Efendi
Efendi (joskus myös effendi; herra, ylimys) oli ylimyksestä tai korkea-arvoisesta ja oppineesta virkamiehestä käytetty arvonimi Osmanien valtakunnassa ja Egyptissä. Sanaa käytetään yhä, mutta se on muuttunut merkitykseltään melko tavanomaiseksi kohteliaisuudeksi.[1]
Termi on laina keskiajan kreikan sanasta afendēs (αφέντης), joka puolestaan juontuu antiikin kreikan herraa tai ylimystä tarkoittavasta sanasta authentēs (αὐθέντης). Arvonimi efendi oli käytössä Anatoliassa 1200-1300-luvuilla, jo ennen osmanien aikaa.[1]
Osmanien aikana efendi vastasi suurin piirtein englanninkielistä arvonimeä Sir. Sitä käytettiin osoittamaan korkea-arvoisuutta muiden osmanien arvonimien kuten bey ja pašša ohella, mutta efendi jäi pois mikäli kantaja yleni esimerkiksi efendistä paššaksi. Se liitettiin osaksi kantajansa nimeä ja sitä käytettiin varsinaisen nimen jälkeen (esimerkiksi Kemal Kaya Efendi). Yhdessä toisen arvoa tai virkaa kuvaavan termin kanssa se osoitti johtajuutta tai erityistä asemaa; esimerkiksi sulttaanin päähenkilääkäriä kutsuttiin arvonimellä hekim efendi. Omistusmuotoa efendim ("herrani") käyttivät palvelijat puhutellessaan isäntäänsä tai korkea-arvoista vierasta.
1800-luvulla arvonimen käyttöä yritettiin säädellä lailla. Efendiä käytettiin myös prinssin arvonimenä joko aiemman Şehzaden tilalla tai sen kanssa (esimerkiksi Şehzade Yusuf İzettin Efendi) ja se myönnettiin myös sulttaanien vaimoille, joiden arvonimeksi tuli kadin efendi. Se annettiin lisäksi Sheikki al-Islamille sekä muiden kirkkojen johtajille valtakunnan alueella.[1]
Osmanien valtakunnan lisäksi efendi jäi joidenkin entisten itsenäistyneiden osmaniprovinssien käyttöön. Samoin kuin Osmanien valtakunnassa myös Egyptissä sillä tarkoitettiin oppineisuutta ja korkea-arvoisuutta, ja se oli beytä alempi arvonimi. Siirtomaavalta-ajan Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä efendi yleistyi käytettäväksi länsimaisista upseereista.
Vaikka efendi ei varsinaisesti ole käytössä enää hierarkkisena arvonimenä, sana on säilynyt nykyaikaan. Termejä efendi ja efendim käytetään Turkissa yhä, kun halutaan olla hyvin kohteliaita puhuteltavaa kohtaan.
Lähteet
- Lewis, Pellat, Schacht et al.: The Encyclopaedia of Islam (vol. 2 C-G), s. 687. Brill, 1991. ISBN 90-04-07026-5.