuna pohjoiseen, Ratavartijan kaunis Inkeri ja Kahden ladun poikki. Toisinaan hän esiintyi itsekin viettelijänä, kuten elokuvissa Vieras mies tuli taloon (1938) ja Lapseni on minun (1940). 1950-luvulla vakavasävyisten sankariosien tilalle tulivat leppoisat isähahmot sekä pienet sivuosat. Kaipaisen ainoa varsinainen komediarooli oli maanviljelysneuvos Pekka Juhankoski elokuvassa Isän vanha ja uusi (1955).

Tunnetuimpia Kaipaisen rinnalla nähtyjä naisvastanäyttelijöitä olivat Ansa Ikonen, Kaisu Leppänen ja Helena Kara. Elokuvien ja teatterin ohessa hänellä oli runsaasti radio- ja televisiotehtäviä. Kaipainen oli Suomen Näyttelijäliiton pitkäaikainen varapuheenjohtaja ja hoiti useita alan luottamustehtäviä. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -kunniamitali vuonna 1954.