Ehrhardt E-V/4

Panssaroidun auton idea kehittyi ensimmäisen maailmansodan varhaisessa vaiheessa, kun havaittiin, että ratsu- ja jalkaväen käyttö tuli mahdottomaksi konetuliaseiden takia. Belgialainen Minerva suunnitteli maan asevoimille tavalliseen tourer-autoon perustuneen ensimmäisen panssariauton.[1] Myös briteillä oli käytössään panssariautoja.[4] Panssariautojen avulla voitiin hyökätä vihollisen konekivääripesäkkeiden kimppuun joko ajamalla suoraan esteiden läpi tai nopealla yllätysiskulla. Panssariautoilla kyettiin kulkemaan maastossa kohtalaisella vauhdilla. Ajoneuvojen edut kävivät selviksi sodan edetessä.[1]

Saksalaiset päättivät aloittaa lokakuussa 1914 oman panssariauton kehittämisen, kun olivat havainneet Minervan tehokkuuden.[1] Valmistajiksi olivat tarjolla Büssing, Daimler ja Erhardt. Prototyypit Daimler/15, Büssing A5P ja Panzerkraftwagen Erhardt E-V/4 valmistuivat heinäkuussa 1915.[4] Ehrhardtin auto muistutti läheisesti Daimlerin valmistamaa prototyyppiä, kun taas Büssingin suunnittelema malli oli kooltaan suurempi. Kaikki autot olivat hyvin painavia, sillä ne olivat läpikotaisesti panssaroituja. Autojen etenemistä haittasivat huono näkyvyys ja huonokuntoiset, mutaiset tiet.[1]

Sodan aikana länsirintamalle oli kaivettu runsaasti juoksuhautoja, jotka vaikeuttivat panssariauton käyttöä, minkä takia Saksan sodanjohdon mielenkiinto panssariautoihin väheni. Syksyllä 1916 kolmesta prototyypistä muodostettiin yksikkö nimeltään Panzerkraftwagen MG-Zug 1, joka lähetettiin itään Romanian vastaiselle rintamalle. Panssariauto osoitti siellä etunsa, ja saman vuoden lopulla asevoimat tilasi 12 Ehrhardtin ajoneuvoa.[4]

Prototyyppiin verrattuna tuotantomallia oli kevennetty 1,75 tonnia, pohjaan oli asennettu panssari ja jäähdyttimen edessä oli säädettävä suojasäleikkö, jonka voi kääntää jäähdyttimen suojaksi ohjaamosta käsin. Etuvalojen ympärille ja takapyörien sivuille lisättiin panssarointi. Autoon tuli kääntyvä tykkitorni, ja ampumaluukkujen suojausta oli parannettu. Varusteeksi lisättiin radiolähetin, joka kuitenkin vei paljon tilaa ja jota pystyi käyttämään vain auton ollessa paikallaan.[5] Malli hyväksyttiin Saksan asevoimien käyttöön nimellä Panzerkraftwagen Ehrhardt 1917. Uudet autot lähetettiin suoraan itärintamalle.[1] Ne palvelivat menestyksekkäästi Ukrainan rintamalla vuonna 1918[5] ja niitä käytettiin myös Italian vastaisella rintamalla.[4]

Ainakin yhden yksilön tiedetään päätyneen venäläisten käsiin.[2]

Marraskuussa 1918 Saksa allekirjoitti aseleposopimuksen ympärysvaltojen kanssa. Vuonna 1919 solmitussa Versailles’n rauhansopimuksessa Saksan asevoimien kokoa ja kalustoa rajoitettiin. Asevoimien suuruus sai olla korkeintaan 100 000 henkilöä, ja panssarivaunut kiellettiin. Saksassa ei saanut enää valmistaa lentokoneita. Panssariautoja sitä vastoin ei kielletty,[1] ja Ehrhardtilta tilattiin jo vuoden 1919 puolella uusi 20 ajoneuvon erä. Autot vastasivat muilta osin vuoden 1917 malleja, paitsi panssaroinnissa jouduttiin käyttämään heikompilaatuista terästä materiaalipulan tähden.[5]

Sekä saksalaiset että puolalaiset käyttivät Ehrhardteja Sleesian vuosien 1919–1921 kansannousuissa. Puolalaisten käyttämistä ajoneuvoista kaksi oli vallattu saksalaisilta, mutta pidetään mahdollisena, että kapinalliset olisivat saaneet Ranskasta toimitettuja ympärysvaltojen sotasaaliina saamia ajoneuvoja.[5]

Erhardtit säilyivät asevoimien käytössä lähes toisen maailmansodan alkuun asti.[1]

Auton rakenne oli peruspiirteiltään tavanomainen. Pyörät olivat nelipuolaiset, takana oli paripyörät. Voimanlähteenä ollut bensiinikäyttöinen 80-hevosvoimainen moottori sijaitsi edessä, ja kuljettajan paikka oli sen takana. Auton takaosassa oli miehistötila, jonka seinissä oli ampumaluukut ja katossa konekivääritorni. Autoon pystyi asentamaan enimmillään kuusi 7,7-millistä konekivääriä. Autoon mahtui 1 250 konekiväärin ammusta. Miehistön määrä oli enintään yhdeksän. Taistelukentällä auton tunnisti perinpohjaisessta panssaroinnistaan.[1]