Eero Sipilä

Eero Sipilän vanhemmat toimivat opettajina ensin Hailuodossa ja sen jälkeen Sievissä. Valmistuttuaan ylioppilaaksi Kokkolan Suomalaisesta Yhteislyseosta 1936 Sipilä kirjoittautui Helsingin konservatorioon (Sibelius-Akatemiaan), Helsingin yliopistoon (pääaineenaan musiikkitiede) sekä Helsingin kirkkomusiikkiopistoon. Talvisota, jatkosota ja Lapin sota keskeyttivät opinnot vuosien ajaksi useaan otteeseen. Filosofian kandidaatin tutkinnon Sipilä suoritti 1941 (pro gradun aiheena Rudolf Lagi), Helsingin kirkkomusiikkiopiston päästötutkinnon 1943 ja Sibelius-Akatemian urkudiplomin 1945. Lisäksi hän suoritti opettajan tehtäviin vaaditut tutkinnot ja harjoittelut.

Sävellystyötä tukevia opintoja Sipilä suoritti Leevi Madetojan ja Sulho Rannan johdolla. Sodan päätyttyä hän sai säveltämisessä yksityisopetusta myös Aarre Merikannolta.

Sipilä toimi Kajaanin seminaarin laulun, musiikkiopin ja soiton lehtorina 1945–69 sairauseläkkeelle jäämiseensä asti. Esiintyminen urkutaiteilijana jäi satunnaisia konsertteja lukuun ottamatta pian opetustyön varjoon. Hänen seminaarissa johtamansa Kalevalakuoro sai laajalti kiitosta erityisesti uudenlaisen, eurooppalaisen laulutapansa ja vanhaa ja uusinta musiikkia sisältävän ohjelmistonsa vuoksi.

Sipilän asiantuntemusta käytettiin laajalti hyväksi sekä musiikkipedagogisissa yhteyksissä että urkujen rakentamisessa. Hän myös toimitti kaksi merkittävää kuorokokoelmaa: Mieskuorolauluja 1400-luvulta nykypäiviin (1965) sekä Kuorokirja – sekakuorolauluja seitsemältä vuosisadalta (1963, yhdessä Jorma Pukkilan kanssa).

Sipilän suppeahkossa sävellystuotannossa keskeisessä asemassa ovat kuoromusiikki, urkuteokset sekä kamarimusiikkisävellykset. Varhaisimmat, 1940-luvulla valmistuneet yksinlaulut ovat tyyliltään vielä lähellä Yrjö Kilpisen tuotantoa. Sipilän rakkaus vanhaa musiikkia, erityisesti gregorianiikkaa ja keskiajan musiikkia, kohtaan alkaa näkyä 1950-luvulla valmistuneissa teoksissa. Jousitrio (1952) perustuu gregoriaanisen sielumessun Lux aeterna -teemaan, ja urkupartita Nun komm’ der Heiden Heiland käyttää monia keskiajan musiikin tekniikoita, muun muassa Dufay-tyylistä harmoniikkaa. Partita puhallinkvintetille on muodoltaan barokin tanssisarja uusklassisella harmonialla ryyditettynä. Sovituksissaankin – esimerkiksi kolmiääniselle sekakuorolle – Sipilä välttää sovinnaista äänenkuljetusta ja soinnutusta.

Eero Sipilän modernistisena läpimurtoteoksena voidaan pitää motettia Super flumina Babylonis (1963), jonka kantaesitti Harald Andersénin johtama kamarikuoro Cantemus. Andersénin työ suomalaisen kuorolaulun tason kohottajana tarjosi hedelmällisen maaperän Sipilän sävellystyölle. Andersénin johtamat Radion Kamarikuoro ja Klemetti-Opiston Kamarikuoro kantaesittivät seuraavina vuosina kaikki Sipilän a cappella -kuoroteokset Miserere (1965), Fot mot jord (1969, teksti Elmer Diktonius) sekä Himmel och jord skola förgås (1969?).

Sipilän vokaalimusiikkituotannon kulmakiviä ovat myös Wilhelm Buschin teksteihin sävelletty laulusarja Schein und Sein (Ulkokuori ja todellisuus, 1966) sekä Kirsi Kunnaksen runoihin sävelletty laulusarja Tiitiäisen satupuusta (1971), jonka ensimmäinen versio oli lapsikuorolle sävelletty Viisi laulua koulukuorolle. Se lienee Sipilän tunnetuin ja esitetyin teos.

Eero Sipilän pääteoksena voitaneen pitää solisteille, kuorolle ja orkesterille sävellettyä teosta Te Deum laudamus (1967–69), joka pitkän odotuksen jälkeen sai kantaesityksensä Okko Kamun johtamassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa Helsingin Kallion kirkossa 9. toukokuuta 1972. Säveltäjä oli läsnä kantaesityksessä, joka lehdistölakon vuoksi jäi vaille laajempaa huomiota. Sipilä kuoli kotonaan Kajaanissa vain yhdeksän päivää teoksensa kantaesityksen jälkeen.

Viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa Sipilä oli suuntaamassa mielenkiintoaan yhä enemmän instrumentaalimusiikkiin. Varhaiseen jousitrioon perustuva jousikvartetto Lux aeterna (1972) jäi hänen viimeiseksi valmistuneeksi teoksekseen. Yhdessä viimeisistä kirjeistään Sipilä sanoo pitävänsä sitä pääteoksenaan. Urkuteokseen für Orgel perustuva Sävellys orkesterille (1971) sai kantaesityksensä säveltäjän kuoleman jälkeen Radion sinfoniaorkesterin Kajaanissa pitämässä konsertissa. Alkuperäinen urkuteos sai kantaesityksensä säveltäjän satavuotismuistokonsertissa 28.10.2018. Hänen työpöydälleen jäi keskeneräisenä teoksena Sarja suurelle orkesterille.

• Sipilä, Eero: ”Eero Sipilä”, Suomen säveltäjiä II, s. 452–455 (toim. Einari Marvia, WSOY 1966)
• Sipilä, Pekka: Eero Sipilän Te Deum laudamus (pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1980)