Eero A. Wuori

Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen puolisonsa vuodesta 1929 oli Kerttu Juliana o.s. And (1903–1987), ja heillä oli yksi tytär. Eero Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä.[3]

Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja päätyi Pietariin, jossa oli perustamassa Suomen kommunistista puoluetta. Punaupseerikurssin suoritettuaan Wuori toimi puoluetehtävissä Suomessa ja Ruotsissa. Hän jäi kiinni komennuksellaan Suomessa 1. marraskuuta 1919[4] ja sai sodan aikaisista ja SKP-toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin myös menettämään kansalaisluottamuksensa 8 vuodeksi rangaistusajan yli. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.[5][6] Vankeudesta vapauduttuaan Wuori työskenteli Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926–1930 ja päätoimittajana 1930–1938.[7]

Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen Max Jakobsonin mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisena masennuksena ja alkoholismina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää.[8] Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.[8]

Kansalaisluottamus Wuorelle palautettiin 1.3.1937. Ennen ministeriksi tuloaan Wuori oli SAK:n puheenjohtaja 1938–1945. SAK:n valtuusto oli valinnut hänet yksimielisesti puheenjohtajaksi 19.12.1937.[9][6] SAK:n puheenjohtajana Wuori vaikutti keskeisesti niin sanottuun tammikuun kihlaukseen. Kun Saksan johtaja Adolf Hitler vieraili marsalkka Gustaf Mannerheimin luona tämän 75-vuotispäivänä kesäkuussa 1942, Wuori oli kutsuvieraiden joukossa.[8]

Jatkosodan pitkittyessä Wuori liittyi rauhanoppositioon ja solmi läheiset suhteet Juho Kusti Paasikiveen.[8] Wuori oli SDP:ssä Väinö Tannerin ja tannerilaisuuden merkittävimpiä kriitikkoja 1944–1945[10] ja mobilisoi jatkosodan loppuvaiheessa ammattiyhdistysliikettä erillisrauhan kannalle.[11] SKDL kannatti Wuorta pääministeriksi keväällä 1946 Paasikiven noustua presidentiksi, mutta sosialidemokraattien eduskuntaryhmän enemmistö vastusti.[12]

Ministerikausien jälkeen hän lähti diplomaattiuralle ja toimi edustajana Lontoossa 1945–1947 ja lähettiläänä vuosina 1947–1952 ja suurlähettiläänä Moskovassa 1955–1963 ja Tukholmassa 1964–1965 sekä väliajan ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä.[13] Tukholmasta palattuaan Wuori ehti vielä toimia tasavallan presidentin kanslian kansliapäällikkönä ennen tapaturmaista kuolemaansa.

Presidentti Juho Kusti Paasikivi nimitti Wuoren ulkoministeriön korkeimpaan, vuosikausien ajan täyttämättä olleeseen virkaan, poliittisen osaston päälliköksi 1. toukokuuta 1953 alkaen. Nimitys liittyi tilanteeseen, jolloin Paasikiven pitkäaikainen ystävä ja luottamusmies Carl Enckell oli siirtynyt eläkkeelle, ulkoministerin salkku oli joutunut hallitusneuvotteluissa puolueiden väliseksi kiistakapulaksi eikä ulkoministeriksi tahtonut löytyä ulkopolitiikan asiantuntijaa. Max Jakobsonin mukaan nimenomaan Wuori nosti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön tasavallan presidentin henkilökohtaiseksi luottamusmieheksi, johon presidentti piti yhteyttä ulkoministerin ohitse.[8]

Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko jätti 30. lokakuuta 1961 silloin Moskovan-suurlähettiläänä toimineelle Wuorelle nootin, jossa esitettiin Suomelle YYA-sopimukseen perustuvia ”konsultaatioita”.[14]

Vuonna 2009 julkaistun professori Osmo Apusen ja tutkija Corinna Wolffin kirjan Pettureita ja patriootteja mukaan Wuori toimi jatkosodan ratkaisevissa vaiheissa helmi–lokakuussa 1944 Neuvostoliiton "poliittisena vaikuttaja-asiamiehenä". Hän antoi sisäpiirin tietoja hallituksen, eduskunnan ja päämajan keskusteluista Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle NKGB:lle.[15]