Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien von Ribbentropin ja Molotovin solmima hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen johti toisen maailmansodan syttymiseen ja pakotti Baltian maita mukaan lukien Viron myöntämään sotilastukikohtia alueeltaan Neuvostoliiton puna-armeijalle 28. syyskuuta 1939 solmitulla sopimuksella. Tukikohtakautta jatkui kesään 1940.[5]

Ranskan luhistuttua Saksan hyökkäykseen touko–kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto päätti käyttää hyväkseen Molotovin–Ribbentropin sopimuksen salaista lisäpöytäkirjasopimusta Baltian maiden suhteen. Kesäkuun 16. päivä 1940 Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin ”Viroon perustettavaksi uusi hallitus, jolla on kykyä ja halua taata Neuvostoliiton ja Viron keskinäisen avunantosopimuksen rehellinen täyttäminen” ja ”varmistaa Neuvostoliiton joukoille heti vapaa kulku Viron tärkeimpien keskusten haltuunottamiseksi”.

Neuvostoliiton miehitystoimenpiteitä Tallinnaan tuli 19. kesäkuuta 1940 johtamaan kenraalieversti Andrei Ždanov, Neuvostoliiton politbyroon jäsen ja yksi Stalinin lähimmistä miehistä. Neuvostoliiton edustajien ja sotilaallisen painostuksen seurauksena Viroon nimitettiin uusi, lääkäri ja runoilija Johannes Varesin johtama hallitus, eli niin sanottu Varesin kansanhallitus, jonka kaikki ministerit olivat Ždanovin valitsemia. Silloisen Viron presidentin Konstantin Pätsin oli hyväksyttävä nimitys sellaisenaan.^lähde?

Uuden hallituksen ensimmäisiä töitä oli vanhan porvarillisen Viron järjestöjen lakkauttaminen. Neuvostoliiton edustajien painostamana Päts määräsi uudet parlamenttivaalit pidettäväksi kymmenen päivän kuluessa vastoin perustuslakia, joka olisi edellyttänyt 35 päivän valmisteluaikaa. Vastalaillistettu Viron kommunistinen puolue ja muut uudet ns. ”demokraattiset” järjestöt muodostivat vaaliliiton, Viron työkansan liiton. Siitä tuli ainoa sallittu vaaliliitto 14. ja 15. heinäkuuta järjestetyissä vaaleissa. Viralliset tulokset osoittivat, että 84,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui äänestykseen ja 92,8 prosenttia heistä antoi äänensä Viron työkansan liiton ehdokkaille. Aikalaistodistukset puhuvat kuitenkin toista äänestysvilkkaudesta. Lisäksi tulokset olivat osaksi väärennettyjä.[6]

Tallinnan työläisurheilijat riikivolikogun vaalien jälkeisessä mielenosoituksessa, jossa vaadittiin Viron liittymistä Neuvostoliittoon. Tämän tyyppisiä mielenosoituksia järjestettiin Neuvostoliiton organisoimana luomaan kuvaa virolaisten omasta halusta liittyä Neuvostoliittoon.

Uusi parlamentti eli riigivolikogu kokoontui 21.–23. heinäkuuta ja ryhtyi välittömästi seuraaviin kauaskantoisiin toimiin:

• julisti Viron neuvostotasavallaksi,
• ilmoitti Viron halusta tulla Neuvostoliiton osatasavallaksi,
• julisti, että kaikki maa kuuluu kansalle kokonaisuudessaan,
• kansallisti pankit ja suurteollisuuden.

Näin oli syntynyt Neuvosto-Viro. Viron kommunistisesta puolueesta tuli ainoa puolue. Presidentti Päts pakotettiin eroamaan 22. heinäkuuta, ja pääministeri Vares ryhtyi hoitamaan hänen tehtäviään. Riikivolikogu sääti Neuvosto-Virolle 25. elokuuta 1940 perustuslain, joka oli Neuvostoliiton vuoden 1936 perustuslain kopio. Samanaikaisesti riikivolikogu muutettiin Neuvosto-Viron väliaikaiseksi korkeimmaksi neuvostoksi. Heinäkuun lopulla alettiin vangita Viron tasavallan poliittisia ja sotilasjohtajia.[7]

