Edwin Linkomies

Akateemisella urallaan Linkomies oli monessa suhteessa ennätyksellinen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Rauman lyseosta jo 16-vuotiaana, hypättyään yli monta luokkaa. Helsingin yliopistossa, jossa hänen pääaineenaan oli latinan kieli, hän valmistui filosofian kandidaatiksi 19-vuotiaana ja tohtoriksi 25-vuotispäivänään 1919. Toimittuaan roomalaisen filologian dosenttina 1921–1923 Linkomies nimitettiin Rooman kirjallisuuden professoriksi 29-vuotiaana.[3] Hänen tieteellinen toimintansa oli laaja-alaista, sillä sekä hänen väitöskirjansa että teos Auguralia und Verwandtes (1921) saatetaan luokitella useampaan tieteenalaan. Hänen tieteellisenä pääteoksenaan pidetään latinan lauseoppia käsittelevää tutkimusta De ablativo absoluto quaestiones (1929).[2]

Linkomies toimi myös yliopiston hallintotehtävissä. Historiallis-kielitieteellisen osaston (nykyisen humanistisen tiedekunnan) dekaanina 1931–1932 ja yliopiston vararehtorina 1932–1943. Satakuntalainen Osakunta valitsi Linkomiehen 1934 inspehtorikseen, mitä virkaa hän hoiti vuoteen 1944.[3]

Edwin Linkomies oli kannattanut koulupoikana Nuorsuomalaista Puoluetta, mutta hallitusmuototaistelun yhteydessä hän liittyi monarkismia kannattaneeseen Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen ja liukui sen oikeistosiipeen kannattaen yhteistyötä Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa. Linkomies toimi myös Suomalais-Saksalaisen seuran puheenjohtajana. Eduskuntaan hänet valittiin 1933 ja hän istui sen varapuhemiehenä 1939–1943.[1] Kokoomuspuolueen puheenjohtajana Linkomies oli 1943–1945.[3] Talvisodan loppuvaiheessa Linkomies kannatti Neuvostoliiton kanssa tehtävää rauhaa kovillakin ehdoilla. Talvi- ja jatkosodan välisen rauhan aikana hän kannatti aktiivisesti saksalaissuuntausta.

Edwin Linkomies tuli Suomen pääministeriksi maaliskuussa 1943, kun päähallituspuolueet maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet toistensa ehdokkaita tehtävään. Linkomiehen pääministerikausi kesti jatkosodan aikana elokuuhun 1944. Linkomiehen muodostama hallitus kannatti Tyko Reinikkaa (ml.) lukuun ottamatta rauhanpolitiikkaa ja se tiedustelikin Neuvostoliiton rauhanehtoja useaan otteeseen. Hallitus totesi kuitenkin Neuvostoliiton ehdot liian koviksi, jotta niihin olisi voitu suostua silloisessa tilanteessa Suomen asevoimien ollessa edelleen Neuvostoliiton alueella, Karjalankannaksella ja Syvärillä saakka.[2] Ainoastaan valtiovarainministeri Väinö Tanner (sd.) kannatti silloisten ehtojen hyväksymistä.

Neuvostoliiton aloitettua Viipurin-Petroskoin offensiivin ja tasavallan presidentti Risto Rytin solmittua kesäkuussa 1944 henkilökohtaisen Ribbentrop-sopimuksen, Ryti ilmoitti erostaan 1. elokuuta jättäen samalla presidentin tehtävien hoidon. Koska ylipäällikkö Gustaf Mannerheimistä tuli presidentti 4. elokuuta, Linkomies oli tasavallan presidentin tehtäviä hoitava pääministeri kolmen päivän ajan.[2]

Linkomies joutui muun jatkosodan aikaisen valtiojohdon kanssa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin saaden viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen 1946 muun muassa “rauhan aikaansaamisen viivyttämisestä”. Hän vapautui ehdonalaiseen 1948 suoritettuaan tuomiosta puolet eli kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta.[3] Lopuksi presidentti J. K. Paasikivi armahti hänet ja neljä muuta jäljellä ollutta syyllisenä tuomittua 1949. Vankilavuosinaan Linkomies kirjoitti muistelmateoksen Vaikea aika, joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Linkomies ei enää palannut varsinaiseen päivänpolitiikkaan, vaan keskittyi yliopistouraansa. Hänen suhteensa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaiseen oikeusministeri Urho Kekkoseen normalisoituivat tämän ensimmäisen presidenttikauden aikana ja Linkomies tuki Kekkosta presidentinvaalissa 1962.

Vankeustuomiota kärsiessään ja heti sen jälkeen Linkomies kirjoitti huomattavia esseekokoelmia: Keisari Augustus ja Rooman perintö (1946), Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (1947) ja Homeros (1948). Vankeusaikanaan hän myös suomensi tärkeitä teoksia, kuten Petroniuksen Trimalkion pidot (1946). Vuonna 1948 Linkomies jätti politiikan ja siirtyi pysyvästi tieteen pariin. Hän palasi paitsi Rooman kirjallisuuden professorin virkaansa myös moniin muihin sotaa edeltäneisiin tehtäviinsä. Satakuntalainen Osakunta valitsi hänet uudelleen inspehtorikseen 1950, mitä virkaa hän hoiti vuoteen 1956. Aikakauslehti Valvojan päätoimittajana hän toimi uudelleen vuodet 1955–1963. Helsingin yliopiston rehtoriksi hänet valittiin vuonna 1956 ja kansleriksi vuonna 1961.[1]

Linkomies oli yksi 1950- ja 1960-lukujen merkittävimmistä tiedepoliittisista vaikuttajista ja toimi useiden yliopistolaitoksen toimintaa merkittävällä tavalla linjanneiden komiteoiden jäsenenä, joista kenties merkittävin oli linjapäätös valtion tieteellisten toimikuntien ja sen apurahajärjestelmien luomisesta vuonna 1961.[2] Helsingin yliopisto promovoi Linkomiehen vuonna 1963 oikeustieteen kunniatohtoriksi.[1]

Edwin Linkomies kuoli syksyllä 1963 Helsingissä 68-vuotiaana. Kuollessaan hän oli ollut professorinvirassaan neljäkymmentä vuotta. Hän määräsi vankilassa kirjoittamansa muistelmat salaisiksi vuoteen 1970 asti, jolloin ne julkaistiin Eino E. Suolahden toimittamina nimellä Vaikea aika.

Muinaisuuden näköaloja. Helsinki, Otava

• Keisari Augustus ja Rooman perintö. Otavan kulttuurisarja 8. Helsinki: Otava, 1946.
• Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena. Helsinki: Otava, 1947.
• F. E. Sillanpää: eräitä peruspiirteitä. Helsinki: Otava, 1948.
• Homeros. Helsinki: Otava, 1948.
• Ihmishengen tie: Valikoima puheita. Helsingissä: Otava, 1954.
• Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44. Helsinki: Otava, 1970 (6. painos 2006).
• Latinan kielioppi. 21. painos. Jyväskylä: Gummerus, 1976.

• Jokisipilä, Markku: Edwin Linkomiehen poliittinen toiminta 1943–1946. Turku: Turun yliopisto, 1997.
• Tommila, Päiviö & Heikkilä, Hannu (toim.): Edwin Linkomies – suomalainen vaikuttaja. Helsinki: Otava, 1996.

• Elonet: Finlandia-katsaus 40 (1944): Edwin Linkomies Karjalohjalla – 5:10 filmin alusta
• Tommila, Päiviö: / Linkomies, Edwin (1894–1963). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Edwin Linkomies 375 humanistia -sivustolla 11.2.2015. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta.