Edward Wood Halifax

Wood syntyi Powderhamin linnassa Devonshiressä. Hänen isänsä oli Halifaxin toinen varakreivi Charles Lindley Wood, joka oli tunnettu kirkonmies ja anglokatolisuuden johtaja Yorkshiren alueella. Woodin vasen käsivarsi oli syntymästä saakka surkastunut eikä hänellä siksi ollut vasenta kättä.[1] Hän oli alkujaan isänsä neljäs poika, mutta hänen kolme isoveljeään kuolivat varhain ja siten hänestä tuli yhdeksänvuotiaana tämän perillinen.[2] Wood kävi koulunsa Etonissa ja Oxfordin Christ Churchissa. Vuonna 1903 hänet valittiin Oxfordin All Souls Collegen jäseneksi. Wood edusti vuosina 1910–1925 Yorkshiren Riponia parlamentin alahuoneessa ja kuului konservatiivien ryhmään. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli länsirintamalla Yorkshiren rakuunarykmentin majurina ja oli 1917–1918 virkamiehenä asevelvollisuusministeriössä. Sodan jälkeen hän oli 1921–1922 siirtomaa-asioiden alivaltiosihteerinä David Lloyd Georgen hallituksessa, 1922–1924 opetusministerinä Andrew Bonar Law’n ja Stanley Baldwinin hallituksissa sekä 1924–1925 maatalousministerinä Baldwinin toisessa hallituksessa.[1][3]

Wood nimitettiin lokakuussa 1925 Intian varakuninkaaksi ja samalla hänet korotettiin päärinarvoon paroni Irwininä. Hän aloitti tehtävässään 1. huhtikuuta 1926.[3] Hän toimi varakuninkaana vuoteen 1931. Tuona aikana Intiassa oli paljon kansallimielistä kuohuntaa sekä hindujen että muslimien parissa. Irwin pääsi lopulta sopuun Gandhin kanssa. He tekivät maaliskuussa 1931 sopimuksen, jonka mukaan Gandhin kannattajat lopettaisivat kansalaistottelemattomuuskampanjan ja Irwin armahti poliittiset vangit. Intian-komennuksensa jälkeen Irwin palasi Englantiin ja toimi 1932–1935 jälleen opetusministerinä. Hän peri 1934 isältään Halifaxin varakeivin arvon. Sen jälkeen hän oli 1935 sotaministeri, 1935–1937 pienemmän valtiosinetin vartija (Lord Privy Seal), 1935–1938 parlamentin ylähuoneen puhemies ja 1937–1938 valtakunnanneuvoston lordipresidentti (Lord President of the Council). Hän vieraili marraskuussa 1937 sinetinvartijan ominaisuudessa Hermann Göringin ja Adolf Hitlerin luona Saksassa.[1][2]

Pääministeri Chamberlainin myönnytyspolitiikkaa vastustaneen ulkoministeri Anthony Edenin erottua Halifax nimitettiin 25. helmikuuta 1938 hänen tilalleen. Ulkoministerikausi muodostui Halifaxin uran ristiriitaisimmaksi vaiheeksi.[1] Britannian hallituksen myönnytyspolitiikka huipentui syyskuussa 1938 solmittuun Münchenin sopimukseen, jolla Saksalle annettiin lupa Sudeettialueiden miehitykseen. Muun muassa Eden ja Winston Churchill arvostelivat sopimusta, mutta se nautti alkuun useimpien kansalaisten tukea, sillä se näytti estävän sodan syttymisen. Hitler ei kuitenkaan pitänyt sitoumuksiaan ja syksyllä 1939 tapahtumat etenivät toisen maailmansodan syttymiseen.[2] Kun Chamberlain joutui eroamaan pääministerin tehtävistä toukokuussa 1940, hän toivoi Halifaxista seuraajaansa. Lopulta Chamberlain, Halifax ja Churchill kuitenkin sopivat keskenään, että uudeksi pääministeriksi tulisikin Churchill eikä Halifax. Halifax jatkoi ulkoministerinä Churchillin hallituksessa, kunnes hän siirtyi joulukuussa 1940 suurlähettilääksi Washingtoniin.[1] Eden palasi hänen tilalleen ulkoministeriksi.[2]

Halifax toimi suurlähettiläänä Washingtonissa 1941–1946 ja edisti liittoutuneiden yhteistyötä. Hänet palkittiin 1944 Halifaxin jaarlin arvolla. Hän oli myös Britannian edustajana Yhdistyneiden kansakuntien perustavassa kokouksessa San Franciscossa 1945.[1] Halifax julkaisi 1957 muistelmateoksen Fullness of Days, jossa hän puolusti kiisteltyä myönnytyspolitiikkaansa.[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Edward Wood Halifax Wikimedia Commonsissa