Vuoden 1941 helmikuussa Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Karl Säre esitti puolueen kongressissa seuraavan kommunistisen näkemyksen neuvostovallan synnystä Virossa kesällä 1940:[8]

»Paljastettuaan Viron porvariston vehkeilyt SNTL:n hallitus esitti 17. kesäkuuta 1940 vaatimuksen SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen muodostamisesta Viroon ja työläisten ja talonpoikien puna-armeijan lisäjoukkojen sijoittamiseksi Viron alueelle. Pätsin-Laidonerin klikki kuitenkin kieltäytyi suostumasta SNTL:n ehdotuksiin. Sen jälkeen Viron kommunistinen puolue kääntyi Viron työtätekevän kansan puoleen ja vetosi, että se kukistaisi sotaprovokaattoreiden hallituksen ja muodostaisi SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen.»

Nadežda Tihonova, Johannes Lauristin, Paul Keerdo, Johannes Vares, Karl Säre ja Neeme Ruus Tallinnan rautatieasemalla kukitettuna heidän palattuaan Moskovasta 24. heinäkuuta 1940. Virosta oli tullut juuri Neuvostoliiton uusi neuvostotasavalta.

Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi 6. elokuuta 1940 neuvostotasavallan anomuksen liittyä Neuvostoliittoon, jolloin siitä tuli yksi Neuvostoliiton 16:sta neuvostotasavallasta.

Viroa alettiin muuttaa kommunistiseksi. Suuryrityksiä kansallistettiin sekä maita ja rakennuksia takavarikoitiin valtiolle. 24. marraskuuta Viron kruunu korvattiin ruplalla. 15. tammikuuta 1941 pankkitalletukset kansallistettiin. Kesällä 1941 järjestettiin ensimmäinen joukkokyyditys Virosta Siperiaan, noin 10 000 henkeä.[9]

Myös hallintojärjestelmää alettiin uudistaa. Yliopistojen ja kulttuurielämän johtajia vaihdatettiin. Hallintoelimiin asetettiin venäjänvirolaisia kommunisteja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Neuvostoliitossa. Saksankielinen väestö siirrettiin Saksaan.^lähde?

Viron neuvostotasavallan perustamisen jälkeen maan ainoa sallittu puolue oli Viron kommunistinen puolue. Kommunistisen puolueen pääsihteeri eli ensimmäinen sihteeri oli käytännössä tasavallan johtaja, vaikka esimerkiksi presidentin virkakin oli olemassa. Ensimmäisen neuvostokauden ajan vuosina 1940–1941 puolueen pääsihteeri oli Karl Säre.^lähde?

Pääartikkeli: Viron päähallintopiiri

Toisen maailmansodan aikana vuodesta 1941 vuoteen 1944 Viroa miehitti Saksa ja muodosti siitä Viron päähallintopiirin. Sen jälkeen alue palautui Neuvostoliiton hallintaan.

Neuvostovalta on palannut Viroon. Aiheesta Neuvostoliiton postilaitos julkaisee vuonna 1947 Neuvosto-Viron vaakunalla varustetun postimerkin.

Viron yhteiskuntajärjestelmän muuttamista neuvostoliittolaiseksi jatkettiin. Syyskuussa 1947 perustettiin Viron ensimmäinen kolhoosi. Koulunkäynti Virossa 1940-luvulla oli paljolti samankaltaista kuin ennen neuvostovaltaa; kommunistinen propaganda tuli kouluihin vasta myöhemmin.[10]

Siirtymistä neuvostojärjestelmään hidasti Virossa kuten muissakin Baltian maissa aseellinen vastarintaliike, metsäveljet. Metsäveljien toiminnan vaikeuttamiseksi maaliskuussa 1949 karkotettiin Siperiaan 7 500 virolaista perhettä, kaikkiaan 22 500 henkeä. Karkotukset kohdistuivat erityisesti vastarintataistelijoita avustaneisiin maanviljelijöihin. Myöhemmin samana vuonna aloitettiin koko maan maatilojen laajamittainen kollektivisointi.[9] Vuosina 1944–1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeri oli Nikolai Karotamm, joka syrjäytettiin Moskovan painostuksesta. Syynä oli luultavasti paljolti maatalouden kollektivisoinnin hitaus.

Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja monet muut länsimaat, poikkeuksena muun muassa Ruotsi,[11] eivät tunnustaneet Neuvostoliittoon liittymisiä laillisina. Ne säilyttivät diplomaattisuhteensa entisellään, eivätkä koskaan virallisesti tunnustaneet Viron SNT:n olemassaoloa tai Viroa osana Neuvostoliittoa.[12]

Vuonna 1960 vietettiin Neuvosto-Viron 20-vuotispäivää. Neuvosto-Viro sai oman lipun vuonna 1953 – lempinimeltään ”lainelipun”.

Tallinnan keskustaa vuonna 1983.

Vuonna 1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittu Johannes Käbin jatkoi virassaan aina vuoteen 1978 saakka. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Neuvosto-Virossa alkoi liennytyskausi. Siperiaan karkotettuja palautettiin Viroon, ja yleinen ilmapiiri vapautui hieman.^lähde?

Yhteydenpito Neuvostoliiton ulkopuolelle oli kuitenkin vähäistä, ja vain harva virolainen sai matkustaa ulkomaille (poikkeuksena kommunistiset valtiot). Muualta Neuvostoliitosta muutti suuri joukko venäläisiä työn perässä Viroon.^lähde?

Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Merkittävänä avautumisen aloittajana pidetään, kun Urho Kekkonen vieraili Virossa vuonna 1964 pitäen siellä puheen viroksi.[13] Seuraavana vuonna laivayhteys Helsingin ja Tallinnan välille palautettiin.[14] Neuvostoliiton matkailuyritys Inturist tilasi suomalaisilta rakentajilta Viru-hotellin.[14]

Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota,[14][15][16] joka ei ollut mahdollista ilman teknisiä muutoksia, koska Suomessa käytettiin televisiossa saksalaista PAL-järjestelmää ja Neuvostoliitto oli valinnut televisiostandardikseen ranskalaisen SECAM:n, jottei keskisessä Itä-Euroopassa olisi ollut mahdollista katsella Keski-Euroopan lähetyksiä rajamailla.^lähde?

Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino. Matkailua pyrittiin jonkin verran rajoittamaan ja Suomeen vierailevat virolaiset otettiin tarkempaan valvontaan. Julkisista rakennuksista poistettiin Suomeen suunnattuja televisioantenneja.[15]

Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia, kuten purjehdus järjestettiin Tallinnassa.

Palavan kiven eli öljyliuskeen tuotannon ansiosta Viro oli energiantarpeensa suhteen täysin omavarainen. Ensimmäiset palavan kiven puhdistamot oli Virossa perustettu jo 1920-luvulla. Vuonna 1975 öljyliuskeen tuotanto Virossa oli 28,5 miljoonaa tonnia. Öljyliuskeesta 47 % tuotettiin avolouhoksissa. Suurin osa Viron öljyliuskeesta poltettiin energiaksi kahdessa suuressa lämpövoimalassa. Vuonna 1975 Virossa tuotettiin sähkövoimaa 16,7 miljardia kilowattituntia, josta määrästä 90 % syntyi öljyliuskeen polttamisesta. Öljyliusketuotannon haittapuolia olivat tuotantotappiot ja ympäristöongelmat. Kaivosteollisuudessa toinen tärkeä tuote oli fosforiitti, jota louhittiin Maardussa.[17]

Viron SNT:n viralliset kielet olivat käytännössä viro ja venäjä. Maan vironkielisissä kouluissa opetettiin venäjää pakollisena aineena ja venäjänkielisissä kouluissa pakollisena viroa. Käytännössä oppimistulokset olivat heikkoja: vuonna 1979 virolaisista 24 % osasi venäjää ja vironvenäläisistä 13 % viroa.[18]

1970-luvun lopulta lähtien venäjän kielen asemaa vahvistettiin kaikkialla Neuvostoliitossa ja myös Virossa. Tämä herätti jopa sen ajan autoritaarisissa oloissa suurta vastustusta maan kulttuuripiireissä, ja joukko sivistyneistön edustajia allekirjoitti niin sanotun neljänkymmenen kirjeen vuonna 1980 ja puolusti viron kielen asemaa.^lähde?

Neuvosto-Viron 40-vuotisjuhlamerkki

1980-luvun lopulle tultaessa virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin. Samaan aikaan etnisten venäläisten osuus oli kasvanut noin 20 prosenttiyksiköllä. Viron väestö kuitenkin kokonaisuudessaan kasvoi. Suurimpana syynä oli Moskovan keskushallinnon valitsema politiikka, jossa haluttiin kiihdyttää venäläisten muuttoa Baltian maihin.^lähde?

Venäläisiä kuitenkin muutti pääasiassa Tallinnaan ja muihin suurimpiin kaupunkeihin, erityisesti Narvaan. Maaseutu säilyi vahvasti vironkielisenä.^lähde?

Toisaalta on myös sanottu, ettei Neuvostoliitto yrittänyt täysin venäläistää Viroa. Venäjä oli Neuvostoliiton kansojen yhteinen kieli, jota puhuivat myös ei-venäläiset Viroon muuttaneet. Maahanmuuttajat eivät yleensä olleet kovin kiinnostuneita viron kielen oppimisesta, koska tulivat toimeen venäjän kielellä, ja osa maahanmuuttajista ajatteli asuvansa Virossa vain väliaikaisesti. Neuvostoliiton tarkoituksena oli korkeintaan tehdä virolaisista kaksikielisiä.^lähde?

Jotkut virolaiset kuitenkin pelkäsivät tämän olevan vain välivaihe, jonka jälkeen viron kieli korvattaisiin kokonaan venäjällä.^lähde?

Viron Demokraattinen Liike ja Viron Kansallinen Rintama toimivat aktiivisesti saattaakseen länsimaissa julkisuuteen epäkohtia Viron ihmisoikeustilanteessa. Ne kirjoittivat YK:lle ihmisten ja aatteiden vapaan liikkumisen rajoituksista Virossa. Tunnettuja virolaisia kansalaisoikeusaktivisteja ovat olleet Mart Niklus, Erik Udam, Olev Meremaa, Juhan Valdman, David Koop, Sergei Soldatov, Kalju Mätik, Mati Kiirend, Artem Juskevitsh, Ülo Vooglaid, Heljo Tauk, Oleg Trjutrjumov, Peeter Einasto ja Paul Mötsküla.[19]

Viron tasavallan lippu kohosi Pikk Hermannin huipulle 24. helmikuuta 1989.

Virolaisen poliitikko Tunne Kelamin Viron kansallisuuden tunnustava henkilökortti vuodelta 1989, jollaisia myönnettiin kansalaisaloitteen pohjalta 790 000 virolaiselle jo ennen virallista eroa Neuvostoliitosta.

Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittiin Vaino Väljas. Ideologinen taistelu heikentyi ja venäläistämispyrkimyksistä luovuttiin. Samana vuonna Viron parlamentti julisti Viron suvereeniksi tasavallaksi. Käytännössä Viro pysyi yhä osana Neuvostoliittoa.^lähde?

8. toukokuuta 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto nimesi maan uudelleen Viron tasavallaksi, ja 20. elokuuta 1991 Viro ilmoitti vuonna 1918 julistetun valtiollisen itsenäisyytensä jatkuvan. Seuraavien viikkojen aikana itsenäistyminen tunnustettiin kaikkialla. Pakolaishallinto lopetti virallisesti toimintansa 7. lokakuuta 1992, kun Viron tasavallan pakolaispresidentti Heinrich Mark luovutti valtuutensa presidentti Lennart Merelle Viron parlamentissa Tallinnassa.[20]

Suomi ei tunnustanut uudelleen Viron tasavaltaa, vaan totesi vuonna 1920 annetun virallisen tunnustuksen riittävän. Viron nykyisen käsityksen mukaan 1991 ei perustettu uutta valtiota, ikään kuin mitään neuvostotasavaltaa Virossa ei ollutkaan. Virallisen tulkinnan mukaan Viron tasavalta oli noina vuosina miehitetty, ja 24. helmikuuta juhlitaan Viron itsenäisyyttä alkuperäisen julistuksen päivän mukaisesti.^lähde?